Kategoria: kirjailijaelämää

Tämänsyksyinen kirjamessumessu

·

Helsingin kirjamessuihin on vajaa viikko. Onkin siis aika muistuttaa, että minuakin voi siellä katsella ja kuunnella, useaankin otteeseen:

Louhi-lava perjantaina 24. 10. kello 17–18:
Mitä on wywern suomeksi?
Spekulatiivisen fiktion suomentajat kertovat työnsä riemuista ja haasteista. Sarianna Silvonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Satu Hlinovsky

Takauma-lava lauantaina 25.10. kello 12–13:
Mitä on suomikumma?
Spekulatiivisen fiktion uranuurtaja Anne Leinonen ja suomalaisen maagisen realismin taitaja J. Pekka Mäkelä keskustelevat suomikumman ilmiöstä ja merkityksestä.

Lisäksi olen sunnuntaina 26.10. kello 14–18 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla 6e73. Sinnekin sopii tulla juttelemaan.

Taidetta kotiluoliin

·

Vallitsi pitkään käsitys, että ihmiskunnan esihistoriassa tapahtui nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten jonkinlainen älyllinen nytkähdys. Tämä nytkähdys teki meistä sitä mitä me olemme – sai meidät puhumaan, ajattelemaan abstrakteja ja tekemään taidetta. Pohtimaan muutakin kuin mistä löytää seuraava ateria tai miten välttyä muiden metsästäjien kitaan joutuminen. Vallitsi pitkään myös käsitys, että tämä älyllinen nytkähdys tapahtui Euroopassa tai ainakin Lähi-Idässä, niillä alueilla missä ns. nykyihminen kohtasi serkkunsa Homo neanderthalisin. Käsitys oli ymmärrettävä: näiltä alueilta tunnettiin ehdottomasti suurin määrä esimerkiksi luolamaalauksia ja, kaiken lisäksi, hienoimmat koskaan tavatut luolamaalaukset. Pitkään uskottiin myös, että abstrakti ilmaisu on nykyihmisen ”keksintö”, etteivät neandertalilaisserkkumme olisi moiseen pystyneet – ei heidän uskottu osanneen edes puhua.

Käsityksiä on jouduttu viime vuosikymmeninä kuitenkin rukkaamaan. Mitään yksittäistä älyllistä nytkähdystä tai geneettistä mutaatiota ei ole tapahtunut, ja jos onkin, se on tapahtunut Afrikassa paljon aikaisemmin ja luultavasti muutos on ollut hyvin vähittäinen. Euroopan korostuminen löytöaineistoissa on johtunut kahdesta asiasta: viileähkönä alueena tämä Aasian luoteinen niemimaa on ollut otollinen maalausten, esineiden ja myös luulöytöjen säilymiselle. Sitä paitsi Eurooppaa on tutkittu paleontologian ja arkeologian kannalta paremmin kuin mikään muu maanosa. Huolellisen tutkimustyön leviäminen muillekin mantereille rapisuttaa pala palalta eurooppakeskeistä omahyväisyyttä tässäkin asiassa.

Tätä todistaa sekin, että Leang Timpusengin luolasta Indonesian Sulawesin saarelta löytynyt luolamaalaus – sellainen samanlainen maalia puhaltamalla tehty kämmenenkuva jonka mukaelman tein Nedujen kanteen – on osoittautunut eurooppalaisia vastineitaan vanhemmaksi. Ennätyskuvan iäksi on mitattu sen päälle kertynyttä kalsiittia tutkimalla peräti noin 39 900 vuotta. Kämmenkuvan vieressä on nelisentuhatta vuotta nuorempi kuva, jonka arvellaan esittävän babirusaa eli hirvisikaa. (Nature-lehdessä julkaistu kuva kalliopiirroksista linkkien takana.)

Neandertalilaisten genomia puolestaan tutkittaessa heiltä on löytynyt samankaltainen Foxp2-”puhegeeni” kuin nykyihmisiltä (kuten tässäkin blogissa on toistuvasti todettu): kurkun rakenne on toisenlainen, joten äännevalikoima on ehkä ollut toisenlainen, mutta luultavasti nedut puhuivat. Nyttemmin on löytynyt myös ilmeisen harkittua abstraktia kalliopiirrosilmaisua, jonka ikänsä puolesta täytyy olla neandertalilaisten tekosia.

