Kategoria: musiikki

Lemmy 1945–2015

·

On yhä helppo palauttaa mieleen hetki, jolloin kuulin Motörheadia ensi kerran. Se tapahtui vuonna 1980: tiesin bändistä jotakin lehtijuttujen ja etenkin Soundin muutaman toimittajan* intoilun perusteella. Näin ollen lykkäsin kasettidekin äänittämään, kun radiokuuluttaja juonsi yhtyeen uuden levyn, jonka nimi oli, tietenkin ”Ace of Spades”.

Kaiuttimista tulvi jotakin sellaista mitä en muistanut koskaan kuulleeni. Musiikissa oli jotakin täysin mielipuolista, kaoottista ja järjestöntä, kaikkea tätä vielä enemmän kuin yksikään koskaan kuulemani punk-levytys – mutta silti se toimi, pysyi kasassa, hengitti. Ja vaikka laulu tuntui ensi alkuun täysin melodiattomalta, huomasin seuraavina päivinä että kappale onnistui olemaan tavattoman sinnikäs korvamato.

Yhtään Motörhead-levyä en ole koskaan ostanut. Hiukan harmittaa etten aikoinaan sijoittanut siihen livetuplaan, joka oli pahvikotelon sijaan pakattu tekonahkaiseen kuoreen, mutta 1980-luvun alun heviharrastus tuntui meistä intellektuellimman musiikin (hah!) harrastajista niin kornilta, että vaikka Motörhead nyt ei koskaan ollutkaan heviä eikä metalliakaan, ajatus rahan sijoittamisesta sellaiseen musiikkiin ei tullut mieleenkään. Niinpä edelleenkin ainoa omistamani Motörhead-tuote on neljän cd:n Protect the Innocent -kokoelmaboksi (1998), jonka sain Rumban arvostelukappaleena ja arvostelin lehteen, muistaakseni ihan kohtuuhyvin arvosanoin. (Päätoimittaja Rami Kuusinen halusi, että edes joskus Motörheadia arvostelee joku muukin kuin vain lehden ainaiset metallimusiikkiavustajat.)

Lemmyn musiikkia olin itse asiassa kuullut jo aikaisemminkin: toimittajaäiti oli joskus saanut, samoin arvostelukappaleena (vaikka hän ei levyarvosteluja tehnytkään) Hawkwindin Hall of the Mountain Grillin (1974), jonka lienen jokusen kerran kuunnellut läpi 1970-luvulla.

Levyjenostamattomuudesta huolimatta Motörhead on kuitenkin kuulunut niihin yhtyeisiin, joiden musiikkia olen arvostanut – etenkin sen jälkeen, kun kaikenlaisia kummallisia yhteyksiä ja linkkejä rakenteleva mieli oli tajuavinaan, että Motörhead on itse asiassa musiikillisesti paljon enemmän velkaa Jerry Lee Lewisille kuin raskaamman rockin pioneereille, Black Sabbathille tai Les Zeppelininille ja kumppaneille. Lemmyn komppikitaramaisesti soittama basso tekee pitkälti samaa mitä pianisti-Lewisin vasen käsi, bändin kulloisenkin kitaristin instrumentti noudattelee Lewisin oikean käden kuvioita. Laulutyylissäkin oli samaa otetta.

Televisiosta katseltu Motörhead-konsertti oli myös ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa kerta, jolloin kaduin että olin aikoinaan poistattanut nauhat omasta Rickenbacker-bassostani. Nauhattomalla voi tehdä jotakuinkin kaikkea sitä mitä nauhallisellakin bassolla – paitsi soittaa neljän kielen sointuja kuin Lemmy.

Näin Motörheadin livenä ainoastaan kerran, Roskilden festivaaleilla viitisen vuotta sitten. Bändi kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin kuulostaa: voimalliselta. Lemmystä itsestään alkoi ikääntymisen huomata: liikkeet olivat ilmeisen kankeita, hapsottava parta ja tukka ilmiselvästi värjätty. Mutta silti olen tyytyväinen: legenda tuli nähtyä erinomaisessa musiikillisessa iskussa ja vieläpä jotakuinkin eturivissä. (PA-tekniikan kehittymisen myötä lavan edustalla äänenvoimakkuus oli sen verran kohtuullinen, että sinne saattoi mennä ja siellä saattoi olla kuuloaan vaurioittamatta. Siinä suhteessa kannatti odottaa kolmekymmentä vuotta.)

Nyt odottelu olisikin ollut liian myöhäistä, sillä tänään uutiset ovat kertoneet Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisterin menehtyneen nopeasti edenneeseen syöpään vain muutamia päiviä 70-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen.

