Kategoria: kirjailijaelämää

Messumuistutus

·

Kertauksenomaisesti: Helsingin kirjamessut alkavat huomenna, jos joku ei ole huomannut. Jos joku haluaa nähdä siellä minut, kannattaa tulla joko

  • pääkaupunkiseudun scifi-seurojen messuosastolle (7P50) lauantaina kello 14–15, missä olen tavattavissa Meet your maker -henkisessä rennossa jutustelutilaisuudessa kertomassa kirjoistani, kirjoittamisestani ja kääntämisistäni.
  • Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolle (7t49) sunnuntaina kello 12–14, missä olen päivystäjänä vastailemassa kaikenlaiseen kääntämistä koskevaan. Osastolla myös suomentajia tekemässä työtään julkisesti.

Kirjamessuamista

·

Tänä vuonna en ole ihan joka päivä Helsingin kirjamessuilla. Mutta kyllä minut sieltä voi bongata. Ensinnäkin olen sunnuntaina (30.10.) kello 12–14 päivystämässä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla (7t49). Sinne voi tulla juttelemaan.

Olen myös mukana pääkaupunkiseudun scifi-seurojen messuosaston ohjelmassa, joka kokonaisuudessaan on seuraavanlainen:

Huimaa scifi- ja fantasiaohjelmaa Helsingin Kirjamessuilla!

TAPAA TEKIJÄ!
MEET YOUR MAKER

Helsingin Kirjamessut, Helsingin Messukeskus 27.10.–30.10.

Tule tapaamaan kirjailijoita ja sarjakuvaajia rennon jutustelun merkeissä pääkaupunkiseudun scifi-seurojen messuosastolle (7P50). Samalla voit hakea myös tekijöiden nimikirjoituksia!

Aikataulu:

LAUANTAI 29.10.

12.00 Juri Nummelin
– Kuule vinkeät salaisuudet Ami Hauhion Maan mies Marsissa -sarjakuvaklassikon uusintajulkaisun tiimoilta.

13.00 Vesa Sisättö & Jari Koponen
– Aivopeili – autonomian ajan tieteiskirjallisuutta -teos paljastaa suomalaisen spefin unohdetun historian.

14.00 J. Pekka Mäkelä
– Suositun scifi-kirjailijan ja -kääntäjän tuoreimpiin töihin lukeutuu China Miévillen Toiset-romaanin suomennos.

15.00 Anne Leinonen & Eija Lappalainen
– Tekijäparin Routasisarukset-romaani aloittaa Suomen oloissa harvinaisen kunnianhimoisen tieteissaagan.

16.00 Petri Hiltunen
– Puupää-hatulla palkitun sarjakuvataiteilijan upea Anabasis 1: Kyyroksen sotaretki -albumi räjäyttää tajunnan.

SUNNUNTAI 30.10.

12.00 Ninni Aalto
– Ihaillun sarjakuvabloggaajan tuotantoa on vihdoin saatavilla analogisessa muodossa, kiitos Sähköjänis-albumin.

13.00 Johanna Sinisalo
– Finlandia-palkitun kirjailijatähden uusin romaani, Enkelten verta, on hurja tutkielma hyytävästä lähitulevaisuudesta, jossa ihmisten kuviteltu valta-asema eläimiin paljastuu päinvastaiseksi.

14.00 Juha-Pekka Koskinen
– Historiallisista romaaneistaan tunnetun kirjailijan Paholaisen vasara -teos sukeltaa Vlad Draculan mielenmaisemiin.

16.00 Otto Sinisalo & Rami Rautkorpi
– Salakuvittajien Fasilitaattori – Maailmankaikkeuden vaarallisin mies on kansainväliset mitat täyttävää tieteissarjakuvaa.

Muista myös nämä lavaohjelmat:

SUNNUNTAI 30.10. LOUHI-LAVA:

15.00 Kuvastaja-palkinnon jako
Suomen Tolkien-seura jakaa Kuvastaja-palkinnon parhaalle vuonna 2010 ilmestyneelle kotimaiselle fantasiateokselle.