Mitä luoliin tulee, vietimme pari viikkoa sitten mukavan puolipäiväisen Li-joen risteilyllä Guilinin lähellä Guanxin maakunnassa. Seutu tunnetaan sokeritoppamaisista karstikukkuloistaan ja -vuoristaan, joita tuli ihmeteltyä ja ihailtua. Jyrkkien rantatörmien kyljistä silmä (ja kamera!) poimi myös lukuisia luolien suuaukkoja, hyvän matkaa tulvavesirajojen yläpuolella. Alue on kuuluisa niistäkin: tippukiviä piisaa. Luolista on myös löytynyt kaikenlaisia jälkiä seudun muinaisista asukeista jopa kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa (joskaan ilmeisesti ei kalliomaalauksia). Seutu vaikutti sen verran mukavalta että sinne palaisi mielellään toistekin. Ehkä silloin ennättää tutustumaan myös luoliin.

Tällaiset paikat pistävät aina kirjailijan mielikuvituksen liikkeelle. Ikään kuin en olisi ollut jo ennestäänkin ammattikiinnostunut paleoliittisen kauden ihmisten olemisista ja tekemisistä.*

___
* Jokunen vuosi sitten osallistuin Finnconissa paleofiktiota käsittelevään paneelikeskusteluun, jossa esitin ikään kuin itselleni ääneen kysymyksen ”Pitäisikö minun kirjoittaa paleofiktiota?”. En vastannut siihen silloin (eivätkä muutkaan panelistit) enkä ole sitovia päätöksiä sittemminkään tehnyt, mutta… ehkä, joskus. Kenties. Jos syntyy sellainen tarinanitu, joka olisi mielekästä sijoittaa paleoliittiselle kivikaudelle.

Kolmas kvartaali

·

Blogissa on ollut viime viikot perin hiljaista. Pahoittelut siitä, mutta minulla on ollut asiaintilalle hyvä syy. Olen viettänyt pari viikkoa maassa, johon seuraava romaanini sijoittuu.

Tämänkertainen kiertomatka ei suoranaisesti kohdistunut Hunanin tapahtumapaikoille – siis Hunanin maakuntaan Jangtse-joen keskijuoksulla – vaan oli tavanomaisempi kiertomatka tunnetuimman pään kiinalaiskohteissa. Minähän olen käynyt Changshassa, Cilissä, Dayongissa ja muutamassa muussa kirjani päähenkilölle keskeisessä kaupungissa edellisellä kiinanreissullani kaksikymmentäkolme vuotta sitten, jolloin miljööt olivat luultavasti aika paljon lähempänä 30- ja 40-luvun tunnelmia kuin nyt.

Tajusin tosin vasta paikan päällä, että oli mukana yksi kirjan kannalta oleellinen paikka, jossa en ole ennen käynyt.

Päähenkilöni saapui Kiinaan vuonna 1935 Shanghain kautta, ja lähti saman kaupungin kautta vuonna 1946. Huangpu-joen rantakadun, kuuluisan The Bundin, viereiset rakennukset olivat olemassa jo silloin, tosin vuonna 1946 paljon kehnommassa kunnossa kuin aikaisemmin tai nykyään. Vaikka Shanghaita ei hävitettykään yhtä mielipuolisen raivon vallassa kuin lähellä olevaa Kiinan tasavallan pääkaupunkia Nankingia (nyk Nanjing), eivät japanilaishyökkääjät jättäneet tätäkään taajamaa ehjäksi.

Shanghaihin, Shanghain historiaan ja sen kaupunginosiin liittyy muutamia (muitakin) mielenkiintoisia kirjaankelpaavia detaljeja, joita tulin reissun aikana ajatelleeksi. Vaikka Hunanista ei olekaan tulossa mitään ”normaalia” historiallista romaania – tai ehkä pikemminkin: ei pelkästään historiallista romaania – kirjassa on olemassa sekin puoli, ja siihen puoleen kuuluu näkökulmien tuominen tuttuihin tai tuntemattomampiin historiallisiin tapahtumiin.

Reissu ja reissunjälkeiset jetlag-yövalvomiset ovat valottaneet minulle myös tapoja käsitellä kirjan niitä puolia, jotka eivät ole historiallista romaania.

