Kategoria: kirjoittaminen

”Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 2 kommenttia ·

Otin varaslähdön.

Olin aikatauluttanut Karstan ensimmäisen luvun kirjoittamisen aloittamisen huomiseen. Mutta Alshain-tyyliin tulinkin kirjoittaneeksi pari kappaletta ensimmäisen luvun alkua jo tänään. Ja ei, melkein kaksi vuotta sitten ideoimani alkulause ei kestänyt aikaa. Se tuntui turhan lässytilässytiltä, jahkailulta ja selittelyltä. Kertojan tapa kertoa pitää esittää ja perustella paremmin kuin pistämällä hänet heti alkuun selittelemään, miksi kertoo niin kuin kertoo.

Saa sitten nähdä, kestääkö tuo yllä oleva aloituslause lopulliseen kirjaan asti.

Vastoin tapojani kuuntelin tuota alkua kirjoittaessani myös musiikkia. Kate Bushin varhaistuotanto ei ollut mitenkään etukäteen mietittyä tunnelmanluojaa, vaan käteen osunut levy. No, ”Wow” on edelleen vaikuttavan, mielettömän hieno sävelteos. Joulu aiheutti pipodiskokulttuuriini melkoisen muutoksen (siitä lisää jatkossa) ja se saattaa vaikuttaa hyvinkin myös siihen miten kuuntelen musiikkia päivän kirjoitusurakkaan valmistautuessani.

Uusi kirja, uudet rutiinit.

Sen tiedän, että alkuun kirjoittaminen etenee hitaasti: osa pohjaksi haluamastani lähdemateriaalista on vielä lukematta enkä, vastoin vanhoja tapojani, ole vielä edes printannut valmiiksi mietittyä lukusuunnitelmaa. Pari ensimmäistä lukua on kuitenkin aika pitkälle mietittyjä, joten suunnitteluvaiheen voi toteuttaa loppuun samalla kun kirjoittelee niitä kaikessa rauhassa. Ehkä tällä tapaa onnistun välttämään Nedujen alkulukujen odotettua hitaamman väkertämisen aikaisen stressaantumisen? Aika näyttää.

Ja ei, aloituslause ei ole omaelämäkerrallinen. Minun oma suosikkini on aina ollut Plejadit.

Optimismia

·

Eugene Mallove &  Gregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.

Tämän kirjan yhdeksäntoista vuoden ikä sekä näkyy että ei näy. Malloven ja Matloffin saadessa kirjansa valmiiksi ainoat siihenastiset asteroidivyöhykkeen tuolle puollen lähetetyt luotaimet Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 olivat päässeet häthätää Pluton kiertoradan etäisyydelle Auringosta, Aurinkokunnan ulkopuolisista planeetoista ei ollut yhtään vahvistettua havaintoa ja Hubble-kaukoputki oli vain vähän enemmän kuin pelkkää pilkettä suunnittelijoidensa silmässä. Toisaalta tähtienvälisen matkailun menetelmien tutkimus ei ole tietääkseni tuonut juurikaan uusia ideoita – puhumattakaan siitä että ideoinnista olisi päästy mihinkään käytännön toteutuksiin. Tekijät toivovat esipuheessa, että kirja olisi plarattu loppuun ja vanhentunut jo nyt loppumaisillaan olevan vuosikymmenen alussa. Toive on kuitenkin osoittautunut turhan optimistiseksi.

Ongelmahan on siinä, että maailma – ja Linnunrata ympärillämme – on jotakuinkin pelkkää tyhjää tilaa, muutamaa harvakseltaan leijuvaa pientä ainekökkärettä lukuun ottamatta. Matkat kökkäreeltä toiselle ovat hillittömän pitkiä. Jos Aurinko kutistettaisiin sentin läpimittaiseksi palleroksi, Maa olisi kymmenesosamillin hiukkanen noin metrin etäisyydellä ja Pluto, tuo entinen planeetta ja nykyinen pikkuplaneetta, kiertäisi Aurinkoa muutamien kymmenien metrien päässä. Jos tämä systeemi sijoitettaisiin tuohon meidän etupihallemme Pohjois-Helsingissä, lähimmät tähdet sijaitsisivat jossakin Mikkelin, Pietarin, Vaasan ja Tukholman etäisyydellä. Pikkufiiatin kokoisen automaattivekottimen lähettäminen jollekin oman Aurinkokunnan kappaleelle maksaa miljardeja ja vie vuosia, joten voi kuvitella millainen panostus tarvittaisiin ihmisten viemiseksi (edes) lähitähdille. Automaattilaitteen käyttöarvo on planeettaluotaimia heikompi silloin kun radiosignaaleilta menee monta vuotta kulkea välimatka edes yhteen suuntaan. Ja vaikka tietotekniikka kehittyy, nopeutuu ja ehkä joskus jopa ”älyllistyy”, laitteiden kestävyys on samalla lyhentynyt melkoisesti.