15.30 Maailmoja luomaan!
Yleisöllä on mahdollisuus osallistua oman fantasiamaailman luomiseen yhdessä ohjelman vetäjien kanssa. Ohjelma on suunnattu nuorille kirjoittamisen harrastajille.

Oikeudet muutoksista pidätetään ja suljetaan Saturnuksen uumeniin odottamaan sopivaa käyttöhetkeä.

 

Väri sekä nuoli

·

Juhlistin Aleksis Kiven päivää käymällä kaupungilla allekirjoittamassa Muurahaispuun kustannussopimuksen. Näillä näkymin kirja menee painoon tammikuun alussa ja tulee sieltä luultavasti joskus helmikuussa. Kirjasta tullee myös sidottu, kovakantinen: tieteiskirjallisuuden harrastajat ovat tottuneet ostamaan nidottuja kirjoja, mutta tämä teos liippaa lähempää ns. mainstreamia, joten voi olla järkevää tarjota myös sen puolen mahdollisesti kiinnostuneille lukijoille jotakin sellaista mihin he ovat tottuneet. Tässä tapauksessa se ei ole keneltäkään muultakaan pois.

Samalla reissulla sain kustannustoimittaja-Stellalta monilla merkinnöillä ja lukuisilla kysymysmerkeillä koristellun käsikirjoitusprintin. Myös osa ateljeekriitikoista on jo ehtinyt antaa palautetta. Ilahduttavaa kyllä teksti ja tarina tuntuu toimivan, vetoavan ja pitävän mielenkiinnon yllä. Paljon löytyy toki myös korjattavaa, tiivistettävää, selitettävää, valaistavaa. On epäloogisuuksia ja kummallisuuksia, on vähän tylsiä kohtia. Valmiissa kirjassa niitä on (toivon mukaan) paljon vähemmän, kiitos ahkerien esilukijoiden punnitun palautteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta nyt sen siipien kantavuutta ja lento-ominaisuuksia on testattu muuallakin kuin vain minun mielessäni.

Alkaa olla vähitellen aika pohtia myös, mitä seuraavaksi. Kuten olen ennenkin maininnut, tarkoitus on jatkaa Alshainin maailmaan sijoittuvaa kirjasykliä teoksella, joka ainakin toistaiseksi kulkee työnimellä Paluu. Se ei ole suoraa jatkoa, vaan itsenäinen romaani, jossa kyllä viitataan Alshainin tapahtumiin ja jossa tavataan uudelleen ainakin kaksi Alshainin henkilöä. Sen tiedän. Muuten tarinassa, henkilöstössä, näkökulmissa ja tunnelmissa on vielä hakemista. Muutama idea on kyllä syntynyt viime aikoina: yksi josta voisi muotoutua Paluun kantavia teemoja, ja toinen joka koskee enemmänkin koko (mahdollisesti) viisiosaista kirjasykliä: Alshain ei välttämättä olekaan tarinan alku, vaan ehkä puoliväli? Ehkä. Näin juonikaarella voisi olla sekä pituus että suunta – ”väri sekä nuoli”, kuten Heikki Salo asian ilmaisi ”Tomujoessa”.

On myös toinen kirjaidea, johon olen joskus viitannut, joka saa toistaiseksi luvan kulkea työnimellä Hunan, mutta siitä ei ole vielä paljoakaan kerrottavaa. Kaikki aikanaan. Voi olla, että minua jotenkin alitajuisesti pelottaa, ettei olisi minkäänlaista romaani-ideaa kehitteillä. En tiedä, olenko moista tyhjyyttä joutunut kokemaan… ööö… neljäänkymmeneen vuoteen? Tai neljäänkymmeneenviiteen? Sen jälkeen, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan?