Oli matkakohteena kyllä entisestään tuttujakin paikkoja. Beijingissä tuli käytyä edellisen reissun kohteisiin kuuluneet Kesäpalatsi, Kielletty kaupunki ja tietenkin myös Muuri, joskin eri kohdasta kuin viimeksi. Edelliskerralla etenkin Kielletystä kaupungista tuli kuva hiljaisena, seesteisenä paikkana, tällä kertaa ei: kaupungin kaikki turistikohteet olivat täynnä enimmäkseen kiinalaisia turisteja, joten hälyä, melua ja ihmisiä piisasi.

Beijing ei noussut tälläkään kertaa lempikaupunkieni joukkoon. Holtittomasti paisunut yksityisautoilu saasteisine seurauksineen olisi opettavaista seurattavaa niille, joiden mielestä Helsinginkin keskusta pitäisi tunkea mahdollisimman täyteen peltikopperoita. Kolmenkymmenen kilometrin matkaan saattaa kulua hyvinkin helposti pari tuntia, vuorokaudenajasta riippumatta. Kiinalle aikaisemmin niin tunnusomaiset polkupyörät ovat enimmäkseen kadonneet, tilalle on tullut mopoja ja skoottereita, onneksi sentään sähkökäyttöisinä versioina. Jalankulkijoita on perin vähän – niin vähän, että kahvila- ja ravintolakadutkin tuntuvat iltasella miltei aavemaisen autioilta. S:lle kaupungista massiivisine ja mahtipontisine julkisille rakennuksineen tuli mieleen edesmennyt Neuvostoliitto.

Seuraava matkakaupunkimme oli Kiinan muinainen pääkaupunki Changan eli nykyinen Xian, jonka kaupunginmuurilta tämän postauksen ensimmäinen kuva on peräisin. Xianin tunnetuin (ja vaikuttavin) turistikohde on tietenkin vähän matkaa itse kaupungin ulkopuolelta kaivettu ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin hautamonumentin ympärille ryhmitelty terrakotta-armeija.

Päähenkilöni ei yhdentoista Kiinan-vuotensa juurikaan päässyt ihailemaan matkailunähtävyyksiä: hänen tullessaan maa oli sisällissodassa ja pari vuotta myöhemmin sodassa Japania vastaan, ja Japanin lopulta antauduttua 1945 jälleen sisällissodassa, joten huvimatkailua ei ollut juurikaan mahdollista harrastaa. Kirjailija suhtautuikin reissuunsa etukäteen lähinnä silkkana turismina, mutta matkan varrella tuli pikaisesti piipahdettua myös paikoissa, joista on hyötyä tekstin ja tekstin miljöiden kannalta.

Etenkin Guilinin lähellä olevissa Yangshuon ja Daxun pikkukaupungeissa sekä Longjin vuorilla kävelimme kaduilla, jotka olisivat hyvin voineet olla 1930-luvulta – kunhan maisemasta poistaa ensin sielunsa silmillä sähköt, sähkömopot ja karuimmankin näköisessä kämpässä hehkuvat taulutelevisiot.

Monista muistakin syistä Guilinin seutu nousi tällä reissulla lempikohteiden joukkoon. Tempo tuntui olevan vähän rauhallisempaa verrattuna kohti kaikkea uutta ja hienoa rynnistävään muuhun Kiinaan, tunnelma Beijingin neuvostoliittolaisuuden ja Xianin lähes yhtä mahtipontisen mutta kiiltelevämmän amerikkalaisuuden sijaan ikään kuin eteläeurooppalaisempaa.

Muuten apurahakauden kolmannesta vuosineljänneksestä haukkasi suurimman osan Manu Chao -elämäkerran Clandestino suomentaminen: siihen meni kauemmin kuin olin kuvitellutkaan. Pääsin oman kirjan suunnitteluun ja kirjoittamisen aloittamiseen vasta syyskuulla. Mutta nyt on suomentajapää vaihtunut taas kirjailijapääksi, ainakin siihen asti kunnes kirjoituspöydälle päsähtävät Clandestinon oikovedokset kustannustoimittajan merkintöineen.

Apurahakaudesta on siis jäljellä enää neljännes, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että aika on tullut käytettyä kohtuullisen hyvin siitäkin huolimatta, että konkreettista tulosta – kirjan tekstiä – on vielä perin vähän. Romaanin kirjoittamisessa itse kirjoittaminen on useinkin vain sadonkorjuuvaihe. Suurin osa työstä tapahtuu ennen sitä, ja sille työlle on iso osa kuluneesta ajasta tullut pyhitettyä.

