Kategoria: järjestötoiminta

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Päätöksiä

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.

Eräät tukevat Erää

Viime torstaina, mennessäni taiji-tunnille kuulin lähettyviltä epämääräistä mölinää. Opettaja tiesi kertoa, mistä oli kyse: Tapanilan Erän karatejaosto oli tarjonnut liikuntatunteja turvapaikanhakijoille, ja tätä vastaan protestoimaan oli jostakin roudattu parisenkymmentä mielenosoittajaa. En nähnyt itse mielenosoitusta, mutta jälkeenpäin Erän pakkipaikan reunoilla lojui muutama kyltti, joissa oli sekavanoloisia uskonnollisia viestejä.

Tänään sunnuntaina, ystävänpäivänä, tapanilalaiset ja muut lähikaupunginosien asukkaat kokoontuivat ilmaisemaan tukeaan Tapanilan Erälle ja ansiokkaalle työlle turvapaikanhakijoiden liikuntamahdollisuuksien parantamiseksi. Meitä oli paikalla silmämääräisesti parisensataa. Erän aktiivit ja poliitikot puhuivat, elävää musiikkia soitettiin, makkaraa ja kahvia myytiin. Tähän mielenilmaukseen uskalsi tulla lasten ja lemmikkienkin kanssa.

Olipahan luultavasti ensimmäinen kerta, kun olin mukana tukemassa minkään urheiluseuran toimintaa. Vaikka en olekaan Erän jäsen, olen ollut seuran järjestämillä taiji-kursseilla mukana yhteensä varmaankin toistakymmentä vuotta: monikulttuurista rajojenaukaisutoimintaa sekin. Täytyy harkita sitä jäsenyyttäkin.

Sumentamisesta, somentamisesta ja suomentamisesta

Olin viime lauantaina mukana Suomen arvostelijain liiton (SARV) sekä Kääntäjien ammattioaston (KAOS) järjestämässä koulutustilaisuudessa – tai yhden päivän seminaarissa – jolle oli annettu otsikko Sujuva käännös ja sen kritiikki. Porukasta oli noin puolet eri medioiden kirjallisuuskriitikoita ja puolet meitä kirjallisuuden kääntäjiä, mutta kaikki neljä luennoitsijaa olivat valikoituneet kääntäjien joukosta: Tarja Roinila, Kersti Juva, Alice Martin (joka on myös kustannustoimittaja) ja Juhani Lindholm.

Hetkittäin tuntui että yleisön kriitikkojäsenet olivat sen verran pitkälinjaisia tekijöitä, ettei ehkä olisi ollut aihetta korostaa niin paljoa, että passivinen ilmaisu kirja on kääntynyt kuulostaa aika torvelta, että kirja-arviossa olisi erittäin aiheellista mainita kääntäjän nimi tai että suomennosta arvioidessa kriitikko tekee itsensä naurettavaksi, jos hän intoutuu ylistämään kirjailijan kieltä – koska suomennetussa teoksessahan ei kirjailijan kieltä ole (yleensä) sanan sanaa. Mutta ehkäpä näitä asioita on hyvä pitää esillä. Neljän luennon mittaan päästiin kyllä syvemmällekin (etenkin Roinilan Tajan osuuden aikana) ja toisaalta valoisampiinkin tunnelmiin (Ketti Juvan päätösluennolla, joka oli jo Järvilinnassa koetusti riemastuttava).

Paljon puhuttiin myös etenkin sanomalehtikritiikin tilasta: palstatila hupenee silmissä, ja monissa ns. maakuntalehdissä painetaan samat arvostelut kuin saman konsernin muissakin tuotteissa. Kirjallisuuden erikoislehtiäkin on perin vähän. Toisaalta netin ja lehtien nettisivustojen tarjoamat mahdollisuudet antavat mahdollisuuksia laajempiin analyyseihin, ja sekä luennoissa että niiden jälkeisissä keskusteluissa nousi blogien ja bloggarien yhäti kasvava merkitys hyvin vahvasti esille. Huomautettiin, että media-alan viimeaikaisten laajojen väenvähennysten myötä bloggarikuntaan on liittynyt myös pitkän linjan ammattitoimittajia, joten siinäkään suhteessa mihinkään väheksyntään ei ole aihetta.

