Kategoria: tapahtumat

Ohi on taas con

·

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.

Pian on taas con

·

Maarianhaminan ensimmäinen Archipelacon käynnistyy torstaina. Tämä on tapahtumana toisenluonteinen kuin perinteiset ilmais-Finnconit, joten ei enää auta kehottaa tulemaan mukaan: kaikki con-jäsenyydet on myyty aikaa sitten.

Poimitaan kuitenkin tapahtuman ohjelmistosta yhtä kaikki ne ohjelmanumerot, missä minä olen mukana:

Thursday 18–19    speaker   Translating Sarah Lotz's Day Four
Saturday 13–14    panelist  Music in SFF
Sunday   14–15    panelist  Translator and Writer

Pyörin toki katselemassa, kuuntelemassa ja norkoilemassa muutenkin, joten moikata toki sopii.

Taas tammien tuntumassa

·

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre palasi tänä vuonna takaisin perinteiseen paikkaansa Mukkulan kartanoon. Joissakin lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että kolmen viimeisen kerran siirtyminen Messilään, naapurikunnan puolelle, olisi johtunut Mukkulan remontista. Näin ei ollut. Messilässä oli kokoukselle väljemmät (ja edullisemmat) tilat, mutta koska Lahden kaupunki on yksi tapahtuman päärahoittajista, he halusivat kokouksen takaisin alueelleen.

Mainio paikka Mukkulakin on, ei siinä mitään. Vierailin siellä vastaavassa tilaisuudessa kahdeksan vuotta sitten, ensimmäisenä Liwre-kokemuksenani. Jo viidettä kertaa peräkkäin tapahtumaan osallistuvana minulla oli etukäteen suhteellisen selkeä kuva, mitä tapahtuu ja mitä kävijänä voi siitä saada irti. Tiedossa oli hyviä keskusteluja – joista melkoinen osa varsinaisen virallisen ohjelman ulkopuolella – muutamat mainiot bileet, kiinnostavia lausunta- ja musiikkiesityksiä. Tiedossa oli myös lämpöisiä tapaamisia vanhojen tuttujen kanssa ja mainio tilaisuus tutustua joukkoon ennestään tuntemattomia kollegoja eri puolilta maailmaa.

Virallisten keskustelujen anti on mielestäni parantunut etenkin ensi kerrasta. Tällä(kään) kertaa mukana ei ollut ketään alustajaa, jonka puheenvuoro olisi vilissyt viitteitä Keatsiin, Yeatsiin tai Baudelaireen. Kaikki puhuivat asiasta, teemasta ja teemaan liittyvistä asioista, kukin eri kantilta. Kaikki tajusivat, ettei kirjallisuus tai kirjailijuus voi olla brittipop-mainen umpio, joka on kiinnostunut vain itsestään ja historiaansa viittaamisesta.

Useammassakin alustajien ja muiden paikallaolijoiden puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällä kertaa suurin osa kokousväestä oli eurooppalaista tai pohjoisamerikkalaista, toisin kuin viime kerralla. Muuta maailmaa edustivat lähinnä brasilialainen Luiz Ruffato, afrikaansiksi kirjoittava eteläafrikkalaisrunoilija Marlene van Niekerk, jo viime kerralla mukana ollut japanilainen Shizue Ogawa, ja, mutkan kautta, Pispalassa pitkään asunut irakilaissyntyinen novellisti Hassan Blasim. Tällainen vaihtelu on tietysti luonnollista: koska organisaatiolla on rahaa suhteellisen niukasti, ulkomaanvieraat valikoituvat osin siltä pohjalta, kenen matkaan ja oleskeluun löytyy kotimaan tai jonkun muun tahon rahoitus.

Viime kerran kiinnostava yhdistelmä monia ei-äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita toi keskusteluihin mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joihin tällä kertaa ei päästy. ”Kirjailija nuorallatanssijana” -teemaa luodattiin paljon kirjailijan oman vision ja ympäröivän yhteiskunnan välisen tasapainottelun kannalta. Vahvimmin varsinaisen kirjoittamisen ulkopuolisista teemoista nousi esiin Välimerellä jatkuvasti tapahtuva siirtolaisuustragedia.

(Kokouksen alustuspuheenvuorojen suomenkieliset versiot löytyvät tälläkin kertaa tapahtuman kotisivuilta.)

Keskustelujen lisäksi kokouksessa on muitakin perin perinteisiä ohjelmanumeroita: alkuvastaanotto Helsingin Sanomatalossa, Lahden kaupungin vastaanotto kaupungintalolla ja perinteinen maanantai-illan jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu maailma keskiyön tietämissä.