Pieniä suuria paikkoja

· 4 kommenttia ·

Viime kesän Finnconin ”Inspiraation lähteet” -paneelikeskustelun jäljiltä en ollut ihan varma, miten hyvin yleisö (tai edes kanssapanelistit) ymmärsivät mitä yritin sanoa kallioista ja siitä miten innoittavia asioita kallioiden pinnat voivat olla. Joten yritän nyt selittää vähän paremmin, ja käytän havaintovälineenäni tätä pientä kotitekoista stereokuvaa:

(Saat näkyviin isomman version klikkaamalla kuvaa. Liikuttele päätäsi näytön edessä ja yritä löytää kohta, jossa toinen silmäsi katsoo stereokuvan toista puoliskoa ja toinen toista, jolloin kuva näkyy kolmiulotteisena.)

Kyseessä on ihan tavallinen pieni suomalainen kallionnyppylä, jonka ohi moni helsinkiläinen lienee joskus kävellyt. Osa saattaa tunnistaakin paikan. Ei, ei paikassa tai kalliossa ole itsessään mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen kallio, joskin vinkeällä tavalla haljennut joskusmuinoin. Kuvasta voi hahmottaa, että vieressä oleva puu on nuorehko ja hennohko, ison miehen sormet yltävät sen ympärille.

Mutta jos kalliota tuijottaa sillä tavoin kuin introvertti ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi sitä osaa tuijottaa – ja kykenee tuijottamaan vaikka tunnin! – mittakaava voi muuttua. Sammalläntistä voi tulla tiheä metsä, jolloin kallion reuna onkin äkkiä mielettömän massiivinen jyrkänne jossakin toisenlaisessa maailmassa. Mahtavatko tiheässä metsässä, jyrkänteen harjalla asuvat tietää lainkaan, millaista väkeä asuu jyrkänteen alla? Löytyykö halkeamasta luolia, joissa voi asua aivan muunlaista väkeä, joita metsän kansa pelkää? Entä jos joku metsän kansalainen haluaisi päästä näkemään jyrkänteen tyven elämää – miten hän sen tekisi? Rakentaisiko hän itselleen liitimen ja leijailisi sen avulla?

En taatusti ole ainoa joka on viihdyttänyt lapsena itseään tällaisilla kuvitelmilla.* Lasten leikit – pikku-ukkoineen, pienoismalleineen kaikkineen – perustuvat juuri tällaiselle ajattelulle. Se mikä kenties erottaa (spekulatiivisen fiktion) kirjoittajan ns. tavallisesta kansasta on, että kirjoittaja viihdyttää itseään tällaisilla ajatusleikeillä aikuisenakin, eikä häpeile asiaa lainkaan.† Kalliot ovat siihen loistavia kapineita. Muutkin maastonmuodot käyvät, mutta kalliot ovat minun omia lemppareitani.

Yksi mielikallioitani tällaisiin ajatusleikkeihin sijaitsee niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Tampereen kylpylän allaosastolla. Yksi hallin seinistä on nimittäin kauniin punertavaa luonnonkalliota. Sen jälkeen kun sain lahjaksi riittävän vahvoilla diopterivoimakkuuksilla linssitetyt uimalasit huomasin, miten hienoa pintaa kyseinen kallio on. Jos sulkee mielestään seinämälle ripustetut kasvit ja kääntää pystypinnan mielessään vaakasuoraksi, voi mukavasti porealtaassa lekotellen nähdä silmiensä edessä kallioisen ylätasangon jollakin karulla, elottomalla planeetalla… vaikkapa Marsissa. Ylätasangolla kulkee ihmisiä, he etsivät jotakin. Ovat ehkä eksyksissä. Miksi? En tiedä vielä. Mutta ehkäpä minulta ilmestyy jonakin kauniina päivänä romaani, jonka päähenkilö vaeltaa karulla ylätasangolla Marsissa. Kukapa tietää. Ainakin minulla on jo valmiiksi hyvä mielikuva siitä paikasta, jonka halki hänen on kuljettava.

