Kategoria: musiikki

Äänimiehen ääni

·

Luen mielelläni äänitekniikkaan ja äänittämiseen liittyvää kirjallisuutta enkä ainoastaan siksi että on aina vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus että Kotistudiosta/Omasta studiosta haluttaisiin tehdä uusi versio, tai siksi että harrastan itse musiikin äänittämistä. Studiotyöskentely on osa musiikin luomisen taiteellista prosessia ja siinä suhteessa yhtä kiinnostavaa kuin säveltäminen ja sanoittaminen. Ns. kevyessä musiikissa studiotyöskentelystä on lisäksi tullut erittäin keskeinen osa musiikillista ilmaisua siinä missä ns. klassisessa musiikissa ja vanhemmassa jazzissa kyseessä on (perinteisesti) ollut ainoastaan ”valmiin” teoksen dokumentoiminen mahdollisimman uskollisesti siinä muodossa missä musiikki on soitettu esitystilanteessa – tai idealisoidussa esitystilanteessa, sillä useimmat ”koko huippumuusikoiden orkesteri kerralla purkkiin” -levyt on itse asiassa leikattu kokoon useista otoista kuin elokuva.

Rockmusiikissa ”studio instrumenttina” -ajattelu syntyi 1960-luvulla: Yhdysvalloissa pioneereihin kuuluivat Phil Spector ja Beach Boysin Brian Wilson, Britanniassa Joe Meek ja The Beatles – vaikka ei pidä myöskään unohtaa BBC:n radiofonista työpajaa, jonka kuuluisin ”hitti” lienee Doctor Who:n alkuperäinen tunnussävel.

Kuusikymmentäluvun rock-studiovallankumouksessa oli paikalla myös walesilaistaustainen äänittäjä, miksaaja ja (myöhemmin) tuottaja Glyn Johns (s. 1942), joka ainakin omien sanojensa mukaan päätyi puoliksi vahingossa Britannian ensimmäiseksi freelancer-äänittäjäksi aikana, jolloin studiot olivat järjestään levy-yhtiöide omistuksessa ja niiden henkilökunta levy-yhtiöiden palkkalistoilla. Johnsin tunnetuin 1960-luvun asiakas oli, tietenkin Rolling Stones, mutta tälle vuosikymmenelle asti ulottuva diskografia sisältää klassikkolevytyksiä monilta muiltakin: Small Faces, Steve Miller Band, The Move, Traffic, Beatles (Abbey Road), Led Zeppelinin edelleenkin huikeasoundinen esikoisalbumi, Eaglesin ensimmäiset levyt, Neil Young, Eric Clapton, Howlin’ Wolf, Joan Armatrading, The Who (ikiklassikko Who’s Next ja monta muuta levyä), The Clash (Combat Rockin miksaus), New Model Army (The Ghost of Cain), lauluntekijäsuosikkini John Hiatt, Crosby, Stills & Nash, Joe Satriani, Ryan Adams… sen verran legendaarisesta äänimiehestä on kyse, että Led Zepin sessioissa puolivahingossa keksitty rumpujen stereomikitysmetodi kantaa yhä hänen nimeään. Voisi kuvitella, että edelleenkin jossain määrin aktiivisella vanhalla herralla olisi tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ja kas kummaa, hänpä tosiaan on julkaissut muistelmakirjan nimeltä Sound Man (Plume /Penguin Random House 2014).

Uran alku on kiinnostava: seitsemäntoistavuotias Glyn Johns päätyi studioon apulaiseksi puolivahingossa, mutta ovesta päästyään hänellä oli ketunhäntä kainalossaan: hän arveli voivansa studiohommilla edistää vaivihkaa etenemistä todelliseen toiveammattiinsa – poplaulajaksi. Hän saikin julkaistua muutaman singlen 1960-luvun alkuvuosina, mutta ura ei urjennut. (Spotifysta löytyy yksi hänen silloisista levytyksistään, ja täytyy todeta ettei maailma ole menettänyt suurta laulajalahjakkuutta.) Vähitellen hän alkoi innostua totisella mielin studiohommista. Asiaa edisti hänen kämppäkaverinsa Ian ”Stu” Stewart, joka sattui soittamaan pianoa lupaavassa uudessa bluesbändissä nimeltä The Rolling Stones.