Puhuttiin myös käännöskirjallisuuden yleisistä ongelmista. Kustantamot yrittävät saada käännöksiä mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman nopeasti, joten kääntäjälle tulee kiire, jos aikoo pysyä leivänsyrjässä kiinni: liian isoja palkkioita ei voi pyytää, koska muuten työtarjoukset lakkaavat. Kiireessä (tai ammattitaidottomilla teetetyt) käännökset lankeavat sitten kustannustoimittajille, joilla heilläkin on kiire tai jotka ovat (ihan yhtä huonoilla palkkioilla sinnitteleviä) freelancereita. On myös muutamia pienehköjä kustantamoja, jotka eivät juurikaan kustannustoimita, ja julkaisevat esimerkiksi klassikkokäännöksiä innostuneilta amatööreiltä, jotka ovat niin innoissaan suomentamattomasta helmestä että kuvittelevat ihan vain intonsa voimalla osaavansa kääntää.

(Myönnetään: jotakuinkin tuolta pohjalta minäkin hommat aloitin kahdeksisentoista vuotta sitten, mutta onneksi matkan varrella on tullut opittua edes jotakin.)

Ketti otti (jälleen kerran) esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickin petollisen yksinkertaiselta näyttävän ensimmäisen virkkeen:

Call me Ishmael.

Miten sinä sen kääntäisit? Ota huomioon, että kyseessä on tosiaan kirjan ensimmäinen virke, jota ei edellä mitään (tai ainakaan kirjailija ei kerro sanojen lausumistilanteesta mitään), eikä kirjan minäkertoja palaa tähän asiaan enää pitkän kirjan mittaan. Vihjeenä voin kertoa, että ainakin paikallaolijoiden muistaman mukaan kirjan molemmat suomennokset ovat päätyneet samaan ratkaisuun – siihen mikä useimmille tulee mieleen ensiksi, joka on suorahko käännös ja jolla tavalla kukaan suomenkielinen ei koskaan esittelisi itseään, oli kyseessä sitten suomenkielisen oikea nimi tai ei – jota kaikki läsnäolijat pitivät, pienen pohdiskelun ja Ketin tarjoamien parin–kolmenkymmenen vaihtoehdon näkemisen jälkeen, jotakuinkin kehnona.

Olen saanut luvan julkaista Alice Martinin luennosta tekemäni tallenteen. (Tarja Roinila ja Kersti Juva ovat kirjoittamassa luentojensa aiheista omia julkaisuja ja he halusivat säästää asiat niihin.) Tallenteen tekninen laatu ei ole kovin hyvä, etenkään videokuvan osalta: alla nähtävä on osittaisrajaus isommasta videoruudusta, jossa minun oma yksinäinen takaraivoni oli vähän turhan hallitsevassa asemassa Alicen oikealla puolella. Mutta asiat tullevat selväksi.

.

Big Ben männikössä

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Taas tammien tuntumassa

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre palasi tänä vuonna takaisin perinteiseen paikkaansa Mukkulan kartanoon. Joissakin lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että kolmen viimeisen kerran siirtyminen Messilään, naapurikunnan puolelle, olisi johtunut Mukkulan remontista. Näin ei ollut. Messilässä oli kokoukselle väljemmät (ja edullisemmat) tilat, mutta koska Lahden kaupunki on yksi tapahtuman päärahoittajista, he halusivat kokouksen takaisin alueelleen.

