Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
On Lanny, kummallinen koulupoika joka vaeltelee vapaasti kotikylässään ja sen ympäristössä, joka pärjää koulussa ja jolla on kavereita – mutta joka on, etenkin aikuisten mielestä, kummallinen. Kummallisia juttuja, kummallisia lauluja, kummallista kaikkea. Kummallista on sekin, että hänen vanhempansa antavat pojan käydä piirustustunneilla Hullu-Peten luona, kummallisella taiteilijalla joka on kuulemma kuuluisa ja menestynyt, mutta ainoastaan kotikylänsä ulkopuolella. On Lannyn isä – Lontoossa töissä käyvä bisneshai – ja on Lannyn äiti, työttömäksi kotiäidiksi jäänyt näyttelijä, joka purkaa turhautumiaan kirjoittamalla esikoisromaaniaan, veristä ja naturalistista rikosromaania. Lannyn vanhemmat ovat tulokkaita, joten kylässä he ovat kummajaisia jo pelkästään siitä syystä.
Ja, ennen kaikkea, on Isä Suomukka -vainaa, joka on ollut kylässä jo ennen kuin kylää oli, ennen roomalaisia, ennen mitään. On Isä Suomukka, joka on kylä.
Kiinnostuin Max Porterin Lanny-romaanista (WSOY 2021) Laukaan elokuisilla kääntäjäpäivillä, missä Irmeli Ruuska esitteli kirjan käännöstyötään. Lanny vaikutti kirjalta joka olisi hyvä lukea ennen kuin alan tosissani paneutua Alueeseen, kolmanteen osaan Alshain-pentalogiastani. Porter on rakentanut pienen, mutta rikkaan tarinansa näkökulmatekniikalla, jossa kirjan päähenkilöitä ovat oikeastaan kaikki muut kyläläiset paitsi Lanny, jota kuvataan aina kolmannessa persoonassa. Kyläläiset, ja Isä Suomukka -vainaa.
Suomukka on taruolento, eräänlainen maahinen, eräänlainen kylätonttu (siinä mielessä missä ”tonttu”-sanaa käytettiin kansanperinteessä kauan ennen joulutonttuja), eräänlainen henkiolento, maanhenki, historiankiteymä, joka liikkuu kylässä ja sen ympäristössä miten tahtoo, tekee mitä tahtoo, johon jotkut uskovat, jonka ajatukselle useimmat tuhahtelevat, mutta joka vaikuttaa kylän tapahtumiin ja, niin tahtoessaan, sekoittaa kylän rauhan. Nyt hän tekee sen viemällä Lannyn kylästä.
Ehkä.
Suomukan ajatukset ja hänen kuulemansa kyläläisten toisiinsa lomittuvat keskustelujenkatkelmat ja ajatukset ovat oleellinen osa Porterin kerrontaa.
Kirjan takakanteen ja liepeeseen on painettu ylistäviä kommentteja kirjan kauneudesta, virtuositeetista ja kertomuksen lämmöstä. Hieno pieni romaani tässä onkin kyseessä, mutta ihan niin otettu en ainakaan ensilukemalla ollut. Minua häiritsivät ennen kaikkea monet kliseiset henkilöhahmot – ennen kaikkea Lannyn Robert-isä, empatiakyvytön bisnesmulkku jolle pojan katoamista tutkimaan tullut naispoliisikin on vain ruokaa runkkausfantasioille. Lannyn turhautunut näyttelijä-wannabe-hasbeen-äitikään ei juuri omaperäiseltä hahmolta vaikuta, eivätkä myöskään eniten (sisäiseen) ääneen päässeet kyläläiset. Ehkä uskottavimpana ja moniulotteisimpana hahmona näyttäytyy Taiteilija-Pete, joskin homohtavan erakkotaiteilijan päätyminen pedofiliasta epäillyksi ei erityisen omaperäinen juonenkäänne ole.
Mutta Porterin tapa kertoa tarinansa ei todellakaan ole mikään kliseinen rikosromaani, ja eläväinen, omintakeinen kerronta sekä Ruuskan erinomainen suomennos saavat pienen – tietoisen pienen – maagisrealistisen tarinan kantamaan mittansa komeasti. Porterilla on kärsivällisyyttä käyttää puolet vain vähän yli parisataasivuisesta romaanista kiireettömään, viipyilevään kuvailuun kesäisestä kylästä ja sen ihmisistä, ja vasta sitten siirtyä iltaan, jolloin Lanny ei palaakaan kotiin. Äkkiä rytmi, tempo ja tyyli muuttuvat toiseksi.
Näin tämä kirja toimii. Huonompi tekijä olisi tehnyt tästä ankean, ylipitkän Scandinavian noir -romaanin, kirjoittanut siihen aivan toisenlaisen lopun ja luultavasti valinnut näkökulmahenkilökseen jokun kylään tapausta tutkimaan tulleen poliisin avio- ja päihdeongelmineen. Kylästä olisi voinut tulla pimeä, sulkeutunut painajainen.
Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.
Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.
(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)
Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.
(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)
Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.
Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.
(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)
Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.
En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.
Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.
Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.
Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.
Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.
Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.
Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.
Kuten sitten kävikin.
Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)
”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.
Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.
Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:
Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.
Avaruusmatkoja, isoveljen valvontaa ja koneihmisiä. Mitä kaunokirjallisuus kertoo tulevaisuudesta? Pitääkö se paikkansa – ja pitääkö sen pitää? Keskustelemassa kirjailijat Magdalena Hai, J. Pekka Mäkelä ja Jani Saxell. Keskustelun johdattajana toimii kirjailija Tiina Raevaara.
Edellisestä kirjallisesta live-esiintymisestä onkin kulunut jo aikamoinen tovi.
Olen monestikin todennut että kirjallisuuden (ja myös muiden taiteenalojen!) klassikkosivistyksessäni on ammottavia aukkoja. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama tuore teos suurteoksia (Tammi, nimi on ainakin kannessa kirjoitettu järjestelmällisesti pienellä) osoittaa muutamia aivan uusia, ennen huomaamattomiani aukkoja, mutta toisaalta vinkkailee myös todella kiinnostavia kirjoja joihin käydä käsiksi.
Antologian kaksikymmentä kokenutta kirjoittajaa ovat ilmeisesti saaneet melkoisen vapaat kädet kirjoittaa itselleen ja kirjalliselle ilmaisulleen merkittävistä teoksista ja tekijöistä. Se näkyy tekstityyleissä, jotka vaihtelevat kohtuullisen perinteisistä kirjallisuusesseetyylisistä teksteistä Meiju Niskalan fragmentaariseen kuvaukseen siitä, millaisia reunamerkintöjä hän on tehnyt Tove Janssonin Kesäkirjaan elämänsä eri vaiheissa. Tyylien vaihtelevuus tekee suurteoksista eläväistä luettavaa silloinkin jos sen vetäisee kerralla.
Jäljelle jää seitsemäntoista lukematonta klassikkoa, joihin olisi syytä tarttua ensi tilassa. Kunkin lukemisen jälkeen on tilaisuus sitten tarttua uudelleen suurteoksiin ja vertailla omia tuntojaan antologian kirjoittajien näkemyksiin. Teoksen nimen partitiivi ei tietenkään ole sattumaa: kirja ei väitäkään olevansa mikään idioottimainen ”nämä kaksikymmentä kirjaa sinun pitää lukea ennen kuolemaasi” -latteus, vaan ystävällinen, hienotunteinen vihjaus joukosta erinomaisia, lukemisen arvoisia ja ajatuksia – sekä monenlaisia tulkintamahdollisuuksia! – herättäviä teoksia.
Lukemisen arvoinen teos on myös suurteoksissa Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä kirjoittavan Koko Hubaran esikoisromaani – miltei pienoisromaani – Bechi. Kirjan kertoja, Bechi-niminen nuori helsinkiläisnainen, sopii äitinsä kanssa tapaamisen kantakaupunkilaiseen kahvilaan kertoakseen tälle odottavansa lasta. Äidin ja tyttären suhde on vähintäänkin traumaattinen, muun muassa siksi että äiti on aikoinaan ponnahtanut suomalaisen kirjallisuuden valokeilaan omaelämäkerrallisella esikoisromaanillaan, jossa hän on kertonut jemeninjuutalaisista juuristaan, nuoruudestaan Israelissa ja muutostaan miehen perässä Suomeen – ja Bechin syntymästä sekä avioerostaan Bechin isästä. Bechi, kirjallisuuden opiskelija, on lukenut äidin kaikki muut teokset paitsi tätä esikoista, kaveriensa ihmettelyistä ja painostuksesta huolimatta. Bechi koostuu kertojansa yhden päivän tapahtumista ja pitkistä, kursivoiduista otteista äidin esikoisromaanista. Kuten jotkut muutkin ovat todenneet, kursivoinnit tekevät osasta kirjaa varsin raskasta luettavaa, mutta yhtä kaikki tarina on vaivansa väärti.
Kuten edellisessä bloggauksessa kerroin, olen maaliskuun ajan lukenut aikamoisen kasan kotimaista kirjallisuutta. Tässä muutama pikainen huomio kymmenestä kasaan päätyneestä kevään 2021 romaanista.