Sunnuntai-illan yhtä perinteinen Open mike -ilta oli tällä kertaa melkoisen mainiolla Möysän Essolla, musiikki- ja runoklubiksi muutetulla entisellä huoltoasemalla. Siellä nousin lauteille minäkin, jo perinteiseen tyyliin. Olen esittänyt Nedut-romaanista poimittua ”Maailmanpuu”-katkelmaa moneen kertaan kitaran (tällä kertaa lainatun) ja (oman) digitaaliviiveen säestyksellä, mutta tällä kertaa loikkasin ns. syvään päähän ja heitin jutun englanniksi, kun löysin kahdeksan vuotta sitten tekemäni käännöksen katkelmasta ja totesin sen, pienin korjauksin, ihan kelvolliseksi. Puolivälissä minua itseäni alkoi tökkiä oma englannin ääntämiseni, mutta muulta kokousväeltä saamani yleisöpalautteen perusteella homma oli toiminut kaiken kaikkiaan vallan hyvin.

Illan muu anti oli ehkä monipuolisempaa, rikkaampaa ja tasokkaampaa kuin koskaan, sillä peruslausunnan ohessa kuultiin melkoinen määrä vaikuttavia ja riemastuttavia musiikki-, pantomiimi- ja multikulttuuriesityksiä. Yksi illan yllättäjistä oli EK:n tiedotuslehtisen toimittaja Jantso Jokelin, joka osoitti olevansa paitsi hyvä kirjailijakokousraportoija, myös huikea huuliharpunsoiton ja sen historian hallitsija. Minuun teki isoimman vaikutuksen toulouselainen Aurélia Lassaque, jonka esitys oli yhdistelmä oksitaaninkielistä runoutta ja ikiaikaiselta kuulostavaa laulua.

Auréliaa kuuli seuraavana iltana aivan erilaisessa miljöössä, Sibelius-talon hulppeassa aulassa pidetyssä Kansainvälisessä runoillassa. Olin väliajan aikana hiipinyt kuvaamaan salia ja tilaisuutta portaille ja parvekkeille korkealle esiintyjien ja yleisön yläpuolelle, joten kuulin Aurélian setin PA-kaiuttimien sijaan lähinnä salikaikuna. Nyt laulut kuulostivat goottilaisessa katedraalissa – tai luolassa – lauletuilta virsiltä, ja runot toivat mieleeni Dino de Laurentiisin 1970-luvulla tuottamat, antiikin myyttejä kuvittavat televisiosarjat – esimerkiksi Aineiaasta ja Odysseuksesta – joita katselin siihen aikaan innokkaasti televisiosta. Näissä sarjoissa oli aina hyvin helposti tunnistettava kertojanääni, jota Aki Kaurismäki sittemmin parodioi Rossossa.

Toinen huikea esiintyjä oli islantilainen Eiríkur Örn Norðdahl, jonka mustan huumorin vahvasti maustamaa, riemukkaan rytmistä lausuntaa kuultiin Open miken ja Runoillan ohella päätöspaneelikeskustelussa, joka striimattiin suorana Yle Areenaan. Pelkästään lyhenteistä koostuvaa sonettia Islannin vararikosta ei valitettavasti taida löytyä edes Youtubesta (jos löydätte, kertokaa heti!).

Kaiken tämän jälkeen eilen palasi kotiin varsin tyytyväinen, joskin hieman univelkainen kirjailija osallistuttuaan keskusteluihin, esiinnyttyään, tutustuttuaan loistaviin tyyppeihin ja kirjattuaan muistiin lukuisia keskustelujen innoittamia ideoita romaaneihin, lauluihin ja moneen muuhun asiaan. Kollegaverkosto laajeni taas uusiin suuntiin. Kaikkea tätä varten Mukkulassa kannattaa käydä. Tätäkin varten.

Kroolattu on

·

”Mitä, oliko tämä vasta toinen Kirjakrooli? Eiks niitä ole ollut jo monena vuonna?” kysyi kuulemma joku hämmentynyt kuuntelija eilen.