___
* Yksi näistä toimittajista oli jossakin yhteydessä ”tamperelaiseksi punkkariksi” tituleerattu Pertti Ström, joka minulle paljastui vasta vuosia myöhemmin levymoguli Epe Heleniuksen alter egoksi.

Maailmanlopullista meininkiä

·

Rocknomicon-novelliantologia on nyt sitten virallisesti julkaistu. Seremonia suoritettiin eilen räntäsateisena lauantaina juhlallisesti Turun Whisky Barissa.

Esittelyjuonnossaan kokoelman toimittajat Magdalena Hai ja Hanna ”Morre” Matilainen korostivat niin vahvasti paketin metallipitoisuutta, että minua alkoi epäilyttää, että oma mietteliäs ja hiljainen, musiikissaan jonnekin jazzin ja bluesin tietämiin nojaileva novellini erottuisi joukosta vähän turhankin vaisuna. Toisaalta olen saanut molemmilta editointivaiheen myötä – ja vielä julkkareissakin – kyllä kehuja tarinasta. Ja onneksi pääsin lukemaan näytteen kertomuksesta ennen kuin Juha Jyrkäs, Rocknomicon-kirjailija hänkin, alkoi panna sähkökanteleella särövallikoreasti.

Kaiken kaikkiaan mainio tilaisuus jutella vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa sekä tietenkin juhlistaa mainiota saavutusta. Turun-reissu vahvisti edelleenkin hinkua järjestää Hunanille kunnon julkkarit, sitten kun kirja on lopulta valmis, editoitu ja painettu.

Juna- ja bussimatkalla kotiin oli mukavasti aikaa lukea pikaisesti komeisiin kansiin pakattu, kaksi- ja puolisataasivuinen paketti läpi. Ja hienossa seurassa ollaan. Joidenkin tarinoiden teemoja ja niiden käsittelytapoja voi ehkä pitää kovinkin ilmeisenä tässä hengessä – ja tuolla nimellä – kasatussa novellikokoelmassa, mutta kyllä jokainen tarina toimii varsin mainiosti.

Maggis ja Morre ovat rakentaneet pakettia ikään kuin konsertin idealla. Oma tarinani on eräänlainen viimeinen hituri ennen ”kamaanevribadi”-hittipläjäysfinaalia, ja loppujen lopuksi se toimii paikallaan varsin hyvin (sikäli kuin itse pystyn arvioimaan). Finaali, Janos Honkosen ”Maailmanlopun meininki”, nousi ainakin tällä lukukerralla suosikikseni: se on nimensä veroinen, se on huikea nostatus, se on juuri oikealla kohdalla, koska se on täydellinen finaali – no, ennen Shimo Suntilan satasanaista raapaletta nimeltä ”Encore”.

Kuulen ja luen mielelläni kommentteja tästäkin pikku kertomuksestani. Mutta nyt palaan taas kirjoittamaan Hunania, että se joskus mahtaisi valmistuakin.

Iso A

·

Jos oikein muistan, olen nähnyt Ismo Alangon Kulttuuritalon lavalla kolmasti. Ensimmäinen kerta oli joulukuussa 1980 YLE:n Härmärock-konsertissa, jossa soitti vasta edellisenä keväänä Rock-bändien SM-kilpailujen uuden aallon sarjan voittanut ja loppukesästä ensimmäisen LP:nsä julkaissut Hassisen kone. (Olin ehtinyt nähdä bändin kyllä useampaankin kertaan paljon paremmin musiikkiin sopivilla lavoilla.) Toinen kerta oli jokunen vuosi sitten Alangon ja Teho Majamäen duon komealla ja visuaalisestikin näyttävällä keikalla. Kolmas kerta oli eilen, kun Alangon kuusihenkinen yhtye nousi lavalle juhlistamaan uutta Ismo Kullervo Alanko -albumia.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen koskaan näkemäni Alangon keikka – tai ylipäänsä muistaakseni kenenkään keikka – joka alkoi sillä että yleisö nousi seisomaan ja lauloi artistille syntymäpäiväonnittelulaulun.

Alvar Aallon akustiikka teki jälleen parhaansa puurouttaakseen soundit epäselväksi mössöksi, jo Sielun veljien aikaan mukana olleen miksaaja Hessu Iso-Aholan parhaista yrityksistä huolimatta. Itse en ole vielä päässyt kuuntelemaan uutta levyä, joten sen kappaleista koostunut ensimmäinen puoliaika jäi sellaisen ”ihan kiva” -kuuntelun tasolle, etenkin kun mainitun akustiikan ansiosta Alangon musiikissa niin oleelliset sanoitukset jäivät vähän heikoille. Tässä suhteessa olisi ollut hyvä osata viittomakieltä, sillä lavan sivussa työtään tehneitä viittomatulkkeja oli muutenkin kiinnostavaa seurata itse esityksen visuaalisuudesta(kin) tyylikkyydestä huolimatta.