Irja Sinivaaranesikoisromaani Sinun onnes tähden (Tammi 2004) teki aikoinaan vaikutuksen ja vaikutti: Alshainin moninäkökulmaisuus sai alkuinspiraationsa juuri siitä. Vaikka minne maailmassa (Reuna) on eräänlainen tositapahtumiin pohjautuva mikrohistoriallinen tarina Valtosen norjalais-suomalaisesta perheestä, yksinhuoltajaksi jääneestä leskiäidistä, joka kamppailee toimeentulon ja pelastusarmeijalaisen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa, sekä kolmesta lahjakkaasta laulajatyttärestä, jotka Suomen musiikin historia tuntee Harmony Sistersinä. Tarina seurailee sisarusten hyvin kartoitettua historiaa, mutta romaanina se voi tuoda esiin ja olettaa näkökulmia ja tuntemuksia jotka eivät tietokirjaan sopisi.
Ison liudan antiikin Välimeren kulttuurien piiriin sijoittuvia historiallisia romaaneja kirjoittanut Jukka M. Heikkilä kuvittaa hänkin Sisilian prinsessassa (Karisto) historiallista tositarinaa. Sisilialaissyntyinen Lanassa kertoo kirjassa palvelijattarelleen elämäntarinaansa, joka vei 200-luvulla eaa. hänet kotoa Syrakusasta Makedoniaan ja Kreikkaan, kahden kuninkaan kuningattareksi.
Anu HolopaisenFiligraanityttö (Karisto) on lempeän lohdullinen nuortenromaani pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä. Peruskoulun kahdeksannelle luokalle menossa oleva Enni pelkää että jotakin todella pahaa tapahtuu, ellei hän suorita pakonomaisia pikku rituaalejaan aina samalla, toistuvalla tavalla – ja arvattavasti lopulta tulee tilanne, jossa hän ei enää pysty rituaaleja noudattamaan. En voi sanoa olevani erityisen perehtynyt nuorisokirjallisuuteen, mutta minulle tästä kepeähkösti kerrotusta kirjasta – mukavan avoimine loppuratkaisuineen – jäi vallan hyvä mieli.
Johanna ElomaanSinä päivänä kun synnyin (Otava) on saanut nimensä Ultra Bran laulusta, ja kyseisellä bändillä on vahva osansa 1990-luvulla alkavassa kahden nuoren naisen ystävyyden kuvauksessa. Entiset koulutoverit päätyvät puolivahingossa opiskelemaan samaan korkeakouluun, mutta opinnot eivät innosta, eikä bilettäminenkään sitten niin kovin paljon, ja kaksikko lähtee grand tourille Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan. Matkan varrella ystävysten tiet alkavat viedä eri suuntiin. Lopulta päädytään Afrikan ja Yhdysvaltain kaurtta naimisiin – itse asiassa kahdesti – ja takaisin Helsinkiin, jossa sitten paljastuu muuan merkittävä seikka jonka minua tarkempi lukija olisi saattanut tajuta paljon aikaisemmin kuin minä. Elomaan teksti hipoo jossain määrin ns. chick litiä – missä sinänsä ei ole todellakaan mitään pahaa – mutta piti ainakin tämän keski-ikäisen heteromiehen lukemassa monipolvista ja koukuttavaa tarinaa loppuun pikkutunneille saaakka.
Marianna Kurton proosarunollinen ja lyhyin katkelmin etenevä Seitsemäs piste (WSOY) on spekulatiivista fiktiota, eräänlaista spekulatiivista fiktiota. Kaupungin taivas täyttyy leppäkerttujen sateesta ja saa melkein kaikki ihmiset katoamaan. Teksti ei paneudu katastrofiin, ei sen syihin eikä seurauksiin, vaan muutamaan jäljelle jäävään ihmiseen, heidän vuorovaikutuksiinsa. Kirja, jota oli hyvin miellyttävä lukea, mutta joka sai samalla pohtimaan: ”Ymmärsinkö minä tästä lopulta oikeastaan mitään? Onko sillä väliä? Pitäisikö lukea saman tien uudelleen?”
Joonatan Tolan ilmeisesti hyvinkin autofiktiivinen Punainen planeetta (Otava) voisi olla hyvin synkkä ja ahdistava tarina, ellei Tola kirjoittaisi sitä niin kevyen karnevalistisella otteella. Tolan perin dysfunktionaalisessa perheessä kasvanut Mikko-isä sairastui psyykkisesti jo nuorena, alkoi lopulta elää päihteidentäyteistä elämää itse itsensä taiteilijaneroksi julistaneena, ja hän nopeasti mukaan myös vaimonsa ja heille syntyneet neljä lasta. Kerran toisensa jälkeen lukija toivoo, että viranomaiset olisivat tajunneet puhaltaa usein nälänhädän rajamailla sinnittelevän perheen pelin poikki, mutta niin kävi ilmeisesti vasta tämän kirjan päätyttyä, kun Mikko Tola oli tehnyt itsemurhan. Välillä mieleen tulivat John Steinbeckin romaanit Kalifornian elämäntapajuopoista ja ajatus, mahtaako joku lukea tämän kirjan jonkinlaisena syrjäytyneiden oman elämänsä taiteilijanerojen elämän ihannointina.