(Kuva ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen tai minun kirjaprojekteihini. Se on Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella entisöitävänä olevan, toisen maailmansodan aikaisen Suomen ilmavoimissa palvelleen Hawker Hurricane -hävittäjän ohjaamo. No, on sillä suunta. Ja raamit. Aikaa myöten siitäkin tulee valmis.)

Apurahataiteilija

· 2 kommenttia ·

Hesari on viimeisen viikon aikana nostanut tapetille kirjailijoiden apurahat; onhan se tietysti, hah, vaihtelua Kirjailijaliiton jäsenvalinnan* pöyristelyyn.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, olen vuosina 2005–11 – eli sinä aikana kun minut on millään muotoa voitu katsoa julkaiseeksi kirjailijaksi – saanut Kuukausiliitteen jutussa pohdittua kaunokirjallisuuden ns. kirjastoapurahaa** yhteensä 31 500 euroa. Tämä jää bubbling under -osastolle verrattuna lehden listaamiin vuosien 2000–11 huippusaajiin, jäisi silloinkin jos keskimääräinen vuotuinen kirjastoapurahani laskettaisiin myös vuosikymmenen alkuvuosille. Tyytyväisyyteen on syytä. Vähälevikkisenä kirjailijana vuotuiset palkkiotuloni kirjailijana ovat suunnilleen 300–1500 euroa, riippuen siitä olenko ko. vuonna solminut uuden kustannussopimuksen ja saanut siinä yhteydessä ennakkoa tulevien vuosien myynneistä.***

Muita apurahoja on tullut vaihdellen, nollasta muutamaan tonttuun vuodessa. Kun palkkiotulot päätoimestani kirjallisuuden kääntäjänä ovat jääneet yleensä selvästi alle pariinkymmeneen tuhanteen euroon vuodessa ja muita tuloja**** mitataan satasissa, kirjastoapuraha on väistämättä merkittävä osa toimeentuloani. Siihen on myös tottunut luottamaan, ehkä turhankin paljon. Toukokuussa, ennen kuin tieto kirjastoapurahasta tulee, iskee aina pieni paniikki: entä jos tänä vuonna ei tulekaan? Toistaiseksi on tullut, mutta kulttuuriministeri on (taas) arvioimassa apurahansaajia uudelleen, joten varmuutta ei jatkossa(kaan) ole.

Ei tämä ole valitusta: olen tämänhetkiseen tilanteeseen ihan tyytyväinen, vaikka tietysti elämä mukavoituisi melkoisesti, jos tulotasosta olisi jonkinlaista varmuutta edes puoli vuotta eteenpäin. Sama ongelma on tietysti ns. menestyskirjailijoillakin: kirjan X hyvä myynti tänä tai viime vuonna ei takaa mitään siitä, miten uusi kirja Y myy, tai myykö edes X enää kuin hajakappaleita. Siinä mielessä kirjailijan ”hyvätuloisuuden” arvioiminen on perin vaikeaa, ja apurahalta tipauttaminen muutaman vuoden takaisen menestyksen vuoksi voi viedä ahkerankin kirjailijan kerkeästi sosiaalitoimiston jonoon. Suomen markkinat ovat niin pienet että hyvin harvalla kirjailijalla on varaa pistää myyntituottoja jemmaan pahan päivän varalle.

Ei säännöllisessä palkkatyössäkään käyminen ole enää nykyään – jos on ollut koskaan – kauhean turvallista ja ennakoitavaa, mutta palkkatyöläinen saa sentään työnantajaltaan ilmaiseksi käyttöönsä työvälineet ja palkallisen loman, minkä lisäksi työnantaja maksaa palkan lisäksi työntekijänsä eläkevakuutukset. Siitä voisi halutessaan olla kateellinen, mutta itse olen kyllä voinut henkisesti paljon paremmin kotona nyhertävänä freelancerina eli ”yrittäjänä”, joka kustantaa itse tietokoneensa, kynänsä, lähdeteoksensa ja nettiyhteytensä sekä pakolliset YEL-eläkevakuutuksensa (palkkiotuloista) ja MYEL-eläkevakuutuksensa (apurahoista).