Mainio paikka Mukkulakin on, ei siinä mitään. Vierailin siellä vastaavassa tilaisuudessa kahdeksan vuotta sitten, ensimmäisenä Liwre-kokemuksenani. Jo viidettä kertaa peräkkäin tapahtumaan osallistuvana minulla oli etukäteen suhteellisen selkeä kuva, mitä tapahtuu ja mitä kävijänä voi siitä saada irti. Tiedossa oli hyviä keskusteluja – joista melkoinen osa varsinaisen virallisen ohjelman ulkopuolella – muutamat mainiot bileet, kiinnostavia lausunta- ja musiikkiesityksiä. Tiedossa oli myös lämpöisiä tapaamisia vanhojen tuttujen kanssa ja mainio tilaisuus tutustua joukkoon ennestään tuntemattomia kollegoja eri puolilta maailmaa.

Virallisten keskustelujen anti on mielestäni parantunut etenkin ensi kerrasta. Tällä(kään) kertaa mukana ei ollut ketään alustajaa, jonka puheenvuoro olisi vilissyt viitteitä Keatsiin, Yeatsiin tai Baudelaireen. Kaikki puhuivat asiasta, teemasta ja teemaan liittyvistä asioista, kukin eri kantilta. Kaikki tajusivat, ettei kirjallisuus tai kirjailijuus voi olla brittipop-mainen umpio, joka on kiinnostunut vain itsestään ja historiaansa viittaamisesta.

Useammassakin alustajien ja muiden paikallaolijoiden puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällä kertaa suurin osa kokousväestä oli eurooppalaista tai pohjoisamerikkalaista, toisin kuin viime kerralla. Muuta maailmaa edustivat lähinnä brasilialainen Luiz Ruffato, afrikaansiksi kirjoittava eteläafrikkalaisrunoilija Marlene van Niekerk, jo viime kerralla mukana ollut japanilainen Shizue Ogawa, ja, mutkan kautta, Pispalassa pitkään asunut irakilaissyntyinen novellisti Hassan Blasim. Tällainen vaihtelu on tietysti luonnollista: koska organisaatiolla on rahaa suhteellisen niukasti, ulkomaanvieraat valikoituvat osin siltä pohjalta, kenen matkaan ja oleskeluun löytyy kotimaan tai jonkun muun tahon rahoitus.

Viime kerran kiinnostava yhdistelmä monia ei-äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita toi keskusteluihin mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joihin tällä kertaa ei päästy. ”Kirjailija nuorallatanssijana” -teemaa luodattiin paljon kirjailijan oman vision ja ympäröivän yhteiskunnan välisen tasapainottelun kannalta. Vahvimmin varsinaisen kirjoittamisen ulkopuolisista teemoista nousi esiin Välimerellä jatkuvasti tapahtuva siirtolaisuustragedia.

(Kokouksen alustuspuheenvuorojen suomenkieliset versiot löytyvät tälläkin kertaa tapahtuman kotisivuilta.)

Keskustelujen lisäksi kokouksessa on muitakin perin perinteisiä ohjelmanumeroita: alkuvastaanotto Helsingin Sanomatalossa, Lahden kaupungin vastaanotto kaupungintalolla ja perinteinen maanantai-illan jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu maailma keskiyön tietämissä.

Sunnuntai-illan yhtä perinteinen Open mike -ilta oli tällä kertaa melkoisen mainiolla Möysän Essolla, musiikki- ja runoklubiksi muutetulla entisellä huoltoasemalla. Siellä nousin lauteille minäkin, jo perinteiseen tyyliin. Olen esittänyt Nedut-romaanista poimittua ”Maailmanpuu”-katkelmaa moneen kertaan kitaran (tällä kertaa lainatun) ja (oman) digitaaliviiveen säestyksellä, mutta tällä kertaa loikkasin ns. syvään päähän ja heitin jutun englanniksi, kun löysin kahdeksan vuotta sitten tekemäni käännöksen katkelmasta ja totesin sen, pienin korjauksin, ihan kelvolliseksi. Puolivälissä minua itseäni alkoi tökkiä oma englannin ääntämiseni, mutta muulta kokousväeltä saamani yleisöpalautteen perusteella homma oli toiminut kaiken kaikkiaan vallan hyvin.

