Kategoria: kirjailijaelämää

Kuusi yötä Kirjakrooliin!

·

Haluan vain pikaisesti muistuttaa, että Helsingin historian toinen Kirjakrooli on ensi torstaina. Erinäköiset, – kokoiset ja -ikäiset kirjailijat lukevat tekstejään kymmenessä eri paikassa. Mukana on kapakoita, kauppoja, taidegalleria, kirjasto – ja Helsingin kaupungin Rakennusviraston asiakaspalvelupiste (Pohjoinen Makasiinikatu 9), jossa minä isännöin itseni lisäksi viittä mainiota spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa ja kääntäjää – maailmojen rakentajia. Tarkemmat tiedot Kirjakroolin ohjelmasivulta.

Jo perinteiseen tapaan rakennan oman luentani taustalle äänimaisemaa kitaralla ja efektilaitteilla. Nyt jännittääkin, valmistuuko vielä vähän rakenteilla oleva säestyssoittopelini ajoissa…

 

Kohtapuolin kroolataan

·

Helsingin keväässä alkaa olla mukavasti kirjallisuustapahtumia. Ensi viikonloppuna on Helsinki Lit ja kirjallisuusohjelmaa löytyy myös Maailma kylässä -festarien kattauksesta. Itse satsannen, perinteisesti, jälkimmäiseen. Kaisaniemen musiikillinen tarjonta supistui valitettavalla tavalla kun esikoisalbuminsa perusteella rockia ja malilaisia musiikkityylejä vallan komealla otteella soittava Songhoy Blues joutui jäämään pois. Mutta tarjolla on silti esimerkiksi vähän samanhenkistä musiikkia esittävä sahrawilaulaja/lauluntekijä Aziza Brahim ja Ba Cissoko.

Mutta mitä paperinmakuisempaan kulttuuriin tulee, haluan tässä yhteydessä erityisesti muistuttaa mieliinne, että viime vuonna hyvän startin saanut Kirjakrooli tapahtuu toisenkin kerran torstaina, 4. kesäkuuta. Tällä kertaa omia tekstejään lukevia kirjailijoita ja kääntäjiä pääsee (ilmaiseksi) kuuntelemaan ja katselemaan paljon monenlaisemmissa paikoissa kuin viime vuonna – itsekin isännöin sf-pitoisia kirjallisia esityksiä tilassa jonne mennään tavallisesti ihan toisenlaisia asioita kuin kirjallisuutta varten – mutta kaikki tapahtumapaikat ovat edelleen suurin piirtein Kaartinkaupungin alueella, kävelymatkan päässä toisistaan. Tarkempi ohjelma julkistetaan aivan lähiaikoina.

 

Viimeisiä viedään

· 2 kommenttia ·

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Musiikillisia unelmia kuvina ja sanoina

·

Viime torstaina sattui olemaan ylimääräistä aikaa kaupungilla ennen Kirjailijaliiton kevätkokousta, joten poikkesin suorimmalta reitiltä ja huomasin käveleväni Kulkukatin pojan ohi. Tai, kuten arvata sopii, en sitten kävellytkään ohi. Poikkesin vilkaisemaan, löytyisikö myymälästä sattumalta ranskankielistä sarjakuvaa (kieliopintoja varten) mutta, kuten arvata sopii, poistuessani minulla oli kaupan ainoan ranskankielisen sarjakuvakirjan (Jacques Tardi -pokkari) ohella laukussani joukko jo pitkään himoitsemiani kotimaisia albumeita.

Olen ennenkin tainnut mainita rakkaudestani Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Pauli Kallion käsikirjoittama ja usean eri piirtäjän vuosien mittaan kuvittama sarja upposi minuun jo ensimmäisenä Rumba-inkarnaationaan, jolloin piirtäjänä toimi sarjan nimeen n-kirjaimen tuonut Christer Nuutinen. Nuutisen tyyliin ehti tottua niin paljon, että myöhempien piirtäjien erilaiset tyylit tuntuivat aina vähän vääriltä. Siksi olikin ilon päivä löytää hänen ja Kallion yhteistyötä Suomen kuvalehdestä, jonka tilaajiin muutenkin kuulun. Tyyli on säilynyt tuttuna, mutta uudistuksiakin on tapahtunut: paitsi että stripit ovat nykyään värillisiä, sen keskeisillä henkilöillä on nykyään (etu)nimet, joita ei vanhoina aikoina kertaakaan mainittu.