Väliajan jälkeen oli tiedossa vanhempaa materiaalia, ja ilahduttavasti mukana oli paljon ei-niin-itsestäänselviä valintoja niin Alangon soololevyltä, Sielun veljiltä kuin Hassisen koneeltakin. Ilmeisen hyväntuulinen ja yhteenhitsautunut multi-instrumentalistinen kokoonpano teki komeasti oikeutusta esimerkiksi Harsoisen teräksen ”Pelolle” ja ”Kupla kimaltaalle” – ja näissä hienosti saksofoniosuuksia hoitanut Joakim Berghäll hoiti hienosti myös muun muassa setin päättäneen ”Rakkaudesta”-klassikon sello-osuuden. Soittamatta jäi tietysti melkoinen määrä lauluja jotka olisi ollut mukavaa kuulla, mutta eihän kolmeen tuntiin voi sentään kaikkia kolmenkymmenenviiden vuoden uran huippuhetkiä mahduttaa.

Vallan mainio keikka, ja tänään on samassa paikassa toinen: lippuja saanee vielä. Suosittelen.

Kapean nauhan aika II

· 2 kommenttia ·

Englantilainen Sound On Sound -lehti viettää parhaillaan 30-vuotisjuhliaan, ja juhlan kunniaksi julkaistiin uudessa numerossa kiinnostava juttu siitä, millaista – nykyajan perspektiivistä – oli äänittää lehden syntyajan 1980-luvun puolivälin kotistudiossa. Lehden artikkeli ei luultavasti avaudu kokonaan kuin tilaajille, mutta äänitysprojektin lopputulos löytyy myös Soundcloud-palvelusta.

SOS:n väellä oli, minun näkökulmastani, aikamoisen hulppea kalusto käytettävissään: kunnollinen miksauspöytä, kahdeksanraita-kelanauhuri, Atari-tietokone sekvensseriohjelmineen synkronoituna nauhuriin niin ettei nauhurin kallisarvoisia raitoja tarvinnut tuhlata rumpuihin tai kosketinsoittimiin – ainoastaan tallentaa yhdelle raidoista synkronointisignaali, jonka avulla rumpukoneet ja syntetisoijat – sekä varhainen Akai-sampleri peliefektiääniä varten – saadaan pyörimään samaan tahtiin nauhalle tallennettujen laulu- ja kitararaitojen kanssa.

Työryhmä kohtasi aika monta ongelmaa matkan varrella, joista osa johtui siitä että käytetyt laitteet olivat yksinkertaisesti kolmekymmentä vuotta vanhoja,  eikä elektroniikkaa ole yleensä suunniteltu tai valmistettu kestämään niin kauan: kasiraituri suostui tallentamaan ainoastaan viidelle kahdeksasta raidasta, joten synkkasignaalin keralla tämä merkitsi sitä että ”oikeita” soittimia ja duettolaulua varten käytössä oli vain neljä raitaa.

Saman veran kuin minulla oli aikoinaan kaiken kaikkiaan.

Alunperin tarkoituksenani oli vuoden 1984 aikoihin ostaa itselleni ainoastaan toinenkin (käytetty) kasettidekki, ja rakennella bändille biisiaihioita äänittämällä dekiltä toiselle. Tiesin kyllä, että tällä tavalla äänenlaatu heikkenisi aika nopeasti äänityskertojen myötä, mutta en pitänyt asiaa olennaisena: ei ollut tarkoitus tehdä julkaisukelpoista materiaalia, ainoastaan jotakin mistä kaverit kuulisivat, miten olin ajatellut biisin menevän.

Ostamani dekki kuitenkin hajosi yhden illan käyttämisen jälkeen, joten vein sen takaisin kauppaan ja sain rahat takaisin. Viereisessä radioliikkeessä Liisankadulla oli tarjouksena Fostexin uusi ja markkinoiden halvin neliraita-kasettinauhuri X-15. Dekin palautuksesta saamani summa riitti käsirahaan. Kotistudioharrastajan varustelukierre oli alkanut.