Ei sillä etteikö kirjastoapurahan jakamista olisi ehkä hyvinkin aiheellista pohtia uudelleen. Ensinnäkin apurahan nimi olisi aiheellista muuttaa, sillä sillä ei ole tietääkseni koskaan ollut oikeastaan muuta tekemistä kirjastojen lainaustoiminnan hyvittämisen kanssa kuin kaunis alkuperäinen periaate. Ei tunnu myöskään kohtuulliselta, että isoja kirjastoapurahoja on jaeltu ihmisille jotka eivät (ilmeisesti) lainkaan kirjoita***** tai saavat muista töistä kohtuullista (ja ennen kaikkea säännöllistä) eläkettä. Toki myös kirjastoapurahalautakunnan jäseniä voisi kierrättää. Ongelma on vain siinä, että kovin harvalla on varaa jäävätä itsensä kirjastoapurahan saajana, joten kyseeseen tulevat vain ne, joilla on esimerkiksi useampivuotinen taiteilija-apuraha, eikä heitä ole kovin monta.

___
* Tässä asiassa lehden toimittaja levitti muuten virheellistä tietoa: Kirjailijaliiton jäsenhakemuksia ei arvioi johtokunta, vaan erillinen jäsentoimikunta, jonka jäsenten velvollisuutena on perehtyä hakijoiden tuotantoon. Päätöksiäkään ei tee johtokunta, vaan liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotusten perusteella.
** Kirjailijana, siis: lisäksi olen saanut kaunokirjallisuuden kääntäjälle osoitettua kirjastoapurahaa vuosina 2000–11 yhteensä noin 32 000 euroa: ”noin” siksi, että ensimmäisinä vuosina summat olivat markkoja.
*** Jatkossa on tiedossa kenties satanen–pari lisää per vuosi perintöosuutenani edesmenneen isäni vanhojen kirjojen myynnistä, kunnes olemassaolevat painokset on myynty loppuun tai makuloitu: uusia tuskin tulee. Tekijänoikeudet ovat (tietääkseni) ainoa määräaikainen omaisuuden muoto, mutta 70 vuoden suoja-aika tekijän kuoleman jälkeen on tässä tapauksessa perin teoreettinen kausi. Veikkaisin että WSOY haluaa tyhjentää varastonsa faijan teoksista viimeistään viiden vuoden kuluessa.
**** Kokouspalkkioita luottamustoimista, lähinnä, sekä pari hunttia uutta lainauskorvausta.
***** Jotkut kirjat tietysti ottavat aikansa – joskus jopa toistakymmentä vuotta. Suurin osa kirjan kirjoittamistyöstä on näkymätöntä eikä tuota näkyvää tulosta. Tekstin tuottaminen paperille tai tietokoneelle on kuitenkin vain se proverbiaalinen jäävuoren huippu. Vaikea kuvitella että kukaan puurtaisi toistakymmentä vuotta pelkästään kirjaa tekemällä ilman mitään muuta ansiotyötä. Ei tunnu edes mielekkäältä ajatukselta.

Ehkä minussa on toinen

· Yksi kommentti ·

Joskus nuorna wannabe-kirjailijana kehittelin ideaa tieteistarinasta, jossa ihmiset muuttuvat – pyytämättä ja yllättäen – vaippaeläimiksi.

(kuva: Wikipedia)Tämä nerokas idea perustui puolihuolimattomasti luettuun tietoon siitä, että vaippaeläimet viettävät nuoruutensa vapaasti uivina toukkina, joilla on alkeellinen selkäjänne ja sen toisessa päässä jotakin, jota voi (ainakin hyvällä tahdolla) pitää aivoina. Aikanaan toukka asettuu aloilleen merenpohjaan, hukkaa aivonsa ja selkäjänteensä ja viettää lopun ikäänsä merituppena tai sen sukulaisena suodattaen itselleen vedestä syötävää.