Silti muitakin kuin meitä tieteiskirjailijoita kiinnostaa, miten homman voisi hoitaa jos siihen joskus oikeasti ryhdyttäisiin. Mallove ja Matloff esittävät tiiviin paketin erilaisia tekniikoita. Matematiikka ja fysiikka on erotettu erillisiin laatikoihin, joten kirjan voi lukea sujuvasti ilman niitäkin.

*

Optimistinen on myös taannoinen päätökseni aloittaa Karstan kirjoittaminen 2. tammikuuta. Vielä olisi hyvä perehtyä lähdemateriaaliin ja suunnitella pikku tovin, sekä tietysti piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalassa. Otetaanpa uudeksi tavoitepäivämääräksi 15. tammikuuta. Eiköhän se siitä sitten lähde.

Tietokirjailijasta kaunokirjailijaksi

·

Kotistudion paluun, eli Kotistudio-kirjan uuden, kolmannen laitoksen tekstit lähtivät lauantai-iltana kuvittaja-Kivelle ja toimittaja-Stellalle. Molemmilta on odotettavissa tiukkoja kommentteja ja tärkeitä korjausehdotuksia, mutta ei vielä. Nyt voin pistää kaljuuntuvaan päähän vaihteeksi toisen hatun. On aika oikeasti ruveta suunnittelemaan Karstaa.

Todennäköisesti joulukuu, muine kiireineen, menee suunnittelussa, rakenteen hiomisessa, henkilögallerian luonnehtimisessa ja lähdekirjallisuuden lukemisessa. Voisinkin oikeastaan päättää näin alustavasti, että ensimmäisen luvun kirjoittaminen alkaa tammikuun 2. päivänä 2009. Ensimmäisen kirjoituspäivän päättäminen hyvissä ajoin on aikaisempien kirjojen kohdalla osoittautunut hyväksi innosteeksi, toivotaan että tällä kertaa jekku toimii yhtä hyvin.

Alkusyksystä kuvittelin vielä optimistisesti, että olisin ehtinyt tehdä suurimman osan suunnittelutyöstä jo marraskuussa, joten pääsisin varsinaisiin kirjoitushommiin vielä tämän vuoden puolella. Katteeton optimismi on ennenkin kuulunut helmasynteihini, myönnetään. Marraskuu meni Kotistudion tekstin toimitustyössä, ja siihen meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Niin, teinhän minä kuun mittaan myös erittäin miellyttävän pikku käännöstyön – sellaiselta kirjailijalta ja sellaiseen julkaisuun, joita voisin muutamien kollegojen tuntevan lievää kateutta. Niin minäkin tunnen aina niitä kääntäjätuttavia kohtaan, jotka pääsevät suomentamaan tämän kirjailijasankarini töitä. Kerron asiasta lisää kun ko. julkaisu alkaa olla saatavilla.

Sitä odotellessa parantelen eilen iskenyttä flunssanpoikasta, juon paljon teetä ja riipustelen muistiinpanoja. Ja suunnittelen samalla myös erästä toista projektia, jonka toistaiseksi konkreettisin osanen riippuu edessäni seinällä.

Kontulalaiset, kivikkolaiset, kurkimäkeläiset ja myllypurolaiset – kysymys

·

1970-luvulla käveleskelin usein Kontulan ja Myllypuron välisellä metsäalueella – siellä, missä nykyään on Kurkimäen ja Kivikon raja. Osittain kyse oli koiran kanssa lenkkeilystä, minkä lisäksi omiin ajatuksiin vaipunut käveleskely metsäpoluilla oli muutenkin mukavaa puuhaa.