Fostex oli jopa sen ajan kasettiraituristandardien mukaan perin primitiivinen laite. Sillä saattoi äänittää ainoastaan kaksi raitaa kerrallaan, basso- ja diskanttikorjaimet olivat käytössä ainoastaan äänittäessä (jolloin äänittäjän oli siis syytä tietää mitä oli tekemässä) ja muistaakseni laitteessa ei ollut erillisiä ulostuloja äänitetyille neljälle raidalle, joten miksausvaiheessa oli mahdollista käyttää vain laitteen omaa ”mikseriä”, joka käsitti kaikille neljälle kanavalle ainoastaan äänenvoimakkuus- ja panorointisäätimet. Lisäksi laitteen kohinanvaimennusjärjestelmä (Dolby-B) oli ihan pätevä normaalissa kasettidekkikäytössä, mutta päälekkäisäänittelyssä se ei vaimentanut kohinaa kovinkaan hyvin (etenkin kun muutkin laitteeni kohisivat) ja suhinoita tarttui nauhalle kerrassaan runsaasti.

(Tästä syystä olen edelleenkin vähän yliallerginen kaikelle, mikä äänittäessä kohisee tai suhisee.)

Olin joka tapauksessa päässyt alkuun. Pian ruokahalu kuitenkin alkoi kasvaa, ja Fostexin puutteet harmittaa, joten investoin (edes) pykälää parempaan neliraiturimalliin.

VestaFire MR-10 ei ollut niin arvostettua merkkiä, mutta äänenlaadullisesti se oli, ainakin jossain määrin, laadukkaampi. Säätömahdollisuuksiakin oli enemmän, ja kohinanvaimennus toimi tähän tarkoitukseen sopivammalla dbx-tekniikalla. Kerrallaan saattoi edelleenkin äänittää vain kaksi raitaa, ja mikseriosasto oli yhtä vaatimaton. Tässä laitteessa oli kuitenkin erilliset ulostulot raidoille, joten miksausvaiheessa saattoi käyttää erillistä mikseriä – tai olisi voinut käyttää, jos minulla olisi sellainen ollut. Aux-sisääntulon ansiosta oli kuitenkin mahdollista kytkeä systeemiin miksausvaiheessa esimerkiksi kaikulaite, ja sellainen minulla oli. Vuosien mittaan niitä oli minulla erilaisia: useimmat olivat lähinnä kitaroille tarkoitettuja kaikupedaaleja, mutta niiden impedanssisovitusten kaltaiset hienoudet eivät olleet mikään erityisen iso ongelma minun taidoillani. Oli minulla vähän aikaa myös Fostexin massiivinen stereo-jousikaikutankki, jollainen olisi varmankin nykyään kuuminta vintage-hottia, mutta itse olin tyytyväinen päästessäni siitä eroon. Se kohisi kuin faan.

VestaFirellä opin myös, että äänenlaatu ja dynamiikka paranevat korvin kuultavasti, kun nauhanopeus kasvaa. Niinpä opin vääntämään vehkeen nauhannopeussäätimen maksimiinsa (plus 15 %) ja aloin haaveilla sellaisesta hienommasta vehkeestä, joka pyörittäisi kasettinauhoja oikeasti ja kunniallisesti tuplanopeudella. Jonkin verran haaveilin myös pikku hiljaa edullistuvista kahdeksan- ja kuusiraitureista, vaikka tiesinkin kyllä, että jos C-kasetin nauhan leveyden jakaa neljän sijaan vielä useampiin raitoihin, äänenlaatu heikkenee entisestään.

(Muistaakseni Akai valmisti jonkun aikaa kaksitoistaraitanauhuria, joka käytti C-kasetin sijaan leveänauhaisempaa videokasettia, mutta se oli kyllä jo reippaasti minun rahojeni ulottumattomissa.)

Kaikkein isoin ongelma VestaFiressä olivat häiriöäänet. Nauhoituksille ilmaantui satunnaisesti pieniä ”prt”-äännähdyksiä, jotka vähintäänkin häiritsivät kuuntelua. Monta kertaa otin kitara-, basso- tai lauluosuuksia uusiksi kun häiriö oli tullut väärään paikkaan, vaikka ei tietenkään ollut mitään takeita siitä etteikö uuteen vetoon olisi tullut samanlaista.

Vuosia myöhemmin, vanhoja neliraitanauhoitteita kuunnellessani, tajusin että ”prt”-häiriöitä esiintyi vain niissä kappaleissa joita olin nauhoitellut silloisessa asunnossamme Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Ilmeisesti sähköverkossa oli häiriöitä, jotka jotenkin pääsivät sitten verkkomuuntajan kautta nauhurin äänipuolelle ja nauhalle. Joka tapauksessa tämä oli vähitellen tärkein syy alkaa etsiskellä uutta ja parempaa neliraitanauhuria.