Vaikka olen mukana tapahtumaa järjestävässä toimikunnassa, en eilen ehtinyt saada kovinkaan selkeää kuvaa tapahtuman kokonaisuudesta. Tämä johtuu tietysti siitä että isännöidessäni Rakennusviraston aulaan pystytettyä spefi-henkistä kattausta – minkä lisäksi olin siellä myös ääniteknikko ja roudari – en pahemmin ehtinyt kierrellä muissa tapahtumapaikoissa. Mutta aika sinnikkäästi meidän pieni yleisömmekin paikalla pysyi. Esa Mäkinen, Johanna Vainikainen, Tanya Tynjälä ja Anu Holopainen vetivät omat osuutensa komeasti. Viimeiseksi esiintyjäksi olin sijoittanut Juha Jyrkäksen arvellen, että sieltä tulisi varmasti jotakin räväkämpää illan päätteeksi, enkä tosiaankaan joutunut pettymään. Kiitoksia kaikille!

Saatuani äänikamat purettua ja syrjään vaelsin Teatteriravintolaan seuraamaan siellä esiintyviä kirjailijoita. Viime vuonna Teatterissa esiinnyttiin Esplanadin puistoon avautuvan lasiseinän vieressä, joka ei minusta ollut oikein onnistunut ratkaisu. Tällä kertaa oltiin kabinetinomaisessa tilassa peremmällä talossa, ja tunnelma oli paljon intiimimpi ja keskittyneempi. Siellä kuullun perusteella jo ennestään täpöisään kirjahyllyyn täytyy tehdä tilaa ainakin Pekka Saurin Parempaa kuin seksille.

Järjestäjien, isäntien, emäntien ja esiintyjien karonkassa oli varsin tyytyväinen tunnelma. Useimmissa paikoissa yleisöä oli ollut selkeästi enemmän kuin viime vuonna, joskin muutamilla estraadeilla väkimäärä oli vaihdellut eri kirjailijoiden aikana muutamasta liki täyteen tupaan. Mutta tällainen hajautettu pienimuotoisten kirjailijakohtaamisten ilta tuntuu olevan sekä yleisön että kirjailijoiden itsensä mieleen – nekin jotka eivät paikalle päässeet, toivoivat että olisivat päässeet.

Eiköhän tämä tästä jatku ja kehity. Seuraavaa Kirjakroolia lähden ainakin minä suunnittelemaan hyvinkin mielelläni.

 

Vuorokauden kuluttua

· 4 kommenttia ·

Helsingin toisen Kirjakroolin alkuun on noin vuorokausi. Tiedossa on jälleen kerran monipuolinen katsaus kirjallisuuden laidasta toiseen, kun liuta loistavia tyyppejä lukee tekstejään baareissa, taidegalleriassa, kahviloissa, kirjastossa ja – Rakennusviraston yleisöpalveluaulassa:

Rakennusviraston asiakaspalvelupiste
(Pohjoinen Makasiinikatu 9)

– – –   SPEKULATIIVISTA FIKTIOTA   – – –
Klo 16.30 – Esa Mäkinen
Klo 16.50 – J. Pekka Mäkelä
Klo 17.10 – Johanna Vainikainen
Klo 17.30 – Tanya Tynjälä  *en español & in English
Klo 17.50 – Anu Holopainen
Klo 18.10 – Juha Jyrkäs

Hunan ei ole vielä siinä vaiheessa että pystyisin antamaan siitä maistiaisia – ensi vuoden Kirjakroolin aikaan tilanne on aivan toinen. Tällä kertaa joudutte kuuntelemaan ennenkin kuultuja tekstejä, mutta sentään säestyssoitin kirjailijan ja pedaalilaudan välissä on ihan uusi, toissapäivänä valmistunut.

Kuusi yötä Kirjakrooliin!

·

Haluan vain pikaisesti muistuttaa, että Helsingin historian toinen Kirjakrooli on ensi torstaina. Erinäköiset, – kokoiset ja -ikäiset kirjailijat lukevat tekstejään kymmenessä eri paikassa. Mukana on kapakoita, kauppoja, taidegalleria, kirjasto – ja Helsingin kaupungin Rakennusviraston asiakaspalvelupiste (Pohjoinen Makasiinikatu 9), jossa minä isännöin itseni lisäksi viittä mainiota spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa ja kääntäjää – maailmojen rakentajia. Tarkemmat tiedot Kirjakroolin ohjelmasivulta.

Jo perinteiseen tapaan rakennan oman luentani taustalle äänimaisemaa kitaralla ja efektilaitteilla. Nyt jännittääkin, valmistuuko vielä vähän rakenteilla oleva säestyssoittopelini ajoissa…

 

Korvat kylässä

·

Viikonlopun Maailma kylässä -festivaalit Helsingin Kaisaniemessä olivat taas kerran mainio tilaisuus avata mieltä ja korvia monenlaisille asioille. Perinteiseen tapaan minulta jäi aika pitkälti väliin tilaisuuden laaja kattaus kirjallisuuteen, politiikkaan ja ihmisoikeuskysymyksiin liittyvää keskustelua ja informaatiota, kun keskityin imemään näitäkin aiheita sisääni musiikin kautta.