Krampeista tekee hienon sarjan myös, että hahmot ovat kasvaneet, vanhentuneet ja muuttuneet kuten ihmisille yleensä käy: Rumba-aikoina he tuntuivat olevan uskottavia ikätovereitani ja sellaisina he ovat pysyneet. Idealismia on paljon tallella, mutta elämään on tullut arkisempaakin huolehdittavaa pelkän kohkaamisen ja pätkätöiden rinnalle. Sarja on aina onnistunut välttämään kaavamaisia asetelmia, ja onnistuu siinä edelleen. Se on lempeästi ilkeä jopa epämiellyttäville ihmisille. Albumimuoto – ja albumisarja Nuorten naisten maailmassa (Arktinen banaani 2010), Parempaa elämää (A. b. 2011), Viidakon vaarat (A. b. 2013) ja Ihan pienet juhlat (Hans Nissen 2014) – tuo esiin sivunmittaisten jaksojen takana etenevät suuret tarinakaaret. Alkuperäisestä nelikosta Aino – eli Kallion ja Nuutisen vanhojen sarjojen ”vaalea neiti” on jäänyt enemmän sivuhenkilöksi – mutta muut kolme ovat yhä vahvasti mukana. Pari sivuhenkilönä mukaan tullutta hahmoa saa välillä kokonaan omiakin sivujaan.

Nyt kun sarjishyllyn albumisarja on taas (toistaiseksi) jotakuinkin täydellinen, pitäisi oikeastaan lukea läpi koko setti alusta alkaen.

Olin kuullut paljon kehuja JP Ahosen ja KP Alaren Perkerosista (Perkeroksesta? WSOY 2013) ja kirja kyllä lunastaa lupauksensa. Visuaalisesti upea tarina tuntuu alkuun oikeastaan vuosikymmentä nuorempien tyyppien Krampeilta: kaupunki taitaa olla sama, ja treenikämpällä pyristelevää progemetallibändiään johtavassa kitaristi-Akselissa on paljon samaa kuin Nyrjähdysten Ristossa (eli siinä nimettömien aikojen parrakkaassa kitaristikaverissa). Perkeros on kuitenkin selkeästi sarjakuvaromaani, ei kokoelma, ja vähitellen tarinaan tulee perin epäarkisia aineksia. Itse tarina loppuratkaisuineen on jossakin mielessä vähän kökkö ja kliseinenkin, mutta näyttävä toteutus pelastaa paljon.

Laukaassa

·

Kesästä on tulossa taas yhtä kirjallisen kulttuurin ammatillista tapahtumaa täydempi. Mukkulaan palaavan Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Maarianhaminassa ensiaskeliaan ottavan Archipelaconin täydennykseksi on tulossa myös kääntäjätapahtuma. Palasin nimittäin eilen illalla Laukaan Järvilinnasta, jossa minä ja joukko muita Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiiveja oli suunnittelemassa elokuussa ensi kertaa järjestettävää Järvilinnan kääntäjäpäivät -tapahtumaa.

Kääntäjäpäivien ohjelman on tarkoitus olla yhdistelmä kirjallisuuden kääntäjien ammattitaidon kehittämistä sekä tiedon levittämistä kirjallisuuden kääntämisestä. Ryhmätyöskentelyn ja kouluttautumisen lisäksi hommaan liittyy yleisötapahtumia sekä Järvilinnassa (sunnuntaina 16. elokuuta) että Laukaan kirjastoissa (maanantaina) sekä mahdollisesti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kääntäjät jalkautuvat arjen koittaessa myös laukaalaisten koululaisten iloksi osana kunnan kulttuuriopetussuunnitelma- eli KOPS-pilottiprojektia.

Eikä homma jää yhteen kesään: seuraavat Järvilinnan kääntäjäpäivät on tarkoitus toteuttaa jo seuraavana kesänä ja siitä lähtien joka toinen vuosi, aina Lahden kirjailijakokouksen välivuosina.