Kuvittelin, että toukkavaiheen selkäjänteisyys merkitsisi, että vaippaeläimet ovat esi-isiämme, lähellä sitä evoluutiopuun haaraa, jossa selkäjänteiset ovat eronneet muista pääjaksoista. Kuvittelin edelleen, että jossakin vaiheessa evoluutiota toukat ovat lakanneet aikuistumasta ja ruvenneet lisääntymään jo toukkina: olisi jotenkin kuvaavaa tälle ihmiskunnallemme, että olisimme pelkkiä kakaroita, jotka eivät koskaan aikuistu. Kuvittelin tekeväni tarinan, jossa jokin – vaikkapa jokin kemikaali tai ympäristömyrkky – laukaisisi sittenkin tämän miljoonia vuosia uinuneen aikuisvaiheen. Ihmiset lakkaisivat liikkumasta, aivot ja selkäranka katoaisivat, meistä tulisi eräänlaisia zeniläisen mielentyhjennyksen mestareita.

Tajusin kyllä, että tuskin nämä vaippaeläingeenit kauhean hyvin toimisivat, vaikka ne olisivatkin olemassa perimässämme. Sadat miljoonat vuodet olisivat tehneet niihin niin paljon mutaatioita ettei aikuisvaihe taatusti olisi elinkelpoinen edes meren pohjassa.

Ihan hauska tarinaidea, mutta siinä on paha perusvika. Vaikka vaikkaeläimet olisivatkin ”alkeellisia” selkäjänteisiä, eivät ne ole esi-isiämme eivätkä -äitejämme. Selkäjänteisiä on ollut ennen vaippaeläimiäkin, eikä ole mitenkään varmaa – tai välttämättä edes todennäköistä – että ne olisivat olleet minkään muunkaan elikon toukkavaiheita. Vaikka DNA:ssamme on melkoisesti kaikenlaista käyttämättä jäävää sälää ja tauhkaa, on erittäin epätodennäköistä, että siellä olisi vaippaeläimen aikuisvaiheen rakennusohjeita, edes viallisia rakennusohjeita. Ellei sitten vaikkapa syöpäkasvain ole tällainen epäonnistunut vaippaeläinaikuisen alku?

Sinänsä eläinten metamorfoosi tuntuu viime vuosina alkaneen kiinnostaa evoluution(kin) tutkijoita aivan uudella tavalla. Miksi eläin muuttuu elämänsä vaiheessa joksikin aivan toisenlaiseksi eläimeksi? Kiinnostusta on lisännyt tieto, että toisinaan evoluutio”puun” haarat eivät erkanekaan toisistaan ikuisiksi ajoiksi, vaan toisinaan (näennäisesti) hyvinkin etäällä olevat eliömuodot saattavat kohdata ja risteytyä. Ehkä perhonen on ollut joskus satoja miljoonia vuosia sitten loinen, joka on muuttanut täysin kunniallisen ja hyvin toimeentulevan toukkalajin pelkäksi oman lisääntymisensä apuvälineeksi? Hyönteisillä homma on sentään vielä yksinkertaista ja toukkavaiheet jotakuinkin saman näköisiä aikuisvaiheen kanssa verrattuna vaikkapa polttiaiseläimiin tai piikkinahkaisiin.

Joskus, tai oikeastaan aika usein, tieto on vähintään yhtä kiinnostavaa ja jännittävää kuin tarinat.

Lähityöpäivä

·

Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.

Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.

Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.

Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.

7 väärin

·

Anu ja Kirsti (ainakin) ovat pohdiskelleet kirjailijan seitsemää kuolemansyntiä – tai kirjailijamielikuvan seitsemää kliseetä, jos toisin päin ajatellaan. Tällaiseen meemiin on helppo tarttua, meemiin ja ehkäpä peiliinkin.