Ramy Essam, Kairon Tahrir-aukion tällä hetkellä maanpaossa Ruotsissa asuva vallankumoussankari, on tietysti tässä suhteessa erinomainen esimerkki ja artisti. Essam aukaisi mieltä myös musiikillisesti.

.

 

Livenä Essam kuulosti ensikorvallisella vieläkin epä-egyptiläisemmältä kuin ensimmäisellä julki pääseellä levyllään Mamnoualla: taustalla oli suomalaisen basistin ja rumpalin ohella egyptiläinen kitaristi, ja musiikki oli äänekästä, särmikästä, terävää hard rockia. Vaikka kyllähän egyptiläisen populaarimusiikin pitkä ja loistelias perinne kuuluu rytmiikassa.

Vastaavalla tavalla korvia aukaisi sunnuntaina esiintynyt beirutilainen Mashrou’ Leila.

 

Libanonilaisen musiikin tuntemukseni on tähän asti rajoittunut lähinnä Fairuzin vanhojen hittien kokoelmalevyyn. Mashrou’ Leila jatkaa tavallaan perinnettä ja tekee modernia poprockia,* jossa libanonilaisuus kuuluu enemmän rivien välissä kuin ensimmäisenä korville hyppivänä aineksena.

.

Haen tässä takaa sitä, että kovin usein melkoisen laaja-alaisesti musiikkia harrastavakin pääsee kuulemaan ns. muiden kulttuurien musiikista vain varsin kapeaa siivua, ja vaikka kuinka tykkäänkin esimerkiksi muslimimaiden perinteisen popin vahvoista rytmeistä ja nakuttelevista darbuka-kompeista, on erittäin terveellistä tajuta ettei sielläkään eletä missään umpiossa. Mashrou’ Leilan pojat ovat kuunnelleet uukakkosensa ja coldplaynsä ja käyttäneet niitä aineksia mielensä mukaan tehdäkseen itsensä näköistä musiikkia – samalla tavoin kuin vaikkapa… no, Juice aikoinaan yhdisti suomalaiseen rillumarei- ja iskelmäperinteeseen Bob Dylania ja Neil Youngia.

Joskus emme vain antaisi muille oikeutta kuunnella jotakin, joka meidän mielestämme ei kuulu heidän kulttuuriinsa. Tämä on ärsyttänyt minua siitä lähtien, kun luin muinoin (sinänsä arvostettavan musiikintekijän) Ry Cooderin haastattelua, jossa tämä ylisti Buena Vista Social Clubin kuusikymmentä vuotta vanhaa musiikkia haukkumalla kuubalaisnuorisoa, joka haluaa tehdä… rappia. Siksi olikin virkistävää löytää kolmetoista vuotta sitten Kuubasta levyllä (pari vuotta aikaisemmin Roskildessa livenä näkemän) Orishasin ”537 Cuba”, jolla rap-nuoriso tarttuu BVSC:n tunnussävelmään ”Chan Chaniin” ja potkaisee sitä. Kuubalaisilla muusikoilla on aivan yhtä suuri oikeus ottaa aineksia rapista kuin saksalaistaustaisella Cooderilla kuubalaisesta tai meksikolaisesta musiikista. Beirutilaisella rockbändillä on oikeus ottaa aineksia ”länsimaisesta” popista.

.

Toisaalta minua on kiusannut hieman joidenkin suomalaisten monikultturimusiikkibändien kova into ottaa turhan paljon vaikutteita jazzista: hyvä meininki ja railakas meno laimentuu kovin usein ylipitkiin ja muutenkin turhanaikaisiin instrumenttisooloihin. Ei, minä en ole yleensä kovin suuri instrumentaalimusiikin ystävä, eikä musiikillinen laajakatseisuuteni ole niin täydellistä etteikö pari malkaa mahtuisi omaankin korvaan.

Joka tapauksessa onnistuin nauttimaan Tsuumi Sound Systemin reipashenkisestä ja komeasti rullaavasta instrumentaalimusiikista, pitkistä ja turhanaikaisista instrumentaalisooloista huolimatta. Pisteet bändille myös siitä, ettei se pienistä säikähdä. Kun basistin lavakoroke vahvistimineen romahti kesken biisiä, bändi jatkoi soittoa sen kummemmin kakomatta, ja basisti soitti ilman vahvistinta sen aikaa että roudarit saivat hänen sähkönsä taas toimimaan. Basso ei kuulunut, mutta näkyi kyllä.