___
* Tietysti olisin nuorna pohtinut myöskin tuollaisen kallion soveltuvuutta haastavaksi neppisradaksi, enkä varmaankaan olisi juuri murehtinut mahdollisuutta, että neppisautoni putoaisi halkeamaan, ulottumattomiin. Luultavasti niin olisi käynytkin.
† Melkeinpä kuvittelisin, että kirjailijoilta – ja muilta taiteilijoilta – myös löytyy kotoa keskimääräistä aikuisväestöä useammin esimerkiksi legoja ja rakennussarjoja.

 

Reikiä seinällä

·

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Siirtymävaihe

·

Viime yönä lähetin sähköpostia kustantajalle. Yöllä siksi, että tulin vähän ennen nukkumaanmenoa käynnistäneeksi koneoikolukuohjelman muistamatta siinä vaiheessa, että hommaan menee aina erinäisiä tunteja. Etenkin kun kyse on kirjasta, jossa on runsaasti vieraskielisiä nimiä, jokunen keksitty sana ja pitkiä espanjan- ja ranskankielisiä sitaatteja (niiden suomennosten ohella).

Koneoikoluku on viimeinen korjauskierros. Joten sen jälkeen teksti lähtee kustannustoimittajalle, joka huomaa (onneksi) paljon virheitä ja kökköyksiä, jotka minä ja kone olemme missanneet.

Koneoikoluku on viimeinen kierros sikälikin, että käänsin tämän kirjan (ensi kertaa) Scrivener-kirjoitusohjelmaa käyttäen, eikä siinä (ainakaan vielä) ole suomenkielistä oikolukua. Niinpä koko käännös pitää tehdä, editoida ja ihmisoikolukea Scrivenerissä mahdollisimman valmiiksi, kääntää sitten rtf-muotoon ja koneoikolukea tästä syntynyt iso tiedosto toisessa ohjelmassa, minun tapauksessani Wordissa. Tavallaan hieman hankalaa, mutta Scrivener on muuten tuntunut suhteellisen mukavalta työkalulta, joten pienen viimeisen vaiheen lisäoperaation antaa anteeksi.

Käännösprojektiin meni enemmän aikaa kuin olin kuvitellutkaan. Kirja sinänsä (Peter Culshaw’n kirjoittama elämäkerta Clandestino – In Search of Manu Chao) on vallan mainio,* mutta reilussa kolmessasadassa sivussa oli sitten lopulta ehkä enemmän tekstiä kuin etukäteen arvioin, ja kesällä työnteko tapaa olla rikkonaisempaa kuin muina vuodenaikoina. Tulee matkailtua, tulee istuttua pihalla lueskelemassa tai grillaamassa, tulee tapailtua ystäviä, tuttavia ja vieraampiakin. Onneksi käännöshankkeella ei ollut suunnatonta kiirettä: Into julkaisee kirjan vasta ensi keväänä.

Syksyn mittaan käännös tulee minulle takaisin toivon mukaan perusteellisesti luettuna ja punakynättynä. Viimeinen korjauskierros tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun kirja on lähdössä painoon, taittajan oikovedoksista. (Siinä vaiheessa olisi kyllä hyvä ettei tekstissä ole enää juurikaan huomautettavaa.)

On aika palata työstämään sitä omaa romaania, jonka tekemiseen minulle täksi vuodeksi apuraha on myönnetty. Kevät meni aika pitkälti pohjatöissä ja lähdemateriaalin parissa, eikä se sarka ole vieläkään loppuun kynnetty, kaikkea muuta. Luettavaa ja mietittävää on paljon. Pikku hiljaa pitäisi kuitenkin ryhtyä siihen varsinaiseen kirjoitustyöhönkin. Hunan on sovittu ilmestymään vasta vuoden 2016 alussa, eli aikaa ei ole enää edes puoltatoista vuotta. Ja mikäli apurahojen jumalattaret eivät ole loppuvuodesta yhtä lempeitä kuin viime vuoden lopulla, joudun käyttämään ison osan ensi vuotta käännöstöihin. Niistä maksetaan huomattavan paljon parempia palkkioita kuin omista romaaneista, vaikka eivät niidenkään palkkiot työmäärään nähden kaksisia ole.

Itse asiassa äsken kävi niin, että jo hyvän tovin (käännöstöiden lomassa) mielessä pyörittelemäni alkukohtauksen idea pyöri mielessä niin selkeänä, että kirjoitin sen muistiin. Tulin siis puolivahingossa aloittaneeksi romaanin kirjoitustyön jo ennen kuin olin aikonutkaan. Tämä on hyvä merkki, vaikka on toki selvää, ettei teksti tuosta parista sivusta etene lähiviikkoina kovinkaan vauhdikkaasti. Mutta edennee kuitenkin.