Eräs näiltä reissuilta mieleen jäänyt kohde oli Kehä ykköstä lähellä olleen hiekkakuopan lähellä ollut iso, vanha, kolmihaarainen koivu, jossa oli muurahaispesä. Minusta vaikutti jotenkin siltä, että mustat muurahaiset olivat asettuneet taloksi jonkun muun kaivamaan tunneliverkostoon: puun tuohen läpi tunkeutuvat käytävät olivat selvästi isompia kuin muurahaiset itse. Pesä myös ylsi puussa muistaakseni pääni korkeudelle, eli pitkälti yli puolentoista metrin.

Lieneeköhän tuota puuta enää olemassa? Kivikkoon muuttanut kirjailijakollega on ystävällisesti etsinyt sitä pyynnöstäni kenkänsä puhki (kiitos, Asta!), mutta ei ole löytänyt. Voi tosiaan olla, että puu on jäänyt rakennustyömaiden ja teiden tielle ja kadonnut.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko kukaan muu kiinnittänyt puuhun huomiota silloin kun se vielä oli olemassa.

Huhusta huolimatta – ei. (kai)

· 2 kommenttia ·

Eilen illalla Rumban 25-vuotisjuhlan yleisön joukossa kiersi huhu, että illan päätteeksi luvattu ”Suomen paras livebändi” olisi ollut yhtä lailla 25-vuotisjuhliaan viettävä Sielun veljet. Varmuuden vuoksi menin kysymään asiaa päätoimittaja-Viljamilta, joka ilmoitti ettei näin tapahdu: ”Siinä oli liikaa säätöä.” Yllä oleva kuva ei olekaan eilisillan kekkereistä, vaan Roskilden rytmiteltasta heinäkuussa 1984. Tanskan-keikka ei ollut parhaita näkemiäni siekkariesityksiä, mutta keskinkertaisenakin – yleisellä keikkojen asteikolla – vallan erinomainen. Siekkarit totisesti oli Suomen paras livebändi.

Kuvan ottamisen aikaan en tiennyt, että rytmiteltassa pyöri muun yleisön joukossa 19-vuotias Sippi-lempinimellä tunnettu kiihtelysvaaralainen, josta tuli kuusitoista vuotta myöhemmin vaimoni.

Siekkarien kultakauden aikoihin olin Rumballe ainoastaan puolisäännöllinen lukija. Kirjalliset kontribuutioni alkoivat vasta joskus vuoden 1993 tietämissä, jolloin keksimme kaverini/uussukulaiseni/työtoverini Mikaelin kanssa tarjota päätoimittaja Rami Kuusiselle neljän jutun sarjaa efektilaitteista. Rami suostui ja päkelsimme sarjaan peräti kolme osaa – palkkioepäselvyyksien vuoksi neljäs osa jäi lopulta tekemättä. Mikael katsoi sitä paitsi aiheelliseksi pitää rocktoimittajan hommiin pientä etäisyyttä siihen aikaan hyvässä nosteessa olleen Kyyria-bändinsä vuoksi. Minä kuitenkin jatkoin vähän myöhemmin arvostelujen ja haastattelujen tekemistä, jatkoin suunnilleen kymmenen vuoden ajan: haastatteluja taisi tulla lähes sata, levyarvioita toista tuhatta. Sinä aikana lehti muuttui melkoisesti Ramin aikaisesta esoteerisesta monikulttuurijulkaisusta syvän kriisin kautta huomattavan paljon ammattimaisemmin toimitetuksi rock- ja popmusiikkilehdeksi. Efektilaitejuttusarja poiki vuosia myöhemmin minun puolisäännöllisen ”Kotistudion keittokirja” -palstani ja se puolestaan toimi pohjana ensimmäiselle Kotistudio-kirjalle.