I Elitistisyys

Olen kulttuurialan ammattilainen, minulla on takana yliopistotason opintoja, asun Helsingissä ja vaikutan (ainakin vähän) vihreissä. Selvä tapaus, siis. Erääseen peruseiralaiseen eteläslaavilaisten kielten tutkijaan verrattuna olen tietysti pelkkä aloittelija typeryyteen yltävän ylimielisen elitismin saralla.
Mutta arvostan sekä järjestettyä että omaehtoista opiskelua,* arvostan sivistystä, arvostan homma- ja hesarifoorumitasoa parempaa suomen kielen osaamista, arvostan kykyä katsoa asiaa myös muilta kuin mustilta ja valkoisilta puolilta (vaikka en itse siihen aina pystykään), arvostan inhimillisyyttä enemmän kuin isänmaallisuutta. Jos se on elitismiä, niin siinähän sitten on.

II Hankala luonne

Tähän pystyisivät varmaankin S., ystävät ja yhteistyökumppanit vastaamaan paremmin kuin minä itse. Mutta on kieltämättä totta, etten erityisen mielelläni haluaisi asua tai työskennellä kaksoisolentoni kanssa.
Minua on jonkinlaista taipumusta maanisdepressiivisyyteen – oli aika jolloin ammattiavusta olisi voinut olla… apua – ja toisaalta ihan silkkaan haaveilevaan laiskotteluun jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä depression kanssa. Minulla on pinttyneitä tapoja. Olen yleensä kohtuullisen pitkäpinnainen, mutta juro mököttäminenkään ei ole poissuljettua. Joskus itkuraivaritkin ovat olleet vähintäänkin lähellä. Joskus olen tullut juoruilleeksi eteenpäin luottamuksellisesti kerrottuja yksityisasioita, mikä kyllä jälkeenpäin on nolottanut ja hävettänyt aivan helvetisti.**

III Päihteiden käyttö

Pidän puna- ja rosé-viinistä. Miksei hyvistä olutlaaduistakin, vaikka niitä on viime aikoina tullut juotua vähän vähemmän. Pidän myös laatuviskeistä, joskin pari kaapissa odottelevaa erinomaista pulloa eivät tunnu tyhjenevän millään. (Jaa, pitäisikö tämä siirtää tuonne ”elitismi”-kohtaan?) Olen ollut toisinaan ainakin huppelissa, joskus humalassakin, joskaan en kovin usein. En erityisemmin tykkää olla humalassa.
Tupakan suhteen olen aina ollut pelkästään päihdekäyttäjä: en polta säännöllisesti, joten hyvä sikari tai piipullinen punaista Amphoraa kihahtavat myssyyn oikein mukavasti ja rauhoittavasti. Nikotiinipilven polttelua tulee harrastettua keskimäärin kerran–pari kesässä, tänä kesänä tosin pari kertaa useamminkin, kun Egyptistä ostetty vesipiippu on otettu käyttöön. (Tuplaomena-aromitupakka, nam!)
Muiden psykoaktiivisten aineiden*** käyttö on jäänyt olemattomiin.

IV Boheemius

Minua ärsyttää tavattomasti, jos tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan tai jos sohvalla ja pöydillä kuleksii puoliksi luettuja lehtiä ja kirjoja. Siivoan ihan mielelläni, vaikka olenkin laiska aloittamaan siivoamista. Olen meidän perheen aamuvirkumpi osapuoli. Joskus on ihan kiva piipahtaa kapakissa, vaikkapa kerran kuussa, jos on hyvää seuraa. Pääsääntöisesti olen laiska lähtemään kotoa mihinkään uimahallia etäämmäksi.
Toisaalta olen aina ollut paljon lahjakkaampi kuluttamaan kuin tienaamaan rahaa. Olen suomentaja/kirjailijana matalapalkkahaitarin alarekisterissä, joten tämä on erittäin hankala asia.