Muistaakseni VestaFire vaihtui tuplanopeusnauhuri Yamaha MT-100 II:een vasta 1990-luvun puolella. Äänenlaatu parani korvin kuultavasti, mutta asiaan tietysti vaikutti sekin että olin epäilemättä oppinut äänittämään jossain määrin paremmin. Nyt alettiin kuitenkin jo elää minun kasettiraiturikauteni iltaruskoa, osittain siksi että avoeron ja siitä seuranneen masennuksen vuoksi äänittelin seuraavina vuosina varsin vähän. Myös musiikintekomenetelmät muuttuivat, sillä kotiini oli lopulta tullut myös tietokone. Ensi alkuun tietokone toimi ainoastaan (SOS:n tyyliin) midi-sekvensserinä – olin lopultakin hankkinut samanlaisen ”synkkaboksin” jota varakkaammat olivat käyttäneet jo edellisellä vuosikymmenellä – ja erilaisten ”kosketinsoitin”- ja rumpusoundien lähteenä, mutta aikaa myöten ja äänikorttien parantuessa aloin pohtia myös kokonaan tietokonepohjaiseen äänittämiseen siirtymistä.

Yamaha on kyllä edelleen tallella, ja toimi erinomaisesti ainakin viimeksi kun digitoin vanhoja neliraitaäänityksiäni tietokoneelle. Toistakymmentä vuotta pläträämistä kasettineliraitureiden kanssa saa minut silti edelleenkin tuhahtamaan halveksivasti, jos joku vintagehipsteri jaksaa paasata siitä kuinka analogitekniikka on (aina ja ehdottomasti) laadukkaampaa kuin moderni digitaalinen ääni. Ei nimittäin ole.

Äänikortti- ja tietokoneäänitysjutuista voisi ehkä kirjoitella ja muistella lisää joskus tuonnempana.

 

Kapean nauhan aika I

·

Viime päivinä on sattunut silmään parikin lehtijuttua, jotka ovat sivunneet omia muistojani äänittämisestä ja äänittämisen välineistä, C-kaseteista.

Etelähelsinkiläisessä paikallislehdessä oli tänään pitkä juttu Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen kirjasta Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa. Olen itsekin osa otantaa, sillä osallistuin jokunen vuosi aihetta käsittelevään kyselyyn. Itse kirjaa en ole nähnyt, mutta arvelisin että minun muistoni ja kokemukseni osaltaan noudattelevat monien muiden kasettiaikoja, mutta ovat toisaalta hyvinkin etäällä.

Meidän perheeseen tuli kasettinauhuri varsin aikaisin, jo 1960-luvun lopulla, sillä toimittajavanhempani käyttivät sitä haastattelujen äänittämiseen. Varsin nopeasti minä kekkasin että sillä voi äänittää myös musiikkia radiosta: tuohon aikaan radiosta tuli minulle mieleistä musiikkia niin harvoina tunteina viikosta, että popmusiikin tarvetta oli hyvä jatkaa tallenteiden avulla.

Äänitystekniikkani oli pitkään perin primitiivinen: asetin nauhuriin kytketyn muovisen mikrofonin matkaradion kaiutinta vasten ja juontajan ilmoittaessa mieluisasta (tai kiinnostavasta) kappaleesta – tai kappaleen alkutahtien jo soidessa – kytkin äänityksen päälle mikrofonin rungossa olevasta liukukytkimestä. Tämän vuoksi useimpien kappaleiden alussa ja lopussa kuului pieni nirskahdus kun tartuin mikkiin vääntääkseni kytkintä. Toisinaan aluissa ja lopuissa kuului vielä tavu tai pari juontajan juontoa.

Äänitysinto aiheutti lievää pahemman konfliktin vanhempien kanssa. Eihän minulla, kymmenvuotiaalla ollut varaa ostaa kalliita kasetteja, joten otin käyttöön pöytälaatikoissa pyöriviä epämääräisiä kasetteja ja äänitin niillä olleen puheenlöpinän päälle. Ne olivat vanhempieni haastattelutallenteita, ja osan niistä he olisivat halunneet säilyttää… siirryinkin kohtuullisen pian kuluttamaan viikkorahojani omiin, iskemättömiin nauhoihin. Jonkin aikaa myös numeroin kasetit. Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi siihen aikaan kohtuullisen suositun englantilaisen laulajatähden  David Bowien uuden albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, jonka selkään kirjoitin numeron ”5”.