Oli Kaisaniemessa sentään minullekin ennestään tuttua ja odotettua musiikkia. Sahrawilaista laulaja/lauluntekijää Aziza Brahimia on tullut tänä keväänä kuunneltua parin levyllisen verran. Hänen musiikkiaan on kutsuttu ”aavikkobluesiksi”, ja mikäpä ettei: mukana on samoja perinneaineksia kuin toisella mantereella myöhemmin kehittyneessä bluesissa, ja bluesukkojen tavoin hänkin on yhdistänyt musiikkiinsa mielekkääksi kokemiaan moderneja aineksia.

Tällä keikalla Brahimin bändin kitaristit pysyttelivät kevyesti helkkyvissä elektroakustisissa kitaroissa, eikä levyille vähän enemmän särmää tuoneita sähkiksiä kuultu. ”Normaalin” sähköbasson ja rumpusetin komppaama, mukavasti rullaava musiikki toimi kuitenkin mainiosti aurinkoisessa iltapäivässä oikein mainiosti, odotusten arvoisesti.

Ulkoilmafestivaalit ovat minulle myös mukava tilaisuus harjoitella valokuvaamista, kuten näkyy. Klubeille tai sisätilakonsertteihin ei oikein kehtaa raahata isoa järkkäriä ja puolitoistavaaksaista zoom-objektiivia, eikä se usein ole luvallistakaan (paitsi erillisluvan saaneille ammattilaisille). Joten innokkaan amatöörin on tyytyminen tällaiseen satunnaiseen festarivalokuvaamiseen.

___

* Tykkäsin bändin keikasta hyvinkin paljon, mutta siinä minua hieman kiusasi sama asia joka riepoi aika pahasti lauantaipäivän lämmittelyesiintyjän Jannan keikalla: ”taustanauhojen” käyttö. Tämä on tietenkin perin yleistä nykypoppareilla, mutta minusta aivan turhaa. En näe mitään järkeä yrittää toisintaa levyjen soundia joka yksityiskohdaltaan, kun konserttitilanteessa on niin paljon monipuolisempia kommunikaatiokeinoja kuin pelkästään äänittettä kuunneltaessa. Mashrou’ Leilan säilyketausta olivat onneksi aika hienovaraisia eivätkä kangistaneet bändin erinomaista groovea. Jannan keikalla yletön äänimassa tukki äänikuvan kokonaan ja teki kaikista kappaleista tasapaksua mössöä. Sääli. Hänellä olisi erinomainen bändi tuottamaan sävykästä musiikkia ihan ns. oikeasti.

Kohtapuolin kroolataan

·

Helsingin keväässä alkaa olla mukavasti kirjallisuustapahtumia. Ensi viikonloppuna on Helsinki Lit ja kirjallisuusohjelmaa löytyy myös Maailma kylässä -festarien kattauksesta. Itse satsannen, perinteisesti, jälkimmäiseen. Kaisaniemen musiikillinen tarjonta supistui valitettavalla tavalla kun esikoisalbuminsa perusteella rockia ja malilaisia musiikkityylejä vallan komealla otteella soittava Songhoy Blues joutui jäämään pois. Mutta tarjolla on silti esimerkiksi vähän samanhenkistä musiikkia esittävä sahrawilaulaja/lauluntekijä Aziza Brahim ja Ba Cissoko.

Mutta mitä paperinmakuisempaan kulttuuriin tulee, haluan tässä yhteydessä erityisesti muistuttaa mieliinne, että viime vuonna hyvän startin saanut Kirjakrooli tapahtuu toisenkin kerran torstaina, 4. kesäkuuta. Tällä kertaa omia tekstejään lukevia kirjailijoita ja kääntäjiä pääsee (ilmaiseksi) kuuntelemaan ja katselemaan paljon monenlaisemmissa paikoissa kuin viime vuonna – itsekin isännöin sf-pitoisia kirjallisia esityksiä tilassa jonne mennään tavallisesti ihan toisenlaisia asioita kuin kirjallisuutta varten – mutta kaikki tapahtumapaikat ovat edelleen suurin piirtein Kaartinkaupungin alueella, kävelymatkan päässä toisistaan. Tarkempi ohjelma julkistetaan aivan lähiaikoina.