Ja jottei tämä verkostojen kudonta ihan kesken jäisi, kerrottakoon vielä että tutustuin Rumban nykyiseen päätoimittajaan Viljami Puustiseen vuonna 1996, jolloin hän toimi apulaisohjaajana Lobotomiateatterin Woyzeck-tehtaassa, johon minä puolestani tein musiikin. Minä olin Michael Nymanina hänen Peter Greenawaylleen myös Provokaattorissa (säestämäni monologi, jossa lauloin Matleena Kuusniemen kanssa duettoakin) ja Espoon kesäteatterin Markiisitar de Sadessa. Niin, ja olihan meillä lyhytikäiseksi jäänyt bändikin nimeltä Hämärän vartijat, joka esiintyi joskus nelisen vuotta sitten Taiteiden yönä Liken kirjakaupassa ja Kiasman kahvilassa.

Eilisissä bileissä olikin monia tuttuja, ja Rami Kuusinen -vainaa sai ansaitun maljansa. Huhujen kumoutumisen johdosta emme sitten Sipin kanssa jääneet varmistamaan mikä versio tarinasta lopulta oli tosi, mutta tulipa nähtyä lyhyet mutta mainiot keikat mm. Notkealta Rotalta & Liekehtiviltä Torsioneilta (joka tietysti vetoaa tällaiseen Kontula-expattiin, sen jälkeen kun opin ottamaan bändin musiikin Kontula-kuvan pelkästään hauskana, parodisena fiktiona) ja Indicalta, jonka aloitusbiisissä oli muuten huomattavan vahvoja Bollywood-vaikutteita.

Kieli, tuo kiehtova elin

· 7 kommenttia ·

Ylen rypäleasesopimusta käsittelevästä uutisesta sattui silmään:

Vanhasen mukaan sopimuksen tulisi mahdollistaa sellaisten rypäleaseiden käyttö, joista ei aiheudu vaaraa sivullisille.

Mihin meitä tieteiskirjailijoita tarvitaan – noin uskomattoman ihmeellistä, älykästä, edistyksellistä ja epärealistista satuasetta tuskin kukaan scifisti tulisi edes ajatelleeksi!

Mitäs seuraavaksi, Matti? Yksisarvisratsuväki?

*

Eilinen kirjamessujen kaffeklatsch oli vallan mukava jutustelutilaisuus. Pieneltä mutta kiinnostuneelta ja kirjojani lukeneelta fandom-yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Tapaaminen venyi itse asiassa puolet aikataulutettua pidemmäksi.

Kiinnostavimman kysymyksen kuitenkin esitti ainoa paikalla ollut fandomin ulkopuolinen. Se oli sen verran odottamaton kysymys, että minulta meni hitaanpuoleisena ajattelijana hetken aikaa prosessointiin enkä tainnut saada lopultakaan kovin hyvää vastausta aikaiseksi.

”Millaista on kirjoittaa fiktiota suomen kielellä, joka on niin täsmällinen ja tarkka kieli että se sopii parhaiten tieteelliseen tekstiin?”

Täytyy myöntää, etten ole koskaan ajatellut suomea tuolla tavalla, vaikka nyt, asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä ajatuksen. Itse olen tottunut ajattelemaan suomen kieltä esimerkiksi englantia paljon notkeampana ja paremmin leikitettävänä kielenä – muihin en osaa verrata, puutteellisen kielitaitoni vuoksi.

Tarkemmin ajatellen tuo täsmällisyys kyllä pitää paikkansa: vaikka suomen johdosjärjestelmän ansiosta mistä tahansa sanasta voi tehdä verbin, substantiivin tai adjektiivin, (lähes) joka sanasta voi kyllä ilman ympäröivän lauseen kontekstiakin nähdä, onko se verbi, substantiivi tai adjektiivi. Englannissa ei voi, kiinasta (jota osaan noin kymmenkunnan sanan aktiivisen sanavaraston ja sanakirjan käyttötaidon verran) nyt puhumattakaan.

Kiinnostavaa. Kiitos Piialle (muistinko oikein?) uudesta näkökulmasta työkaluuni.

Cathy lähti Hämeenlinnaan

·

Viime keväänä suomeksi julkaistu Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin nuortenromaani Cathyn kirja saa jatkoa. Olen työstänyt Cathy’s Keyn käännöstä syyskuun alusta lähtien. Nyt se on lähtenyt sähköpostiliitteenä Kariston kustannustoimittajien tutkailtavaksi. Saan sen jonkin ajan kuluttua takaisin monilla korjausmerkinnöillä koristettuna. Niin pitääkin: omalle tekstilleen on aina sokea, toinen huomaa paremmin, missä olisi höyläämisen ja hiomisen varaa.