Joitakuita vuosia ja kymmeniä kasetteja myöhemmin perheemme hifistyi sen verran, että meille tilattiin postimyynnistä komeat Ferguson-merkkiset stereot. Oli huikea kokemus, kun musiikki kuului (kahdesta) aivan eri paikasta kuin missä levy pyöri tai kasetti surrasi. Tähän aikaan aloin äänittelyn ohella lainailla kasetteja kirjastostakin ja yritin perehtyä sitä kautta mm. Beethovenin musiikkiin (mutta en kovin hyvällä menestyksellä). Lukiovuosina levyjen lainailu kavereilta ja niiden äänittäminen kasetille tulivat mukaan kuvaan. Radiosta äänittäminen kuitenkin jatkui aika pitkään – itseasiassa niinkin pitkään kuin vapunaattoon 1985, jolloin Radio City aloitti. Nyt radiosta tuli monipuolista rock- ja muuta musiikkia enemmänkin kuin vain muutaman tunnin viikossa, ja sitä paitsi Cityn lähetyssignaali surisi ja kohisi sen verran ettei sieltä viitsinyt äänitellä. Kavereiden levyjen äänittely kyllä jatkui, ja lienee minulla edelleenkin tallessa jokunen äänite Rockradion jokavuotisista Härmärock-konserteista. Fergusonit olivat jo hyvän aikaa sitten siirtyneet romukoppaan ja olin, monen sen ajan opiskelijan tavoin, onnistunut hommaamaan ihan kohtuullisen laadukkaat ”erilliset” stereolaitteet, kasettidekin, viritinvahvistimen, levysoittimen ja kaksivuotiaan lapsen korkuiset kaiutinkaapit. (Sittemmin toisenkin kaiutinparin, kuten taannoin selostin.) Monet näistä komponenteista olin hankkinut käytettyinä.

Korvalappustereo- eli pipodiskokauteen siirryin varsin myöhään, vasta vuonna 1989, jolloin päädyin siviilipalvelusmieheksi kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Helsingin ja Muhoksen välisillä junamatkoilla oli runsaasti aikaa, eikä koko aikaa jaksanut lukeakaan. Lisäksi juna pysähtyi Seinäjoella puolisen tuntia, ja siinä ajassa ehti näppärästi piipahtamaan aseman lähellä olevan Sokoksen (jos oikein muistan) musiikkiosastolla penkomassa tarjouskasettilaaria. Näiden viiden tai kymmenen markan nauhojen kautta muistan tutustuneeni ainakin Mory Kanten musiikkiin, joka avasi osaltaan korvia pian syttyvälle laajemmalle maailmanmusiikki-innostukselleni.

Pian sivarin päättymisen jälkeen hankin ensimmäisen cd-soittimeni – käytetyn Philipsin kannettavan, jota ei kuitenkaan kannattanut kuljettaa mukanaan, koska a) se oli sen verran iso ettei mahtunut minkään takin taskuun ja b) se söi pattereita niin miehekkäästi että yhdellä satsilla saattoi juuri ja juuri kuunnella yhden levyn läpi ja c) sillä oli taipumusta hyppiä ja sekoilla kävellessä. Kirjoitellessani levyarvosteluja Rumbaan (tai kun olin muuten hommannut jonkun uuden ja paneutumista kaipaavan levyn) 1990-luvulla minulla olikin tapana nauhoittaa levyt kasetille ja kuunnella kasetteja pipodiskossa: minulla oli muutama vakiokävelyreitti, jotka kuljin sopivasti läpi puolessatoista tunnissa ja näin ollen saatoin kuunnella C90-kasetin molemmat puolet kaikessa rauhassa. Ehdin kuluttaa hajalle pari–kolme kasettipipodiskoa, kunnes 1990-luvun lopulla sain lopulta hankittua sellaisen kannettavan cd-soittimen, jota tosiaan pystyi kuuntelemaan myös kävellessä. Siinä vaiheessa lainattujen levyjen kopioiminenkin oli siirtynyt digitaaliaikaan ja kasettidekki alkoi jäädä varsin vähäiselle käytölle. Kyllä minä sellaisen edelleenkin omistan, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana sitä on käytetty lähinnä silloin, kun olen digitoinut omia tai tuttavien vanhoja äänitteitä cd-levyille poltettaviksi.

Minun piti jatkamani tähän perään vielä muistoja neliraitakasettinauhureista ja oman musiikin äänittämisestä, mutta tekstiä on jo sen verran ja olen sen verran flunssaväsynyt että taidan mieluummin kirjoittaa lähipäivinä tähän tarinaan kakkososan.

Sukelluksia muualle

·

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Taukoklubilla

·

Pääsen jälleen kerran valittamaan, etten käy läheskään tarpeeksi usein kuuntelemassa elävää musiikkia. No, elokuussa oli tietysti Huvilateltan viikon mittainen putki, mutta silti… onneksi kavereilla on erinomaisia bändejä, ja onneksi saan edes joskus aikaiseksi raahautua tuonne Vironniemen suuntaan myös klubikeikoille.

.

.