Lupaavan alun jälkeen kolmisataasivuinen kirja laimenee pitkäksi anekdoottien, sattumusten ja väliin miltei luettelomaisesti ladeltujen levytyshankkeiden sarjaksi. Aivan ilmeisesti haamukirjoittajatta liikkeellä ollut Johns ei ole mikään sädehtivä kynäniekka. Olisi kuitenkin voinut toivoa edes joistakin sessioista vähän syvempää analyysiä siitä mitä tehtiin, miksi ja miten. En minä kaipaa mikrofonimerkkien luetteloa tai muutakaan äänitysteknistä asiaa – sitä löytyy muualta ihan riittämiin – vaan pohdiskelua siitä miten Johns on työskennellyt edistääkseen musiikin ja muusikoiden taiteellisia pyrkimyksiä auttaakseen. Tämän kirjan analyysin taso on luokkaa ”Sessio pidettiin studiossa X, NN tuli paikalle myöhässä/ajoissa, oli mukava ja ammattitaitoinen/mulkku ja sujuvasti/nahkeasti sujuneista sessioista saatiin aikaiseksi hitti/levy joka ei valitettavasti löytänyt ansaitsemiaan kuulijoita”.

(Ainoa yhtään äänitysprosessimpi asia kirjassa on Glyn Johns -rumpumikitystekniikan esittely – kahdella suttuisella mustavalkovalokuvalla.)

Jos haluaa vähän syvempää pohdiskelua luovan studiotyöskentelyn merkityksestä ja mahdollisuuksista, kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Daniel Lanoisin Soul Miningiin. Glyn Johnsin tarinat ovat sinänsä ihan mukavaa, leppoisaa luettavaa kevyenä pikakatsauksena populaarimusiikin suuriin murrosvuosiin.

Purppura

·

Muistaakseni tiesin Princestä jo muutama vuosi ennen kuin kuulin ensi kertaa hänen musiikkiaan. Hänhän oli sentään monenkin pop- ja rocktoimittajan suosikki jo ensimmäisten levyjen ilmestyttyä, joten juttuja ja levyarvosteluja näkyi suomalaisissakin lehdissä. Ehkä olen kuullut jotakin radiosta, mutta kappaleet eivät jääneet mieleen. Kunnes tuli ”When Doves Cry”. Se oli kappale, johon ei kertakaikkiaan voinut olla kiinnittämättä huomiota – se oli jotakin niin erilaista kuin mikään mitä radiosta oli koskaan tullut. Myöhemmin toki siitäkin laulusta oppi tunnistamaan vaikutteita: vuoden 1990 tienoilla näin Seinäjoen WOMAD-festareilla mainion burkinafasolaisen Farafina-lyömäsoitinyhtyeen ja tajusin että ”Doves” sopisi bändin ohjelmistoon sovitusta oikeastaan lainkaan muuttamatta. Ja sitten oli se Hendrix-kitara… pitkään kuvittelin, että taiteilijanimi oli kumarrus Kuninkaalle, Jimi Hendrixille (mihin purppuravärikin saattoi viitata). Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Prince Rogers Nelsonin oikea etunimi.

En voi väittää että olisin seurannut Princen tuotantoa erityisen intensiivisesti, mutta sen verran kuitenkin, että korvat pääsivät nauttimaan huikean vahvasta musiikista, joka yhdisteli väkeviä rytmejä, herkullisia melodioita ja ennenkuulemattomia äänimaisemia. Lähes neljänkymmenen vuoden mittaan syntyneessä pitkässä albumi- ja kappaleluettelossa on liudoittain helmiä.

Ensimmäinen tilaisuus nähdä Prince livenä tapahtui Roskilden festivaaleilla 2010. Parituntinen keikka oli todellinen musiikillinen ilotulitus, ja samalla tiivis ja tehokas oppitunti soulin ja funkin historiasta: settiin mahtui jotakuinkin yhtä paljon funk-klassikoita Sly and the Family Stonesta alkaen kuin Princen omia mestariteoksia. Odotukset saman syksyn Helsingin-keikkaan olivatkin aikamoiset: ei keikka missään nimessä huono ollut, mutta tuoreen muistin festariveto sai odottamaan jotakin aivan ylimaallista, kun koko sali ja koko illan aika oli mestarin käytössä.

Pari tuntia sitten tuli tieto, että Prince on menehtynyt kotonaan vain 57-vuotiaana. Viime aikoina olemme menettäneet muutenkin monta musiikin suuruutta, ja nyt vielä tämä. Toivottavasti putki ei enää jatku.

Mankkakansakunta

·

Viime vuoden puolella mainitsin osallistuneeni jokunen vuosi sitten järjestettyyn kyselytutkimukseen kasettinauhurien käytöstä ja kasettinauhurikulttuurista ja kerroin, että tutkimus oli vastikään ilmestynyt. Kerroin myös omista kasettimuistoistani ja musiikin äänittäjän alkutaipaleestani kasettineliraitureiden parissa.