KAOSin kaltaiselle nuorelle ja (vielä) perin pienelle yhteisölle tämä on aikamoinen ponnistus, ja voimme olla todella kiitollisia Järvilinnaa(kin) pyörittävälle Kauko Sorjosen säätiölle tämän tilaisuuden tarjoamisesta.

Tuloksia ja odotuksia

·

Kerkesin vasta äsken käydä postissa (toisin sanoen postin virkaa toimittavassa kioskissa, joka on mukavasti auki iltaisin ja sunnuntaisinkin) hakemassa odotetun paketin. Nyt kädessä on muutama kappale uusinta omaa suomennostani.

Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.

Maailmassa tosiaan on paljon parantamisen varaa. Ja kukapa muu olisi parempi tarttumaan hommaan kuin Manu, minä ja sinä. Meille kahdelle jälkimmäiselle koittaa vaivaton tilaisuus yrittää tehdä edes jotakin viimeistään ensi sunnuntaina eduskuntavaaleissa. Ei äänestäminen isoa muutosta aiheuta, mutta parhaat muutokset ovatkin hitaita ja vähittäisiä. Kun iso joukko ihmisiä kärsivällisesti kaivaa maata lyhytnäköisen markkinatalousahneuden, kansallismielisen typeryyden ja dogmaattisen konservatiivisuuden alta, jotakin antaa lopulta periksi. Minun  äänestysvalintani helsinkiläisenä on Outi Alanko-Kahiluoto, numero 69, mainio tyyppi ja fiksu ihminen. Valitse sinä itse, lukija, valitse hyvin ja huolella.

Minulle tarjottiin myös kohtuullisen kiireellistä käännöshanketta, romaania jonka suomennoksen pitäisi olla valmiina jo heinäkuussa. Koska kyseessä on hyvä kirja ja muutenkin hyvä hanke, suostuin. Kerron hankkeesta lisää jahka allekirjoitusten muste on ehtinyt kuivahtaa.

Tämä käännösprojekti aiheuttaa, ymmärrettävästi, tauon oman kirjan tekemisessä. Nyt käykin niin, ettei Hunan ehdi mitenkään valmistua pitkään puhumani aikataulun mukaisesti ensi vuoden alkupuolella julkaistavaksi. En ole niin nimekäs kirjailija että minun kannattaisi julkaista romaanejani syksyllä, joten voi hyvin olla että Hunan pääsee lukijoiden käsiin vasta vuoden 2017 alussa. Tämä antaa minulle lisää aikaa tehdä normaaliromaanejani työläämpää ja mutkikkaampaa projektia, ja kun tällä hetkellä näyttäisi että siihen on myös taloudellisia edellytyksiä, luulen että käytän aikalisän hyväkseni.

___
* Hänen vanhempansa pakenivat Ranskaan Espanjasta Francisco Francon diktatuurin aikana.

Pieniä vaikenemisia

·

Tulin sunnuntai-illan puuhasteluksi käyneeksi läpi selaimeen kirjanmerkityt blogit. Aika moni näyttää nyykähtäneen parin viime vuoden mittaan, tai kadonneen kokonaan. Ei sillä etteikö niitä olisi aikamoinen määrä edelleenkin vallan aktiivisena.

Osa on lakannut olemasta (tai päivittymästä) siksi että niiden perustamisen aiheuttama tarve on päättynyt – joissakin tapauksissa suureksi onneksi: eräs ystäväni, esimerkiksi, kirjoitti muutaman vuoden blogia syöpähoidoistaan. Merkkejä sairauden uusiutumisesta ei ole ollut kolmeen vuoteen joten voin olla ystäväni kanssa yksinomaan iloinen jokaikisestä päivästä jona blogi ei päivity.  Kirjanmerkeissä oli myös toinen, minulle tuntemattoman ihmisen blogi, joka (kun jälkeenpäin katsoin vanhoja merkintöjä) alkoi nuoren naisen arjesta kirjoitteluna ja muuttui vähitellen parantumattoman sairauden etenemisen kuvaukseksi. Viimeisessä merkinnässä hän kertoi ettei enää jaksa kirjoittaa. Nyttemmin blogi on näköjään kadonnut kokonaan.