Mia MyllymäenKirosielu, rajanhaltia (Osuuskumma) kertoo mukavan maagisrealistisen tarinan pienestä, merkillisestä pohjalaiskylästä, joka on elänyt vuosisatoja omien lakiensa ja sääntöjensä mukaan muista piittaamatta, mahdollisimman vähän muiden kanssa tekemisiin joutuen. Matriarkaattisen yhteisön jonkinlaiseksi johtohahmoksi päätyy jo nuorella iällä väkivahva jättiläisneito Peija, joka joutuu oman väkensä edustajana kamppailemaan yhä lähemmäksi kylää tunkeutuvaa ulkomaailmaa – ja sotaa. Lopulta ongelmiin löytyy ratkaisu, joka selittää sen miksi Palonkylää ei täällä muussa Suomessa vieläkään tunneta.
Annamari MarttisenHäiriömerkintä (Tammi) on äärimmäisen ahdistava kirja. Se on sitä varmasti jokaiselle, joka on minun laillani joskus joutunut ylivelkaantuneena tekemisiin ulosottoviranomaisten kanssa, joka on saanut maksuhäiriömerkinnän. Kirjan päähenkilö, yksinhuoltajaäiti, jää kodinvaihdon yhteydessä kahden asunnon loukkuun ja menettää kaiken lisäksi työpaikkansa. Hän jää odottamaan nopeaa pelastusta, jota ei näytä tulevan, mutta tekee ratkaisuja kuin voisi olla varma siitä että ihan pian sitä rahaa kaikkien velkojen ja laskujen ja vippien kuittaamiseen varmasti tulee. Niin tuttua: voin vain olla onnellinen siitä, ettei nykyisenkaltaisia vaivattomia pikavippejä ollut vielä keksitty silloin 1990-luvulla, kun minä ryvin ylivelkaantuneisuuden suossa. Siinä tapauksessa olisin siinä suossa varmasti edelleenkin. Marttinen päättää tarinan tilanteessa, jossa alkaa lopultakin olla toivoa – vain toivoa eikä varmuutta, mutta parempaa ja perustellumpaa toivoa kuin aikaisemmin.
Terhi TörmälehdonTaavi (Otava) kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isoisästä Taavi Törmälehdosta (1922–2007), joka karkasi alaikäisenä talvisotaan eikä palannut kotiinsa ennen kuin jatkosotakin oli sodittu. Silloin hän oli sotasankari, Mannerheim-ristin ritari numero 41. Ilmeisesti juuri kukaan Marskin ritarien historiaa ihannoinut ei tiennyt tämän romaanin paljastamaa 1960-luvun Göteborgissa tapahtunutta, joka johti satamassa levyseppänä työskennelleen Törmälehdon viideksi vuodeksi vankilaan. Pohjimmiltaan tämä on romaani miehestä joka ei nuorena halua mitään muuta kuin käydä sotaa, eikä vanhanakaan oikein osaa mitään muuta: kirja ei psykologisoi kovin syvälle, paljon jää lukijan mietittäväksi.
Valokuvataiteilijana näyttävää uraa tehneenIda Pimenoffin Kutsu minut (WSOY) on sekin, ymmärtääkseni, nykyään muodikasta autofiktiota. On isä, joka on viettämässä 80-vuotisjuhliaan sukulaistensa ja lastensa ympäröimänä. On tytär, jota ei juhliin kutsuttu: kahden avioliiton – ja perheen – välissä syntynyt vahinkolapsi, joka on edes tavannut isänsä ensi kerran vasta teini-ikäisenä, ja senkin jälkeen tapaamisia, tai edes viestittelyä, on ollut hyvin vähän. Tarina saa miettimään, miten tärkeäksi vanhempi nimenomaan silloin, jos tämä on poissa: näin tämän omassa äidissäni (jonka biologinen äiti kuoli vajaat kaksi kuukautta esikoistyttärensä syntymän jälkeen) ja se näkyy tämän romaanin (melkein) isättömässä Verassa. Minä olen voinut pitää sekä isääni että äitiäni jotakuinkin itsestäänselvyyksinä – ja olla, aikoinaan, jotakuinkin suoraan kertomassa äidille, että toi teidän avioliittonne ei enää toimi, heitä toi äijä pellolle. Eikä se ole ollut lainkaan ainoa aika, jolloin olisin kaivannut jompaankumpaan vanhempaani enemmän etäisyyttä kuin silloin oli. Siksi on arvokasta lukea kokemusta toisenlaisesta tilanteesta, toisenlaisista toiveista, toisenlaisesta kaipuusta.
Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.
Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.
Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.
Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.
Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.
Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.
Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.
Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)
Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.
Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.
Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.