Matkan ensimmäinen askel on nyt otettu.

___
* Siksihän minä sitä alun alkaenkin kustantajalle ehdotin. Tämä Manu Chaon mainio elämäkerta on tosiaan niitä vähän harvinaisempia hankkeita, jonka kohdalla suomentajan ehdotus otettiin innostuneena vastaan kustantamon päässä. Kirjan suomalaisen laitoksen nimi on vielä auki, minun ehdotukseni on ollut Clandestino – Manu Chaon jäljillä.

Nuorena aikonut

·

Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtisen välistä löytyi tänä lauantaina kaksi varsin mielenkiintoista kirjailijakuvaa: Tuomas Kyrö ajautui sekoilun kautta kohtuullisen menestyväksi kirjailijaksi ja Miki Liukkonen markkinoi kirjailijuuttaan sekopäisellä julkisuuskuvalla ja saarikoskimaisilla elämäntavoilla. En tunne kumpaakaan, joten en tiedä ovatko herrat ns. livenä mitään sellaista miltä julkisuuskuva näyttää. En ole myöskään lukenut kummankaan kirjoja, joten en tiedä missä määrin kummankin tekstistä välittyvä peitelty tai peittelemätön uho (joko ”emmä yrittäny tehdä mitään mutta se vaan menesty” tai ”minä olen antiteesi keskiluokkaisille kirjailijoille”) saisi silmissäni katetta heidän tekstistään. Kyrön Mielensäpahoittajia olen tosin kuunnellut äänikirjoina parin kokoelman verran ja nauttinut niistä hyvinkin paljon. Miki Liukkosta ovat vallan arvostettavat tahot kehuneet, joten ehkä pitäisi voittaa haastattelun aiheuttamat tunteet ja sijoittaa hänenkin teoksiaan yöpöydällä lukemista odottavien pinoon.

Ärsyttävintä Liukkosessa on, että tunnistan hänessä hyvin paljon itseäni. En nykyistä itseäni, vaan vähän päälle kaksikymppistä itseäni.

Muistan joskus tuolloin todenneeni, että tuskin eläisin viisikymppiseksi. Kyse ei ollut mistään romanttisesta taiteilijauhosta eikä edes huonoista elämäntavoista – olen aina ollut niin huono hankkimaan rahaa ettei minulla ole koskaan ollut varaa dokata elimistöäni piloille, muista päihteistä puhumattakaan – vaan yksinkertaisesta arvelusta, että jos ympäristön saastuminen jatkuu samaa tahtia, on todennäköistä että saan kohtuullisen nuorella iällä parantumattoman syövän tai jonkun muun tappavan taudin. Minun hajamielisyydelläni ei ole koskaan ollut mahdotonta sekään, että vaikkapa kävelisin päin punaisia ja jäisin auton alle.*

Oli minulla taiteilijauhoakin. Minähän olen aina tiennyt että kirjoitan aikuisena romaaneja, ja sitä paitsi parikymppisenä minä tiesin että teen vielä vallan hienoa musiikkiakin. Kaikki tämä tapahtuisi muutaman vuoden kuluessa. Se tapahtui aina muutaman vuoden kuluessa. Vähän myöhemmin ensimmäinen tyttöystäväni tympiintyi täysin jatkuviin puheisiini siitä, millaista hienoa kulttuuria on pian tulossa. Naisparka. Aikaa myöten opin, osin hänen vinoilunsa ansiosta, pitämään suutani sentään hieman soukemmalla,  vaikka edelleen tiesin että kohta kyllä tapahtuisi. Mitään ei vain tapahtunut. Olen jälkeenpäin itsediagnostisoinut kärsineeni 1980-luvun lopulta alkaen jotakuinkin kymmenen vuotta sen verran pahasta masennuksesta, ettei niitä vuosia voi laskea (joten olen nykyään oikeasti vähän päälle nelikymppinen). Senkin aikaa silti tiesin, että kohta tapahtuu.