Toisia blogeja ei alunperinkään tarkoitettu kestämään kuin tilapäistä, muutamien kuukausien tai vuoden tarvetta. Ne ovat päättyneet kun tarve on päättynyt. Toiset blogit ovat päättyneet, kadonneet tai nyykähtäneet päivittämättömään tilaan, kun kirjoittaja on kyllästynyt tai elämään on tullut niin paljon muuta tekemistä, ettei bloggaamiseen ole enää aikaa eikä/tai kiinnostusta. Niin se käy. Poistin näitä myös tuosta blogini sivupalkista, jonka edellisestä päivittämisestä on (siitäkin) tovi.

En voi kieltää ettenkö itsekin olisi aina silloin tällöin miettinyt, jatkaako bloggaamista. Palveluntarjoajan tilastojen mukaan blogisivuilla kyllä käydään ihan kohtuuvilkkaasti, mutta en ole aikoihin tullut kirjoittaneeksi mitään sellaista joka olisi provosoinut pahemmin kommenttikeskustelua. Mutta tämä kertoo ehkä yhtä paljon nettikeskustelukulttuurin muutoksesta kuin blogini tylsyydestä (mikä sinänsä on sekin ihan varteenotettava selitys). Kymmenisen vuotta sitten keskusteluliikenne alkoi pikku hiljaa siirtyä nettifoorumeilta blogien kommenttiketjuiksi, ja nyttemmin keskustelu tuntuu siirtyneen enemmän a) itse kunkin facebook-kaveripiirin väliseksi, b) avoimesti luettavien fb-profiilien päivityksissä käydyksi, c) Twitteriin ja d) joissakin tapauksissa takaisin erilaisille foorumeille.

Tässä on tieten järkeä: blogikommentit olivat alun alkaenkin vähän omituinen ja hankala paikka keskustella. Yhtä kaikki sitä kautta on tullut tutustuttua erinäisiin loistaviin tyyppeihin, joista on sittemmin tullut tuttuja myös ns. livenä ja (muualla) somessa.

Blogimaailma itsessään on jossain määrin jakautunut erilaisiin ja toisistaan etääntyviin alueisiin. Toisaalta ovat nettilehtien sun muiden ammattimaiset blogit, joiden kirjoittajille joko maksetaan tai jotka keräävät mainostuloja. Sitten ovat toiveikkaiden blogit, joissain tapauksissa samoilla ammattimaisilla nettilehtialustoilla. Niiden kirjoittajat eivät saa bloggaamisestaan tuloja, mutta heidän mielessään elää toive – ja mahdollisesti julkaisevan tahon esittämä (katteeton) lupaus – että bloggauksen tuoma huomioarvo parantaa heidän mahdollisuuksiaan päästä kiinni ammattimaiseen (ja tuloja tuovaan) kirjoittamiseen. Monet bloggaavat kertoakseen harrastuksestaan, kiinnostuksenkohteestaan tai intohimostaan: tarkoitus on levittää hyvää sanaa mielekkäästi koetusta tekemisestä tai kokemisesta, ja tämä ilo korvaa vaivannäön, joskus ruhtinaallisestikin.

(Tämän viimeksi mainitun ryhmän kirjoittajat ovat myös korvaamattoman arvokas resurssi meille kirjoittajille ja kääntäjille, jotka joutuvat tuon tuostakin penkomaan tietoa erikoisalasta tai toisesta. He ovat myös monessa suhteessa 1970-luvun lopulla Suomessa virinneiden vaihtoehto- ja punk-omakustannelehtien tekijöiden henkisiä perillisiä.)

Jotkut bloggaavat siksi että bloggaavat. Heille kyseessä on, kuten alkuperäinen idea olikin, julkinen (tai nimimerkin ansiosta anonyymi) päiväkirja. Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, ja se saattaa tuntua vielä mukavammalta jos joku toinenkin saa lukea. Sitten on niitä, joille bloggaaminen on tiedottamista – ja mainontaa – heidän muista tekemisistään. Tähän kuuluvat tietenkin poliittiset toimijat, joiden blogiaktiviteetti lienee tällä hetkellä, kuukautta ennen eduskuntavaaleja, likipitäen huipussaan. Siihen kuuluu myös paljon meitä kulttuurialan freelancereita ja taiteilijoita, jotka korvaavat bloggaamisellaan (osittain) sitä, että lehdet ja muut mediat ovat enemmän tai vähemmän lopettaneet kaiken ei-suositun* kirjallisuuden ja kulttuurin arvostelujen, arvioiden ja haastattelujen julkaisemisen. Tämä on meidän keinomme mainostaa toimintaamme, kertoa mitä on tehty (sekä miten ja miksi) ja mitä on odotettavissa.