V Itsekeskeisyys

Turhaudun ja juroudun, jos en saa elää elämääni juuri niin kuin minä haluan, jos tavarat eivät ole siellä missä minä haluan niiden olevan. Onneksi minulla on hyvin joustava elämänkumppani, joka ei kuitenkaan suostu joustamaan ihan kaikessa. Sellainen ei olisi terveellistä kenellekään.

VI Erakkomaisuus

Viihdyn erittäin hyvin yksin, mutta en loputtomiin. Nykyään en nuku kovin hyvin, jos olen yksin kotona. Tarvitsen kuitenkin melkoisen määrän viikottaista – tai mieluiten päivittäistä – epäsosiaalisuusaikaa. Saatan kyllä silloinkin roikkua netissä, mutta se on eri asia.

VII Tunteellinen (yli)herkkyys

Olen istunut elokuvissa, kuunnellut musiikkia ja lukenut kirjoja tippa linssissä ja pala kurkussa. Olen jurnuttanut mielessäni pikku kinoja suunnattomuuksiin kunnes kaikki tuntuu romahtavan. (Onneksi ne jurnutukset yleensä pysyvätkin siellä mielessä ja kuihtuvat omia aikojaan olemattomiin.) Olen höpsö romantikko.

___

* Siteeratakseni erästä 1980-luvun alun vessanseinäkirjoitusta silloisen Fysiikan laitoksen seinällä: ”Uudet opiskelijat, älkää suostuko koulutettaviksi! Koiria ja kadetteja koulutetaan.”

** Sittemmin olen oppinut välttämään tätä viimeistä sijoittelemalla tositapahtumien pätkiä aivan toisiin aikoihin, paikkoihin, tilanteisiin ja aivan toisenlaisten ihmisten kohdalle sattuneiksi fiktiivisiksi tarinoiksi. Kirjailijuuskin voi olla rakentava tapa olla sietämätön kusipää.

*** Vahvaa teetä, kahvia ja kaakaota lukuun ottamatta.

Muistikirjallisuus

· 2 kommenttia ·

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto kerää mielellään talteen, niin, kirjailijoiden arkistoja. Kuten seuran edustajat ovat meille kirjailijoille useassakin yhteydessä toistelleet, kokoelmaan ei haluta pelkästään käsikirjoituksia sunsensellaisia, vaan muutakin materiaalia joka kertoo kirjailijan elämästä ja siitä miljööstä, missä teokset ovat syntyneet. Eikä kiinnostuksen kohteena ole pelkästään nimekkäät, suuret, ”oikeat” kirjailijat: arkistoon otettaisiin mielellään esimerkiksi äitini kirjeenvaihto. Hänhän ei julkaissut runoilijana muualla kuin Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. (Joskus pitäisi käydä läpi hänen kirjoittamansa runot. Niissä saattaisi olla pienen kokoelman tynkää.) Tämä uran nyykähtäminen ennen kuin se kunnolla alkoikaan olisi kirjallisuudenhistoriallisesti kiinnostavaa, kertoo arkistossa työskentelevä ystävä.

(Äiti itse kertoi suunnitelleensa silloisen poikaystävänsä kanssa yhteiskokoelman julkaisua. Suhde kuitenkin päättyi ennen kuin kirja saatiin valmiiksi. Äiti oli kuulemma vannottanut poikista julkaisemaan omat runonsa, että tämä oli sentään sen hänelle velkaa. Ja ex-poikis totteli. Hänen nimensä oli Väinö Kirstinä.)

Olen itsekin kaavaillut siirtäväni ennen pitkää ainakin osan jo julkaistujen kirjojeni materiaalia sisältävistä mapeista arkiston huolehdittavaksi. Jos päätän sittenkin kirjoittaa niille jatkoa, saan toki tutkia omaa aineistoani arkiston tiloissa. Aikaa myöten sinne päätyisi epäilemättä muutakin materiaalia. Esimerkiksi muistikirjoja, jotka Ripsan bloggaus palautti jälleen kerran mieleen.