Palaan asiaan, koska sain lopultakin luettua Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen tutkimuksesta laatiman kirjan Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa (SKS 2015). Voin suositella kirjaa hyvinkin lämpimästi etenkin niille, jotka ovat itse eläneet C-kasettinauhureiden kultakautta 1960-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Teos on loistavaa lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Nykyään täällä yhdessä maailman rikkaimmista valtioista ei edes viisikymppinen aina muista, että aina 1980-luvulle asti Suomi oli läntisen Euroopan* köyhimpiä maita. Musiikkitallenteet – äänilevyt ja nauhat – olivat kallista tavaraa eikä normaali-ihmisillä ollut varaa niitä hankkia niin paljoa kuin musiikkimaku ja musiikin tarve olisi vaatinut. Levyjen saatavuuskin – ainakin jos kyse oli hittilistoilla viihtymättömästä musiikista – oli vähän heikkoa, lukuun ottamatta muutamia valistuneiden tuntemia erikois- ja postimyyntiliikkeitä. Radion tarjonta oli puolestaan melkein yhtä yksipuolista kuin nykyään, tosin tyylilajierolla: poppia ja rockia tuli vain muutama tunti viikossa, iskelmiä vähän enemmän, jazzia ja klassista ja muuta ”korkeatasoista” musiikkia sitäkin enemmän. Musiikin äänittäminen tyhjille C-kaseteille joko radiosta tai kaverien (tai kirjaston) levyiltä oli henkireikä kuulla muutakin kuin mitä korkeammat tahot halusivat kansan kuulevan.

C-kasetti oli myös keino tuoda itse valittua musiikkia olohuoneiden ulkopuolelle – teini-ikäistyvien (ja myöhemmin myös leikki-ikäisten) lasten omiin huoneisiin, bileisiin, rannalle, autoon ja muualle ulos. Kasettien äänittäminen, kopiointi ja lainailu kehittivät musiikin kuunteluharrastusta sosiaalisempaan ja, kömpelöä lainasanaa käyttääkseni, ubiikimpaan suuntaan. Mielimusiikki saattoi soida missä vain, omia lemppareita tai muuten kiinnostavia juttuja saattoi viedä kaverien korvien ääreen. Ainakin niin kauan, kun mankan pattereissa riitti virtaa, eli tunnin–parin ajaksi.

Suomessa ei ainakaan kovin laajalti puhuttu mixtape-kulttuurista, mutta ilmiö sinänsä oli tuttu kaikille mankkakauden lapsille – jopa minulle, vähäkaveriselle introvertille! Kavereille ja ihastuksen kohteille ääniteltiin kokoelmakasetteja, joko tunnelmapakkauksiksi tai ”tästä sä saattaisit tykätä” -hengessä. Koska korvalappustereokautta edeltävän ajan nauhureissa oli järjestään sisäänrakennettu mikrofoni (tai niiden mukana tuli erillinen mikrofoni), mankkoja käytettiin myös oman laulun ja soiton tallennukseen, tehtiin äänikirjeitä ja -päiväkirjoja.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti etenkin 1980-luvun alun demokasetit, joita etenkin hc-punkkien bändit innokkaasti äänittivät ja monistivat lähettääkseen niitä sitten aateveljilleen eri puolilla maailmaa. Juuri tätä kautta esimerkiksi Terveet kädet tuli tutuksi eräillekin Brasilian Belo Horizonten teineille, jotka sittemmin perustivat Sepulturan. Hc-kulttuuri muodosti maailmanlaajuisen maanalaisen verkoston jo kauan ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella oli kuullut sanaa ”internet”. Kaikki tämä oli kasettien ansiota: Koko kansan kasetti sivuaa tätä(kin), vaikka sen painopiste on kotimaan kasettimankkakulttuurissa. Siitä kirja onnistuu sisällyttämään puoleentoistasataan sivuunsa varsin huikean laajan esittelyn. Paljon tuttua, paljon nostalgista, paljon uutta tai sellaista, joka ei ole tullut ennen mieleenkään.

___
* Käytän termiä tässä poliittisessa, en maantieteellisessä mielessä. Suomi kuuluu maantieteellisesti Euroopan pohjoiseen tai koilliseen osaan, mutta tuohon(kin) aikaan maamme noudatti suurin piirtein markkinatalouspohjaista järjestelmää toisin kuin monet valtiot Suomesta etelään ja lounaaseen.

Rajantakaisia lauluja

·

Savoy-teatterin tyhjällä lavalla on vain nojatuoli, pieni pöytä vesilasia ja -pulloja varten, kaksi mikrofonia. Lavalle astelee tyylikkääseen mustaan leninkiin pukeutunut nainen kitara mukanaan, istahtaa nojatuolin reunalle ja alkaa, sanaakaan sanomatta, laulaa huolellisesti artikuloidulla äänellä tarinoita kuolemasta, tuonpuoleisista, asioista joita löytyy lattian alta.