Illan muu anti oli ehkä monipuolisempaa, rikkaampaa ja tasokkaampaa kuin koskaan, sillä peruslausunnan ohessa kuultiin melkoinen määrä vaikuttavia ja riemastuttavia musiikki-, pantomiimi- ja multikulttuuriesityksiä. Yksi illan yllättäjistä oli EK:n tiedotuslehtisen toimittaja Jantso Jokelin, joka osoitti olevansa paitsi hyvä kirjailijakokousraportoija, myös huikea huuliharpunsoiton ja sen historian hallitsija. Minuun teki isoimman vaikutuksen toulouselainen Aurélia Lassaque, jonka esitys oli yhdistelmä oksitaaninkielistä runoutta ja ikiaikaiselta kuulostavaa laulua.

Auréliaa kuuli seuraavana iltana aivan erilaisessa miljöössä, Sibelius-talon hulppeassa aulassa pidetyssä Kansainvälisessä runoillassa. Olin väliajan aikana hiipinyt kuvaamaan salia ja tilaisuutta portaille ja parvekkeille korkealle esiintyjien ja yleisön yläpuolelle, joten kuulin Aurélian setin PA-kaiuttimien sijaan lähinnä salikaikuna. Nyt laulut kuulostivat goottilaisessa katedraalissa – tai luolassa – lauletuilta virsiltä, ja runot toivat mieleeni Dino de Laurentiisin 1970-luvulla tuottamat, antiikin myyttejä kuvittavat televisiosarjat – esimerkiksi Aineiaasta ja Odysseuksesta – joita katselin siihen aikaan innokkaasti televisiosta. Näissä sarjoissa oli aina hyvin helposti tunnistettava kertojanääni, jota Aki Kaurismäki sittemmin parodioi Rossossa.

Toinen huikea esiintyjä oli islantilainen Eiríkur Örn Norðdahl, jonka mustan huumorin vahvasti maustamaa, riemukkaan rytmistä lausuntaa kuultiin Open miken ja Runoillan ohella päätöspaneelikeskustelussa, joka striimattiin suorana Yle Areenaan. Pelkästään lyhenteistä koostuvaa sonettia Islannin vararikosta ei valitettavasti taida löytyä edes Youtubesta (jos löydätte, kertokaa heti!).

Kaiken tämän jälkeen eilen palasi kotiin varsin tyytyväinen, joskin hieman univelkainen kirjailija osallistuttuaan keskusteluihin, esiinnyttyään, tutustuttuaan loistaviin tyyppeihin ja kirjattuaan muistiin lukuisia keskustelujen innoittamia ideoita romaaneihin, lauluihin ja moneen muuhun asiaan. Kollegaverkosto laajeni taas uusiin suuntiin. Kaikkea tätä varten Mukkulassa kannattaa käydä. Tätäkin varten.

Kuusi yötä Kirjakrooliin!

Haluan vain pikaisesti muistuttaa, että Helsingin historian toinen Kirjakrooli on ensi torstaina. Erinäköiset, – kokoiset ja -ikäiset kirjailijat lukevat tekstejään kymmenessä eri paikassa. Mukana on kapakoita, kauppoja, taidegalleria, kirjasto – ja Helsingin kaupungin Rakennusviraston asiakaspalvelupiste (Pohjoinen Makasiinikatu 9), jossa minä isännöin itseni lisäksi viittä mainiota spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa ja kääntäjää – maailmojen rakentajia. Tarkemmat tiedot Kirjakroolin ohjelmasivulta.

Jo perinteiseen tapaan rakennan oman luentani taustalle äänimaisemaa kitaralla ja efektilaitteilla. Nyt jännittääkin, valmistuuko vielä vähän rakenteilla oleva säestyssoittopelini ajoissa…