Eilisiltaisen Taukoklubin avannut Emilia Tuovila ja Väijytys olivat minulle aivan uusi tuttavuus, mutta akustisehko musiikki kilautti mielessä montaa miellyttävää kelloa: lauluja joissa sanoilla on merkitystä, Ani DiFranco (etenkin Tuovilan kitaransoittotyylin osalta), 1980-luvun alun kokeilevammat uuden aallon ryhmät, ainekset kansanmusiikista,… Tuttavan kanssa pohdittiin, että oliko kvartetin musiikki erinomaisuudestaan huolimatta jopa hieman tekotaiteellista, mutta tämä keskustelu eskaloitui nopeasti pohtimaan, oliko ylipäänsä mahdollista olla olemassa taidetta johon ei liity tekemistä.

.

.

Kuokkala ja kumppanit eivät ole vielä julkaisseet levyjä, mutta jahka niitä tulee, olen jonossa. Siihen asti heidän musiikkiaan kelpaa kuunnella Soundcloudissa.

.

.

 

Skip Zone oli illan yhtyeistä se kaikkein tutuin, eikä pelkästään siksi että hyllystä löytyvät bändin molemmat albumit ja yksi eepee vielä siihen lisäksi. Kertakaikkisen mukavat ihmiset tekevät laadukasta alt.countryrockia (tai jotain sinnepäin – olen huono lokeroissa) jota kelpaa seurailla livenäkin, etenkin kun kuusikko vetäisi eilisiltana parhaan, rennoimman ja kulkevimman keikan mitä olen heiltä päässyt näkemään. Pyry Suomalan ja Maria Pääkkösen laulut soivat hienosti yhteen, mutta visuaalisella puolella huomio kiinnittyi tällä kertaa Mikko Aspelinin kosketinsoitintyöskentelyyn hartiavoimin väännettyine sähköurkuklustereineen.

.

.
.

 

Illan kolmas kokoonpano OLV jäi minulle (hah!) etäisimmäksi. ”Seiskötluvun syntsadisko” -instrumentaalit tuntuivat parin ensimmäisen kappaleen aikana riemastuttavan hauskalta idealta, mutta minun korvassani homma ei jaksanut ihan kantaa koko setin mittaa – toisto, tehokeinona, toimii vain tiettyyn rajaan asti. Mutta jollekulle toiselle tämäntyyppinen juttu voisi hyvinkin olla kertakaikkisen makeaa herkkua vaikka koko illan.

.

Albumialbumi XVII

· 3 kommenttia ·

Olen aina ollut jossakin muualla kuin musiikin uusien trendien aallonharjalla. Jouluna 1977, jolloin punk teki tuloaan ja rockabilly oli Suomessa suosittua, minä diggailin doo-wopia ja halusin joululahjaksi Electric Light Orchestran levyn.

Massiivinen tupla Out of the Blue oli juuri ilmestynyt, ja sitä taisin kuunnella jotakuinkin päivittäin aina seuraavaan kesään asti. Jossakin mielenpohjalla kuitenkin kutkutteli, että bändin edellinen levy A New World Record (1976), jolta olin kuullut jokusen kappaleen, olisi vieläkin parempi ja se pitäisi hommata kun saa jostakin rahaa. Lopulta sain, hommasin ja parempi se oli. Sitäkin tuli kuunneltua julmetun paljon seuraavina aikoina – niin paljon, että vinyyliä hyllystä ottamattakin pystyn palauttamaan mieleeni, miltä levyn kansi tuntuu sormissa. (Painetun pahvipinnan päälle on liimattu kiiltävä muovikalvo, ja bändin logossa on kohopainatus.)

.

.

Sittemmin ELO:n aikaisempaa diskografiaa tuli kerättyä enemmänkin, ja opittua että kaiken alkuna olivat kaksi birminghamilaista 1960-luvun poppisbändiä, The Move ja Idle Race, sekä niiden johtohahmot Roy Wood ja Jeff Lynne, jotka alkoivat pohdiskella ajatusta yhdistää Beatlesien kokeilevaa melodisuutta klassisen musiikin vaikutteisiin – ikään kuin jatkaa siitä, mihin ”I Am the Walrus” jäi. Tämän hankkeen valmisteluna Lynne hajotti Idle Racen ja liittyi The Moveen, jonka kokoonpanoon tässä vaiheessa kuului Woodin lisäksi enää rumpali Bev Bevan. Trio levytteli jonkin verran (muun muassa alkuperäisversion ”Do Yasta”) mutta muutti sitten nimensä Electric Light Orchestraksi, kasvatti kokoonpanoaan ja julkaisi debyyttialbuminsa. Kaksi vahvatahtoista laulaja-lauluntekijää oli liikaa yhteen bändiin, joten Wood lähti perustamaan Wizzardia ja jätti ELO:n Lynnelle.