Mirel Wagner on kertonut kuunnelleensa nuorena paljon ns. delta-bluesia, mutta toisin kuin monet tyylilajin nimeen vannovat artistit, häntä on kiinnostanut tässä musiikissa enemmänkin sisältö kuin muoto, joskus morbiditkin tarinat ja harkitun niukka ilmaisu. Wagnerin laulut eivät pitäydy blues-tonaliteetissa tai (tyylilajiin vasta myöhemmin kehittyneessä) kahdentoista tahdin rakenteissa: soinnutus on pikemminkin folkmaista kuin bluesmaista, samoin laulujen rakenteet. Hänen kitarasäestyksensä on harkitun karua, laulutyyli leijuu kiehtovalla tavalla eleettömän ”tuonpuoleisen” iättömyyden ja tyttömäisyyden välillä – kontrasti harvojen ja lyhyiden välispiikkien avoimen eteläsuomalaiseen nuoren naisen äänenväriin vielä korostaa tätä kaikkea.

Eilisiltainen täyhdehkössä Savoy-teatterissa nähty setti kattoi Wagnerin kahden albumin parhaat palat ja kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia – pituus on tälle musiikille jotakuinkin täydellinen. Mikäli konsertti olisi kestänyt kauemmin, olisi siihen kaivannut harkitun minimalismin täydennykseksi hieman lisää sävyjä, joskin on hankalaa kuvitella mikä instrumentti istuisi Wagnerin ilmaisuun yhtä hyvin kuin hänen laulunsa ja kitarasäestyksensä. Ehkä joku hyvin, hyvin tyylitajuinen lyömäsoittaja, jolla ei ole ego-ongelmia olla aivan hiljaa suurinta osaa keikkaa ja silloin kun hän lopulta soittaa, soittaa vain muutama isku sinne missä niitä tarvitaan? En tiedä. Tulee olemaan erittäin kiinnostavaa seurata mihin suuntaan Mirel Wagner musiikkiaan jatkossa vie.

Second line, jälleen kerran

·

Lentokentät ovat, ostelumielessä, viheliäisiä paikkoja. Kansainväliselle alueelle päästyä on (usein) runsaasti aikaa ja kahvilat ovat niin tylsiä ettei niissäkään viitsi loputtomiin notkua. Turvatarkastuksista sun muista selviämisen jälkeen vallitsee merkillisen irrallinen olotila, ja jos sattuu olemaan rahaa (tai luottokortilla tilaa), hihaan tarttuu helposti kaikenlaista. Kirjat ovat, onneksi, halvemmasta ja hyödyllisimmästä päästä, vaikka valikoima kentillä on yleensä kehnonlainen ja ostopäätökseen ei juurikaan tule käytettyä harkintaa.

Toisaalta tuntui oikein sopivalta ostaa Louis Armstrongin mukaan nimetyltä New Orleansin lentokentältä teos, joka käsittelee neworleansilaisia muusikoita, heidän kohtaloitaan ja tekemisiään kaupungissa, joka tuhoutui käytännöllisesti katsoen kokonaan elokuun 2005 Katrina-hirmumyrskyn ja – vieläkin pahemmin – sitä seuranneiden korruption ja kyvyttömyyden täyteisten pelastustoimien aikana.

Keith Spera on OffBeat– ja The Times-Picayune -lehtien toimittaja, ja Groove Interrupted: Loss, Renewal, and the Music of New Orleans (Picador 2011) perustuu osittain jälkimmäiseen lehteen kirjoitettuihin juttuihin, jota on sittemmin muokattu ja laajennettu. Spera oli aikanaan jakamassa Pulizer-palkintoa Times-Picayunen hurrikaaniuutisryhmän jäsenenä, ja ensi vilkaisulta tuntuu hieman likilaskuiselta kirjoittaa sitten kirja teemalla ”mitä nämä kuuluisat ja hyvin toimeentulevat muusikot tekivät Katrinan aikoihin” -teemalla.

Toisaalta: musiikki on nimenomaan New Orleansin kaupungin tapauksessa äärimmäisen keskeinen osa seudun identitettiä, ja muusikot ovat kaupungissa vähintään yhtä arvostettuja kunniakansalaisia kuin urheilijat jossain syrjäisemmillä kylillä. (Tähän tietysti vaikuttaa, ettei New Orleans Saints -joukkue ole koskaan pärjännyt amerikkalaisessa jalkapallossa mitenkään erityisen loisteliaasti – paitsi kerran.) Äärikonservatiivisen Louisianan ”saappaankärjessä” sijaitseva karibialainen sateenkaariparatiisi on aina vetänyt puoleensa monenkirjavaa luovaa väkeä muualta maailmasta. Toisaalta se on vetänyt puoleensa myös rikollisuutta, mikä osaltaan pahensi Katrinankin jälkiseurauksia, eivätkä menestyvä(kään) muusikkous ja rikollisuus ole aina sulkeneet toisiaan pois. Speran kirjassa käsitellyistä muusikoista Nevillen veljessarjan samettitenorilla Aaron Nevillellä on takanaan hyvinkin rankka päihde- ja vankilakierre, ja raptähti Mystikal vietti Katrinan ajan vankilassa kärsimässä kuuden vuoden tuomiota raiskauksesta ja kiristyksestä. (Mystikalin ja Neville-klaanin tiet sitä paitsi kohtasivat 1990-luvulla erittäin traagisissa olosuhteissa, kun Charles Nevillen pojanpoika murhasi Mystikalin isosiskon.) Päihteiden väärinkäyttö hallitsi myös Phil Anselmon elämää (joka, toisin kuin muut Panteran jäsenet, ei ollut kotoisin Teksasista vaan New Orleansista, jonne hän myös palasi yhtyeen hajoamisen jälkeen).