Ehkä Miki Liukkosessa ärsyttääkin juuri se, että näen hänessä (tai hänen julkisuuskuvassaan) samanlaisen sisäisen tyhjänuhoajan millainen itse olin tuossa iässä. Meidän kohdallamme on tietenkin yksi merkittävä ero: Liukkosen perhana on ihan oikeasti saanut jotakin tehtyä jo kaksivitosena: kaksi runokokoelmaa ja romaanin, jotka ovat aiheuttaneet ainakin muutaman vaahtopään kirjaillisuuspiirien vesilasissa. Edes siellä. Näissä hommissa on varsin vaikeaa sen suurempia kuohuja saavuttaakaan kuin sattumalta.

Minulla on nyttemmin, viisikymppisenä, tuotantoa fiktiokirjojen määrässä laskien kaksin verroin Liukkoseen verrattuna. Myrskyjä ei ole syntynyt kenenkään vesilaseissa, vaikka olenkin tietenkin spekulatiivisen fiktion suomalaisten harrastajien piirissä ihan kohtuullisen nimekäs kirjailija. Liukkosjulkisuuteen ei oikein olisi edes mahdollisuuksia, kun olen iän, harrastusten ja olemuksen puolesta aivan liian selvästi poroporvarillinen, kuten Liukkonen sanoo, vaikka kuinka olisinkin samaisen lehdykän taannoisen luokkakonetestin tulosten perusteella vähäosainen (pienituloinen, vaikka vakinaista työpaikkaa). Minun lieneekin näillä näkymin syytä satsata terveempiin elämäntapohin niin, että voin sitten tulevaisuudessa joskus myhäillä lempeästi näille nuorille suurisuille kun minua syntymäpäivähaastatellaan kirjallisuudenalani grand old manina tai vanhempana valtiomiehenä. Ja tulevaa mediajulkisuutta odotellessa päkeltää vielä aika monta mahdollisimman laadukasta ja montaa lukukertaa kestävää teosta.

Vaikka voihan tietysti hyvinkin olla, että vuoden 2016 alussa tapahtuu, kun Hunan ilmestyy. Vaikka enhän minä sitä tietenkään siinä mielessä kirjoita että tavoittelisin isoja myyntituloja tai yrittäisin miellyttää kriitikoita, en. En minä. Mutta jos se nyt vain ihan vahingossa sattuu saamaan hyviä kritiikkejä ja myymään…

Ei minulla tietysti ole mitään myyntitulojen kasvua vastaankaan. Jos kerran minut lasketaan poroporvariliseksi kirjailijaksi, niin ollaan sitä sitten.

___
* Niin on ollut kerran vähällä käydäkin. Tosin autolla oli niin matala keula, että jäin auton päälle. Autolla oli myös niin hidas vauhti, että suurimmat vauriot olivat mustelma käsivarressani ja kuoppa konepellissä. Auton kuljettaja taisi pelästyä enemmän kuin minä. En ole ikinä nähnyt niin kalmankalpeaa miestä.

___
(Tuon Greenpeace-paitaisen kaksikymmentäyksivuotiaan pitkätukan kuvan otti äitini Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. Siinäpä teille varsinainen vaihtoehtokulttuuriradikaali!)

Ohi con on

·

Palasin tänään Jyväskylästä uupuneena ja yhä flunssaisena, mutta tyytyväisenä. Vuoden 2014 Finncon oli jälleen, innostuneen vapaaehtoisporukan ansiosta, loistava tapahtuma. Monessa mielessä Finnconeista tulee mieleen Messilän kirjailijakokous: molemmissa keskustellaan leppoisan hyvässä hengessä pienistä detaljeista ja puolen maailmankaikkeuden suuruisista kysymyksistä vain muutaman hengenvedon välissä ja otetaan muutenkin rennosti erinomaisessa seurassa. Siinä missä Messilän kokous on (tavallaan) kirjailijoiden keskinäistä kivaa ja kansainvälistä sillanrakennusta suhteellisen ammattimaisen taustaryhmän avustuksella, Finnconiin kokoontuvat suomalaisen (ja osin kansainvälisen) sf:n* harrastajat ja ammattilaiset, innokkaat lukijat ja kriitikot, aloittelijat ja kokeneet tekijät tasaveroisina ja -arvoisina.

Finnconin henki on, ymmärtääkseni, aika ainutlaatuinen maailman lukuisten conien joukossa. Siksi tänne on niin helppo saada tulemaan isojakin kirjailijanimiä: sana hyvästä tunnelmasta sekä suomalaisharrastajien vieraanvaraisuudesta ja kielitaidosta on levinnyt laajalle.