Itse löydän itseni aika monestakin kategoriasta. Tämä blogi – siinä missä Yrttimaa.netin ns. staattiset sivut ja Facebookin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu – on osaltaan kirjailija-Mäkelän ja suomentaja-Mäkelän (ynnä musiikintekijä-Mäkelän) tekemisten mainostamista, mutta samalla se on foorumi kertoa asioista, jotka sattuvat kiinnostamaan minua syystä tai toisesta. Minua ei ole kyselty mihinkään mediaan kolumnistiksi tai palkkabloggariksi, enkä ole ihan varma lähtisinkö puuhaan jos joku kysyisi. Rahalle toki olisi käyttöä, ja tekisi ehkä kirjoittajallekin hyvää tehdä jotakin kurinalaisempaa, aikataulutetumpaa ja määrämittaisempaa säännöllistä kirjoittamista. Toisaalta se, että maksan hieman nettipalveluntarjoajalleni siitä että tämä blogi pyörii omalla virtuaalitontillani merkitsee sitä, etten ole riippuvainen mainostajista tai työnantajista, vain Suomen laista ja sen kunnianloukkauksia ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevista pykälistä – sekä omasta tolkusta, ihanteista ja moraalista. Se sopii minulle oikein hyvin.

___
* Kirjallisuuden (ja television) kohdalla tämä tarkoittaa nykyään lähinnä sellaista kirjallisuutta, joka ei sisällä rikostarinoita. Toivon ettei tätä lueta katkerana heittona – rikostarinat ovat parhaimmillaan oiva tapa käsitellä isoja(kin) yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia kysymyksiä – mutta on vaikeaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota esimerkiksi siksi, että Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtinen (entinen Helsingin Sanomat) antoi sivun verran palstatilaa Lars Kepler -nimimerkin kirjallisuudelle ja motivoi tekstiä yksinomaan sillä että kirjat ovat ”suosittuja”.

Uudesta kulmasta

· 7 kommenttia ·

Kuten taannoin ennustin, Manu Chaon elämäkerran suomennos kolahti vielä kerran digitaaliseen postilaatikkooni, tällä kertaa taittomuodossa. Näin kuuluu ollakin. Edellisestä tekstin läpikäymisestä on kulunut jo tovi, joten ajan tuomaa perspektiiviä tekstiin on taas vähän toisella tavalla. Sitä paitsi taittotiedostona – tai taittotiedostosta tehtynä pdf-tiedostona – teksti näyttää perin erilaiselta.

Rivitys muuttuu, rivinpituus muuttuu, marginaalit muuttuvat, kirjasinlaji muuttuu, tavutus tulee mukaan. Olemus muuttuu virtuaalisesta jatkolomakeprintistä virtuaaliseksi… kirjaksi. Tässä tapauksessa mukaan tuli vielä kuvitustakin. Nyt silmä kiinnittää huomiota usein eri asioihin.

Tämä on tärkeää sekä oman tekstin että käännösten suhteen. Monet kollegat tekevät lukuisia välitulosteita saadakseen tekstin näyttämään ja tuntumaan erilaiselta. Tämän teho on nykyään valitettavasti pienempi kuin ennen, kun näytöllä oleva teksti pyrkii olemaan mahdollisimman tarkasti printin näköistä. (Verrattuna siihen eroon, mikä printissä oli DOS-aikoina, kun näytöllä näkyi sinisellä tai mustalla pohjalla harmaita, käyttöjärjestelmän tasalevyisen perusfontin tuottamia kirjasimia.) Itse tulostan suomennoksiani perin harvoin, käytännössä vain silloin jos käännös alkaa olla valmiihko lämpimänä kesäpäivänä: printtien ja punakynän kanssa on mukava lähteä koneen äärestä pihan pergolaan lueskelemaan tekstiä. Siinä ympäristössä se näyttää riittävän toisenlaiselta.