Kaikille Speran pienoiselämäkertojen muusikoista Katrina ei suinkaan ollut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pahin kriisi, ja joissakin tapauksissa menetykset olivat ainoastaan taloudellisia, kun myrsky ja tulvavesi tuhosivat koteja. (Useimmat kirjan muusikoista ovat sen verran varakkaita, etteivät taloudelliset menetykset sinänsä aiheuttaneet muun elämän katastrofia.) Clarence ”Gatemouth” Brown oli menehtymässä keuhkosyöpään jo ennen Katrinaa, samoin Aaron Nevillen vaimo. Antoine ”Fats” Domino tuntuu olleen käpertyneenä omaan miltei autistiseen kotirauhaansa jo kauan ennen myrskyä ja evakuointia. Pete Fountain ja Rebirth Brass Bandin Philip Frazier jatkoivat elämäänsä mahdollisimman vanhaan malliin myös raunioiden keskellä. Myös Alex Chiltonille Katrina tuntuu olleen vain pieni häiriö leppoisassa, mukavassa ja yksinkertaisessa (loppu)elämässä. Kaikille hirmumyrsky kuitenkin merkitsi eräänlaista arvioinnin paikkaa suhteessa tuhoutuneeseen kotikaupunkiin. Kaikki he päättivät pysyä lähiseudulla, kaikesta huolimatta, olivat he alkuaan sieltä kotoisin tai sinne muuttaneita, vaikka on täysin selvää ettei Katrina tule jäämään ainoaksi laatuaan.

Keith Spera on erinomainen kirjoittaja, ja Groove Interrupted miellyttävää luettavaa kaikille, joita (hyvin laaja-alainen) musiikki ja New Orleans kiinnostavat. Teos oli hyvä lukea nyt, muutama viikko New Orleansista paluun jälkeen, sillä moni sivuilla mainittu katu, paikka, klubi ja kulmakunta sijoittuu nyt sujuvasti päänsisäiselle kartalle. Kirja viittaa useaan otteeseen Tremé-televisiosarjaan jo siksikin, että monet Speran kuvaamat artistit esiintyivät tai vilahtivat sarjassa, joka samalla tavoin kuvaa kaupungin ja kaupunkilaisten selviämistä katastrofista (valtaosin) musiikin kautta. Sekä sarjassa että kirjassa pääosassa on lopultakin itse kaupunki – resuinen, rähjäinen ja riitaisa kollektiivi. Parviäly.

Tai toisaalta… miltei jokaisessa Speran pienoiselämäkerrassa vähintäänkin vilahtaa yksi nimi, joka tuntuu olevan tekemisissä ihan jokaisen kanssa, tukena ja turvana ja muusikkotoverina. Samainen herra nähtiin useaan otteeseen sarjassakin. Ehkä tämä kirja kertookin loppujen lopuksi Kermit Ruffinsista. Ehkä se pitäisi lukea uudelleen siltä kantilta.

.

Taas N’Awlins

·

Lomat on lomailtu, ja kirjailija istuu taas työpöydän ääressä tuijottamassa näyttöjään. Tällä kertaa irtiotto arjesta sujui varsin kokonaisvaltaisesti, sillä alla vaihtui maa ja manterekin. Palasimme nimittäin viikoksi hoitelemaan muutaman vuoden takaisen ensivisiitin ja musiikkihistorian ansiosta maailman suosikkikaupunkiemme kärkipäähän päässeeseen New Orleansiin.

”Nola” eli ”N’Awlins” on kummallinen saareke äärikonservatiivisen Louisianan osavaltion varpaankärjessä. Ranskalaisten 1700-luvun alussa Louisiana-nimisen siirtomaansa satamaksi perustamasta kaupungista tuli sittemmin Espanjan Luisiana-nimisen siirtomaan pääkaupunki viideksikymmeneksi vuodeksi – sinä aikana syntyivät kaupungin French Quarterin, ”ranskalaiskorttelien” rakennusten tyyli pitkälti pohjoisafrikkalaisen perinteen hengessä – kunnes alue palasi hetkeksi Ranskalle ennen kuin eräs herra Bonaparte myi koko (lähelle nykyistä Kanadan rajaa ulottuneen) Louisianan muutama kymmenen vuotta aikaisemmin itsenäistyneille Yhdysvalloille. Vähitellen merkittäväksi satamaksi muodostuneeseen kaupunkiin asettui väkeä myös Saksasta ja Italiasta – sekä Afrikasta, vastoin asianomaisten omaa tahtoa. Orjilla oli ranskalaisten lakien peruna paljon enemmän oikeuksia kuin muualla Yhdysvalloissa, ja heidän(kin) panoksestaan tuli merkittävä tässä monikulttuurisuuden sateenkaarenkirjavassa pikku paratiisissa.