Pikku hiljaa Lynne johdatteli bändiään eksentrisestä taiderockista kohti sinfonista popmusiikkia. Matkan varrella tehtiin muun muassa loistava mashup-cover Beethovenin ”Kohtalonsinfoniasta” ja Chuck Berryn ”Roll Over Beethovenista”, sekä huikea teema-albumi Eldorado (1974). A New World Record on kuitenkin tämän kehityksen huipentuma. Ja näin se alkaa:

.

.

Jos nyt haluaa niuhottaa, ei ”Tightrope” pohjimmiltaan ole kovinkaan kaksinen rokkikappale, mutta tuo intro ja jousisovitukset kappaleen mittaan tekevät siitä jotakin aivan muuta. Minä olin myyty jo tässä kohtaa kuunnellessani levyä silloisessa Musiikki-Fazerin liikkeessä Aleksanterinkadulla (suunnilleen siinä kohtaa missä nykyään on Dressman – soittimet olivat yläkerrassa, levyt alakerrassa ja neljän–viiden levysoittimen ja kuulokkeiden kuuntelupiste sekä kassa oven lähellä).

Tuoreeltaan levyn tunnetuin kappale taisi olla ”Roll Over Beethovenin” idealla leikittelevä ”Rockaria!” – minulla on hämärä mielikuva että tästä olisi tehty suomalainen käännöshittiversiokin (josta ilmeisestikään ei tullut hittiä), mutta olenko väärässä? Olin muistavinani että levyttäjä olisi ollut Tapani Kansa, mutta hänen diskografiastaan tällaista pläjäystä ei löydy.

.


.

Näinpähän muuten tässä ekaa kertaa biisin videoversion. Se on aika… seiskötlukua. Tuo kappale on luultavasti myös ensimmäisiä kertoja, kun olen kuullut slide-kitaransoittoa, josta tuli muutamaa vuotta myöhemmin merkittävä osa musiikillista ruokavaliotani.

Moni 1970-luvun klassikkoalbumi kuulostaa nykyään soundiensa puolesta (vaikkakaan ei musiikiltaan) vähän tumpulta: ajan tyyliin kuului keinotekoisen äärikuivakka äänikuva vailla luonnollisia tilakaikuja. Orkesterin käyttö A New World Recordilla teki tällaisen sointi-ihanteen jo alun alkaenkin mahdottomaksi, ja tuotanto- ja soundiarvoiltaan albumi kuulostaa edelleenkin kaiken siihen upotetun rahan ja ajan arvoiselta. Bev Bevanin rumpusoundi on edelleenkin hyvin lähellä omaa ihannettani siitä, miltä hyvin äänitettyjen rumpujen pitää kuulostaa. Sitä paitsi Jeff Lynnellä oli taipumus kirjoittaa lauluihinsa stemmoja, jotka jollakin kierolla tavalla kilauttelivat mielessäni tuttuja doo-wop-kelloja.

.



.

Tätä levyä tuli kuunneltua hyvin paljon (ympäristöystävällisesti) kuulokkeilla, sisäpussiin painettuja sanoituksia lukien. Se toimi samalla eräänä englannin kielen oppikirjanani. Kun pari vuotta myöhemmin kirjoitin englannin preliminäärikokeeseen runon,* lainasin siihen suoraan ”fading out of view” -säkeen ”Telephone Linestä”.

.

.

Seuraavan ELO-levyn Discoveryn (1979) ostin tuoreeltaan ja se oli… ihan kiva. Tuli sitä kuunneltua, ja muistan edelleenkin pari biisiä. Kiinnostus kuitenkin alkoi lopahtaa, kun korvien ääreen tuli niin paljon muuta kiinnostavaa, toisenlaista, rosoisempaa musiikkia, ja ELO:n myöhempää uraa ei juurikaan ole tullut seurattua. Toki Jeff Lynne on kunnostautunut tuottajana, mutta ainoa sittemmin hommaamani levy, jossa hän on mukana laulaja/kitaristi/lauluntekijänä lienee Traveling Wilburysin esikoinen. Ilmeisesti ensi kuussa on ilmestymässä uusi albumi ”Jeff Lynne’s ELO” -nimiseltä yhtyeeltä, mutta enpä taida pidättää hengitystäni. Ehkäpä minä mieluummin haluan säilyttää 1970-luvun albumien magian tahrattomana.

___
* Se olikin kouluaikojeni ainoa koe, jossa opettaja – loistava luokanvalvojamme Anja Hölttä – oli kirjoittanut jokaisen korjausmerkintänsä viereen anteeksipyynnön (koska korjaus sotki rytmiikkaa).