Aina selaillessani edelleen käytössä olevia muistikirjojani tunnen jonkinlaista epämääräistä noloutta. Ajatellaan nyt esimerkiksi tuota yhtä, joka on Liken mainosmuistikirja jostakin 1990-luvun loppupuoliskolta. Tyylikkäissä, kovissa mustissa kansissa on kultavärillä painettuna kustantamon logo niihin kohtiin selkää ja etukantta missä se olisi oikeassakin kirjassa, ei muuta. Muistikirja on ollut minulla käytössä jo vuonna 1998, siitä päätellen että siihen on luonnosteltu sanoitus sinä kesänä Espoon kesäteatterissa toteutetun Markiisitar de Sade -näytelmän musiikin innoittamaan lauluun nimeltä ”Punainen kuu” (josta minun on tarkoitus työstää vähän valmiimpi äänite joskus lähitulevaisuudessa). Siinä on myös ideointia häälahjatoivomuslistaan keväältä 2000. Siinä on luonnostelma 391:n rakenteeksi, muistiinmerkittyjä unia joita käytin Alshainissa, kohtausideoita Neduihin, muistiinpanoja kokouksista ja monta vuotta sitten järjestettyjen tilaisuuksien suunnitelmia. Mitään merkintää ei ole päivätty. Olen kirjoittanut kirjaan sitä paitsi molemmista päistä, joten merkintöjen aikajärjestyksen päätteleminen on vieläkin hankalampaa.

Pari tuoreempaa muistikirjaa on sentään vähän jäsentyneemmässä käytössä. Kierrekantinen vihko on pyhitetty käännöshankkeille, lahjaksi saatu Tatu ja Patu -muistikirja soitinrakennusprojekteille. Yöpöydän laatikossa on Like-kirjaakin vanhempi muistikirja, johon on laulutekstien, kirjaideoiden, unien sun muiden raapustusten lisäksi liimattu lehdistä leikatut kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset Rami Kuusisesta ja eräästä oman käden kautta poistuneesta arkeologituttavasta. Pieni, takintaskuun mahtuva matkamuistikirja on yhtä kaoottinen kuin nuo isot. Muitakin löytyy, muun muassa paksu, Raamatun uuden käännöksen kansilla varustettu muistikirja, jossa on ainakin 391:n luvuittainen suunnitelma. (Siihen kirjaan sopiva muistikirjavalinta, tietysti: yhtenä teemanahan oli neljännen vuosisadan jKr. fanaattinen kristillinen väkivalta.)

Laulunsanoituksia olen toisinaan repinyt sekalaisista muistilehtiöistä irtikin ja tallettanut mappiin, jonka selässä lukee ”Omia äänimerkkejä”. Joissakin on jopa päiväysmerkintä. Useimmissa ei.

Jos tämä(kin) materiaali päätyisi joskus kirjallisuusarkistoon ja jos joku tutkijaparka yrittäisi joskus a) järjestää aineiston ja/tai b) tutkia erään J. Pekka Mäkelä -nimisen kirjailijan työtä ja jälkeensä jättämää aineistoa, pelkään että tulisin hänen toimestaan moneen kertaan manatuksi ja kirotuksi sotkuisen vihkojen vuoksi. Mutta toisaalta epäilen vahvasti, etteivät vanhemmat tai nuoremmat kollegat ole yhtään sen systemaattisempia. Ehkäpä tutkija on jo valmiiksi tottunut moiseen kaaokseen ja katselee tyytyväisenä, että käsialasta saa sentään sieltä täältä selvääkin. (Paitsi niissä merkinnöissä, jotka olen kirjoittanut bussissa, junassa, metrossa tai puoliunessa. Niiden suhteen itsellänikin on vaikeuksia.) Voi tietysti toivoa, että joskustulevaisuudessa kynänjälkiä on mahdollista ajoittaa.

Mutta toisaalta: sehän ei ole oikeastaan minun ongelmani. Mitäs rupeavat kirjallisuudentutkijoiksi.