New Orleans on elävän ja juurevan musiikin ystävälle melkoinen mekka: ei tarvitse kuin kävellä ranskalaiskorttelien Royal Streetiä kilsan–pari niin ehtii nähdä melkoisen liudan taitavia katusoittajabändejä, joiden ohjelmisto ulottuu juuribluesista string band -musiikin kautta jazziin ja moderniin puhallinorkesterifunkiin Dirty Dozen Brass Bandin tai Rebirth Brass Bandin hengessä. Viereisellä, turistihenkisemmällä Bourbon Streetillä on vieri vieressä kapakoita, joiden välillä voi vaeltaa tuoppi kourassa, jos edellisen baarin bändi ei miellytä. Musiikkia kuulee muuallakin: piipahdimme (ainakin oppaiden mukaan) paikallisten suosimalla Frenchmen Streetillä ranskalaiskorttelien takana, ja nyt kun oli aikaa, jotakuinkin legendaarisella Tipitina’s-klubilla Uptownin puolella. Paikka toi kokonsa ja tunnelmansa puolesta mieleen kotoisan Tavastian, eikä se ole huono asia.

Pientä pilvenpiirtäjäpitoista liikekeskustaa (Central Business District eli CBD) lukuun ottamatta New Orleans on keskustastaankin häkellyttävän matalasti rakennettu: kolmikerroksinen talo näyttää jo valtavalta. Epäamerikkalaiseen tapaan kaupungissa toimii hyvin järjestetyn tuntuinen julkinen liikenne, ja tasainen ja leppoisarytminen kaupunki on tietysti myös pyöräilijöiden paratiisi. Yksityisautoliikennettä onkin keskusta-alueella miellyttävän vähän ja nopeudet ovat hillittyjä. Eikä kukaan tunnu katsovan pahalla, jos joku katusoitto-orkesteri valtaa muutamaksi tunniksi kadunpätkän ranskalaiskorttelien alueella.

Tietysti New Orleans on kuuluisa myös keittiöistään. Nälkäiseksi ei kaupungissa tarvitse jäädä – jos on rahaa. Silmään pisti nimittäin myös kodittomien kerjäläisten runsas määrä.

Viikon mittaisella reissulla oli mahdollisuus visiteerata myös paikoissa jotka edellisellä kaksivuorokautisella jäivät väliin. New Orleansin hautausmaat ovat kuuluisia muutenkin kuin kaikkien niillä kuvattujen elokuvien ansiosta: kaupungin maaperä on Mississippin tuomaa lietettä ja pohjavesi vain senttien päässä maanpinnasta, joten hautakammiot pitää rakentaa maan päälle.

Vaikka karnevaaliaika on muodollisesti jo alkanut, emme päässeet näkemään kaupungin kuuluisia paraatikulkueita: niistä ensimmäinen, jokseenkin pikaisesti kokoon kutsuttu David Bowie -muistokulkue, starttasi nimittäin samalla kellonlyömällä kun lentokoneemme lähti kaupungin kentältä… hieman saimme paikattua tutustumalla ulkoa vaatimattomaan mutta sisältä rikkaaseen Backstreet Cultural Museumiin (televisiosarjastakin tutussa) Tremén kaupunginosassa. ”Mardi Gras -intiaanien” asut ovat lähietäisyydeltäkin huikean taidokasta käsityötä.

Tähän asti vain elokuvista (ja edellisellä bussireissulla etäältä) tuttu paikka olivat Mississippin suistomaan suoalueet, joilla piipahdimme muutaman tunnin hydrokopterireissun verran näkemässä kilpikonnia, alligaattoreita ja lintuja. Alla kymmenminuuttinen käsivara-videopätkä siitä millaisissa maisemissa kyyti kulki.

Nämä Louisianan merenrantakosteikot ovat perin uhanalainen biotooppi. Aikoinaan niillä on metsästetty riistaa ja vedeneläviä sekä kaadettu puita huonekaluteollisuuden tarpeisiin. (Videollakin näkyvät suoremmat väylät ovat aikoinaan tätä varten ruopattuja.) Meksikonlahti huuhtoo maa-ainesta tiehensä, eikä nykyään patovallien väliin suljettu Mississippi enää tuo uutta tilalle. Kosteikkojen pinta-ala pienenee melkoista vauhtia joka vuosi, eikä osavaltion konservatiivihallitusta juurikaan kiinnosta minkäänlainen suojeleminen. Voi olla, ettei tällaisia kuvia enää kauaa saa tehtyä.