Toiset kollegat muuttavat tarkastusvaiheessa tekstin kirjasinta mahdollisimman ankeaksi: Courier, Times Roman* ja <fontti jonka nimeä graafikot eivät lausu ääneen> ovat tässä suhteessa erinomaisia: ”Jos teksti näyttää hyvältä tuolla kirjasimella, se näyttää hyvältä millä kirjasimella ja missä muodossa tahansa.” Oikeastaan paras tapa olisi lukea tekstiä ääneen tarkkaavaiselle kuulijalle: sekä lukija että kuulija huomaavat monta asiaa, jotka pelkästään silmin katsomalla jäisivät näkemättä. Vaikka ateljeekriitikot lukevat tekstin (yleensä) paperilla, he toimivat usein erinomaisina virtuaalikuulijoina.

(Hmm, en ole koskaan kokeillut ajaa tekstiäni mihinkään text to speech -ohjelmistoon kuunnellakseni sitä itse. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista sekin – ainakin jos systeemiin saa mahdollisuuden merkata kesken kuuntelua paikkoja, joihin pitää tehdä muutoksia.)

Minun pääasiallinen menetelmäni on, etenkin omien tekstien kohdalla, juuri taitto-ohjelman käyttö. Minähän taitan omat kirjani lopulliseenkin muotoonsa, ja olen huono ajattelemaan tekstin pituutta vanhakantaisesti liuskojen mitalla. Itselleni kirjan mitta hahmottuu kunnolla vasta taittamalla. Usein olen käyttänyt edellisen kirjan taittoa uuden pohjana, ja säätänyt sitä tuoreen tekstin tarpeiden mukaan sitä mukaa kun tarvetta ilmenee. Usein säätäminen tapahtuu vasta sitten kun teksti on käynyt kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden käsissä. Siihen asti riittää, että kirjan sisältö on hyvin ja miellyttävästi luettavissa niin, että lukija kiinnittää huomiota itse tekstiin, ei sen kehnoon ulkoasuun.

Joitakin asioita teen tosin jo kirjoitusvaiheessa. Käytän ”oikeita” lainausmerkkejä suorien ”tuumamerkkien” sijaan. Käytän oikeanmittaista ajatusviivaa – englanniksi en dash, englanninkielisessä tekstissä joskus käytetty em dash on liian pitkä suomeen – lyhyiden tavuviivojen sijaan myös repliikkimerkkinä. (Nämä löytyvät sormien alta paljon näppärämmin kun asentaa koneen käyttämään laajennettua monikielistä suomalaista näppäimistöasettelua.) En (tietenkään!) paina paina rivinvaihtoa joka rivin lopussa kirjoituskonetyyliin tai aloita uutta kappaletta kahdella rivinvaihtopainalluksella. (Ellen halua siihen kohtaan tekstiä tyhjää riviä myös lopulliseen, julkaistuun tekstiin.) Enkä milloinkaan sisennä kappaleita tabulaattorilla tai välilyönneillä: kyllähän ne saa jälkikäteen pois etsi/korvaalla, mutta miksi ihmeessä pitäisi nähdä ylimääräistä lisävaivaa? Paljon näppärämpää määritellä alun alkaen tekstinkäsittelyohjelman asetuksiin sopiva sisennys sen sijaan, että sellainen pitäisi hakata joka ikisen kappaleen alkuun joka ikinen kerta.

___
* Toisin kuin joskus kuvitellaan, Times (New) Roman ei ole kirjoihin tarkoitettu tai kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus. Kuten nimestä voi arvatakin, se on kehitetty sanomalehtikäyttöön: sen on tarkoitus olla luettavissa heikkolaatuiselta, huokoiselta paperilta nopeasti painettuna ja tiheään ladottuna. Kirjaan se on aivan liian nuhruisen ja ahtaan näköinen ja tekee omakustannemaisen vaikutelman. Luullakseni yleisin kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus on jo monta sataa vuotta pintansa pitänyt Garamond monine muunnelmineen.