Tällä kertaa en sosialiseerannut kunniavieraiden kanssa yhtä paljon kuin viimeksi, eikä tieten ollut tarkoituskaan, kun en itse ollut kunniavieraana. Hannu Rajaniemen ja moderaattori Markku Soikkelin kanssa puhuimme kyllä mainion keskustelun. Otsikko ”Avaruusscifin tulevaisuus” laajeni kyllä paljolti myös avaruustutkimuksen ja -matkailun tulevaisuuteen, ja mikäs siinä, sillä liittyväthän kaikki tiiviisti toisiinsa, monellakin tavalla (vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että tieteen ja tekniikan kehityksen ennustaminen on tieteiskirjallisuuden tehtävistä vähäisimpiä).

Lopulta ääriään myöten täyttynyt salillinen sai kuulla minun kannaltani varsin nautinnollista vuorovetoa: Hannun tieteellisen täsmällisyyden sekä hyvän nimi- ja lähdeteosmuistin ansiosta minä saatoin spekuloida laajoin kaarin ja rennosti leijuen, kun Hannu taustoitti ja täsmensi asioita tutkijan varmuudella.

Muutenkin olen tyytyväinen niihin paneeleihin, joissa olin mukana. Kesäflunssatoipilaana pelkäsin etukäteen ääneni kantavuutta, mutta sain kyllä sanottua asiani leonardcohenmaisen matalalla äänellä silloinkin, kun salissa ei käytetty äänentoistoa. Ja ilmeisesti yleisö sentään kuuli jotakin puheestani, koska muutaman kerran kuului naurua juuri oikeissa kohdissa. Flunssaisuus teki minusta myös aikaisen kotiinlähtijän bileistä: ei vain jaksanut heilua kovin myöhään.

(Flunssan lisäksi oli toinenkin hengitystieongelma: ehdin nukkua hotellissa erittäin huonosti puolitoista vuorokautta ennen kuin yöllä taas kerran herättyäni satuin tunnustelemaan tyynyäni vähän tarkemmin. Se oli täytetty höyhenillä. Vein tyynyn kaappiin ja taittelin turhasta täkistä päänalusen, jolloin unenlaatu parani kertaheitolla. Seuraavana päivänä sain hotelliväeltä paremman tyynyn, mutta flunssaisuuteen allergeenin poisto ei valitettavasti vaikuttanut.)

Festarityyliin conissa jää aina näkemättä vähintään puolet niistä asioista mitä olisi halunnut nähdä, koska juuri silloin sattuu olemaan jossakin muualla (tai yksinkertaisesti nukuttaa). Tällä kertaa missasin muun muassa Petri Hiltusen vihoviimeisen Definitiivisen paneelin. Aikaisemmat ovat olleet hillittömän hauskaa meininkiä, mutta kun satuin olemaan samaan aikaan toisessa salissa puhumassa täydelle salille kääntämisestä.

Muutospaineita on muutenkin. Paneelien määrä saattaa jatkossa vähentyä, jos tilalle saadaan toisenlaista ohjelmaa. Muutos on sekin, että ensi kesänä Finnconia ei järjestetä lainkaan, sillä pohjoismaisen fandomin voimat keskitetään Maarianhaminan uuteen Archipelaconiin. Seuraava Finncon on vasta 2016 Tampereella. Ja sitä seuraavana kesänä, toivottavasti, Worldcon 2017 Helsingissä. Tämän hankkeen edistämistä voi meistä itse kukin auttaa juuri nyt.

 


 
Samaan aikaan pidetyillä Jyväskylän asuntomessuilla oli myös jonkin verran yleisöä.

 

___
* Mitä sf-termillä sitten tarkoitetaankaan. Istuin sunnuntaina kuuntelemassa tietokirjailija ja bibliografi Jari Koposen esitelmää siitä, mitä scifi-termillä oikein pitäisi tarkoittaa. Tässä maailman lokeroinnissa eivät juurikaan saaneet armoa sellaiset kirjalliset luokittelut kuin ”spekulatiivinen fiktio”, ”maaginen realismi” tai ”reaalifantasia”.
Mieleni teki muutaman kerran pompata ylös ja selittää omaa näkemystäni ao. termeistä, mutta luovuin ajatuksesta (osittain siksi että halusin säästää jo valmiiksi riekaleina olevaa ääntäni viimeiseen omaan paneelikeskusteluuni).