Uhanalainen on itse New Orleanskin. Mississippi on saatu pysymään kurissa, mutta suurin osa kaupungista on merenpinnan alapuolella aivan kuten isot alueet Alankomaitakin. Meksikonlahden rannat ovat kuitenkin maailman pahimpiin lukeutuvia trooppisten myrskyjen alueita, ja on vain ajan kysymys milloin uusi Katrina upottaa jälleen ison osan edellisen jäljiltä uudelleenrakennettua kaupungia meriveden alle. Patovallien pitäisi olla nyt paremmin rakennettuja ja huollettuja, mutta monen muun alueen tavoin ”konservatiivisuus” merkitsee täälläkin myös ”korruptiota”, joten vasta tositilanne paljastaa onko lupauksille katetta. Ilmastonmuutos, jonka olemassaoloa osa amerikkalaisista ja heidän poliitikoistaan yhä sinnikkäästi ja suurella rahalla kiistää, on ilmeisesti kasvattamassa trooppisten hirmumyrskyjen todennäköisyyttä.

Niinpä New Orleansiin kannattaa mennä niin kauan kuin se vain on mahdollista, niin kauan kuin kaupunki ja sen ainutlaatuinen henki sekä koko Mississippin suisto ovat olemassa. Se nimittäin kannattaa. Kaupunki on upea kaikessa kummallisessa sekopäisyydessään. Kunhan muistaa olla hortoilematta yöaikaan yksin tietyillä kaduilla, etenkään kännipäissään. Konservatiivisuus, köyhyys ja korruptio tietävät myös sitä että rikollisuutta on paljon.

Mutta nyt kirjailija siirtyy kuvien katselusta ja reissun muistelusta takaisin Kiinan Hunaniin ja sinne sijoittamiensa fiktiivisten henkilöiden elämien pariin. Vielä pikku loppurykäisy, niin kahden vuoden kirjaprojekti alkaa olla muille näytettävässä kunnossa.

Lemmy 1945–2015

·

On yhä helppo palauttaa mieleen hetki, jolloin kuulin Motörheadia ensi kerran. Se tapahtui vuonna 1980: tiesin bändistä jotakin lehtijuttujen ja etenkin Soundin muutaman toimittajan* intoilun perusteella. Näin ollen lykkäsin kasettidekin äänittämään, kun radiokuuluttaja juonsi yhtyeen uuden levyn, jonka nimi oli, tietenkin ”Ace of Spades”.

Kaiuttimista tulvi jotakin sellaista mitä en muistanut koskaan kuulleeni. Musiikissa oli jotakin täysin mielipuolista, kaoottista ja järjestöntä, kaikkea tätä vielä enemmän kuin yksikään koskaan kuulemani punk-levytys – mutta silti se toimi, pysyi kasassa, hengitti. Ja vaikka laulu tuntui ensi alkuun täysin melodiattomalta, huomasin seuraavina päivinä että kappale onnistui olemaan tavattoman sinnikäs korvamato.

Yhtään Motörhead-levyä en ole koskaan ostanut. Hiukan harmittaa etten aikoinaan sijoittanut siihen livetuplaan, joka oli pahvikotelon sijaan pakattu tekonahkaiseen kuoreen, mutta 1980-luvun alun heviharrastus tuntui meistä intellektuellimman musiikin (hah!) harrastajista niin kornilta, että vaikka Motörhead nyt ei koskaan ollutkaan heviä eikä metalliakaan, ajatus rahan sijoittamisesta sellaiseen musiikkiin ei tullut mieleenkään. Niinpä edelleenkin ainoa omistamani Motörhead-tuote on neljän cd:n Protect the Innocent -kokoelmaboksi (1998), jonka sain Rumban arvostelukappaleena ja arvostelin lehteen, muistaakseni ihan kohtuuhyvin arvosanoin. (Päätoimittaja Rami Kuusinen halusi, että edes joskus Motörheadia arvostelee joku muukin kuin vain lehden ainaiset metallimusiikkiavustajat.)

Lemmyn musiikkia olin itse asiassa kuullut jo aikaisemminkin: toimittajaäiti oli joskus saanut, samoin arvostelukappaleena (vaikka hän ei levyarvosteluja tehnytkään) Hawkwindin Hall of the Mountain Grillin (1974), jonka lienen jokusen kerran kuunnellut läpi 1970-luvulla.

Levyjenostamattomuudesta huolimatta Motörhead on kuitenkin kuulunut niihin yhtyeisiin, joiden musiikkia olen arvostanut – etenkin sen jälkeen, kun kaikenlaisia kummallisia yhteyksiä ja linkkejä rakenteleva mieli oli tajuavinaan, että Motörhead on itse asiassa musiikillisesti paljon enemmän velkaa Jerry Lee Lewisille kuin raskaamman rockin pioneereille, Black Sabbathille tai Les Zeppelininille ja kumppaneille. Lemmyn komppikitaramaisesti soittama basso tekee pitkälti samaa mitä pianisti-Lewisin vasen käsi, bändin kulloisenkin kitaristin instrumentti noudattelee Lewisin oikean käden kuvioita. Laulutyylissäkin oli samaa otetta.

Televisiosta katseltu Motörhead-konsertti oli myös ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa kerta, jolloin kaduin että olin aikoinaan poistattanut nauhat omasta Rickenbacker-bassostani. Nauhattomalla voi tehdä jotakuinkin kaikkea sitä mitä nauhallisellakin bassolla – paitsi soittaa neljän kielen sointuja kuin Lemmy.

Näin Motörheadin livenä ainoastaan kerran, Roskilden festivaaleilla viitisen vuotta sitten. Bändi kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin kuulostaa: voimalliselta. Lemmystä itsestään alkoi ikääntymisen huomata: liikkeet olivat ilmeisen kankeita, hapsottava parta ja tukka ilmiselvästi värjätty. Mutta silti olen tyytyväinen: legenda tuli nähtyä erinomaisessa musiikillisessa iskussa ja vieläpä jotakuinkin eturivissä. (PA-tekniikan kehittymisen myötä lavan edustalla äänenvoimakkuus oli sen verran kohtuullinen, että sinne saattoi mennä ja siellä saattoi olla kuuloaan vaurioittamatta. Siinä suhteessa kannatti odottaa kolmekymmentä vuotta.)

Nyt odottelu olisikin ollut liian myöhäistä, sillä tänään uutiset ovat kertoneet Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisterin menehtyneen nopeasti edenneeseen syöpään vain muutamia päiviä 70-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen.

___
* Yksi näistä toimittajista oli jossakin yhteydessä ”tamperelaiseksi punkkariksi” tituleerattu Pertti Ström, joka minulle paljastui vasta vuosia myöhemmin levymoguli Epe Heleniuksen alter egoksi.

Maailmanlopullista meininkiä

·

Rocknomicon-novelliantologia on nyt sitten virallisesti julkaistu. Seremonia suoritettiin eilen räntäsateisena lauantaina juhlallisesti Turun Whisky Barissa.

Esittelyjuonnossaan kokoelman toimittajat Magdalena Hai ja Hanna ”Morre” Matilainen korostivat niin vahvasti paketin metallipitoisuutta, että minua alkoi epäilyttää, että oma mietteliäs ja hiljainen, musiikissaan jonnekin jazzin ja bluesin tietämiin nojaileva novellini erottuisi joukosta vähän turhankin vaisuna. Toisaalta olen saanut molemmilta editointivaiheen myötä – ja vielä julkkareissakin – kyllä kehuja tarinasta. Ja onneksi pääsin lukemaan näytteen kertomuksesta ennen kuin Juha Jyrkäs, Rocknomicon-kirjailija hänkin, alkoi panna sähkökanteleella särövallikoreasti.

Kaiken kaikkiaan mainio tilaisuus jutella vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa sekä tietenkin juhlistaa mainiota saavutusta. Turun-reissu vahvisti edelleenkin hinkua järjestää Hunanille kunnon julkkarit, sitten kun kirja on lopulta valmis, editoitu ja painettu.

Juna- ja bussimatkalla kotiin oli mukavasti aikaa lukea pikaisesti komeisiin kansiin pakattu, kaksi- ja puolisataasivuinen paketti läpi. Ja hienossa seurassa ollaan. Joidenkin tarinoiden teemoja ja niiden käsittelytapoja voi ehkä pitää kovinkin ilmeisenä tässä hengessä – ja tuolla nimellä – kasatussa novellikokoelmassa, mutta kyllä jokainen tarina toimii varsin mainiosti.

Maggis ja Morre ovat rakentaneet pakettia ikään kuin konsertin idealla. Oma tarinani on eräänlainen viimeinen hituri ennen ”kamaanevribadi”-hittipläjäysfinaalia, ja loppujen lopuksi se toimii paikallaan varsin hyvin (sikäli kuin itse pystyn arvioimaan). Finaali, Janos Honkosen ”Maailmanlopun meininki”, nousi ainakin tällä lukukerralla suosikikseni: se on nimensä veroinen, se on huikea nostatus, se on juuri oikealla kohdalla, koska se on täydellinen finaali – no, ennen Shimo Suntilan satasanaista raapaletta nimeltä ”Encore”.

Kuulen ja luen mielelläni kommentteja tästäkin pikku kertomuksestani. Mutta nyt palaan taas kirjoittamaan Hunania, että se joskus mahtaisi valmistuakin.