Sean Stewartin muiden romaanien (Kehä, Matkijalintu) tavoin Cathyn avain (oletan, että tuohon nimeen suomennoksessa päädytään) oli mukavaa käännettävää. Siinä(kin) mielessä oli ilahduttavaa saada vahvistus kirjan lopun antamalle aavistukselle, ettei Cathyn tarinasta ole vielä kerrottu ihan kaikkea. Sähköpostitellessani Seanille muussa käännökseen liittyvässä asiassa tulin kysyneeksi, mahtaako jatkoa olla tiedossa. Kyllä, hän kertoi – itse asiassa hän oli juuri lähettänyt viimeiset vedostarkistukset kustantajalle.

Kustantajalle Cathyn avain on edeltäjänsä tavoin melkoinen satsaus. Kirjan kaikki sivut on painettu kahdella värillä: kaikki sivunlaidat ovat täynnä taiteilija-Cathyn piirustuksia, raapustuksia ja kommentteja omaan tekstiinsä. Lisäksi etukannen sisäpuolella on muovitasku täynnä kaikenlaista kirjan tarinaan liittyvää materiaalia: kirjeitä, esitteitä ja muita ”todisteita”, joista osa antaa vihjeitä kirjaan liittyvillä nettisivuilla liikkumiseen.  Niitä ei käännetä, mutta ne on painettava ja julkaistava kirjan mukana. Kallista. Ilahduttavaa, että kustantaja uskaltaa satsata.

(Vihjeet eivät ole välttämättä helppoja: yhden jouduin tarkistamaan Seanilta, kun pelkäsin että vinkki on annettu kirjan käännettävissä teksteissä, jolloin olisin asiaa tajuamatta saattanut sotkea sen kokonaan. Niin ei kuitenkaan ollut ja ratkaisu oli lähempänä kun kuvittelinkaan – tai ehkä minä en vain ole kovin hyvä sellaisia vinkkejä tajuamaan?)

Nyt on vuorossa lyhyt käännöshomma – novellin ja reseptin yhdistelmä – sitten Kotistudion paluun työstäminen kustannustoimittajalle ja kuvittaja-Kivelle lähettämiskelpoiseksi. Sen jälkeen neljännen oman romaanin, Karstan, lopullinen suunnittelu- ja kirjoitusurakka. Niin, ja vaalikampanjan viimeinen viikko.

(Piti tuon verran leikkiä uudella skannerilla: ilmaiseksi saatu, SCSI-aikakaudella 1990-luvulla valmistettu edeltäjä alkoi olla jo aika oikullinen, joten tilaisuuden, tarpeen ja Kirjailijaliiton apurahan tullen päätin investoida uudempaan, pienikokoisempaan ja helppokäyttöisempään kuvanlukijaan. Mukana tullut ocr-ohjelmakin tuntuu pelaavan niin kuin pitää.)

Jos kirjailija näkee muita kauemmas, se johtuu siitä että hän seisoo kustannustoimittajan harteilla.

·

Vietin lauantaita Tampereella, missä Suomen Kirjailijaliitolla oli syyskokouksensa. Itselläni oli lafkasta melkoisen riitaisa käsitys ennen omaa liittymistäni, mutta ainakaan toistaiseksi kokoukset eivät ole osoittautuneet käsityksen veroiseksi. (Olen kyllä sittemminkin kuullut juttuja…) Uusi puheenjohtaja valittiin yksimielisesti (onnea Tuula-Liina Varikselle!), äänestyksetkin sujuivat asiallisessa hengessä ja suuremmitta kiistoitta.

Suhteellisen rutiininomaisten kevät- ja syyskokousten miellyttävintä antia ovat kuitenkin keskustelut tuttujen ja vasta tutustuttujen kirjailijatovereiden kanssa. Kuunnellessani muutamien ongelmia ja päänseinäänhakkaamista laiskojen ja/tai täysin kyvyttömien kustannustoimittajiensa kanssa täytyy kiittää kyllä kaikkia mahdollisia jumaluuksia siitä, että minulla on koko (lyhyen) kirjailija- ja vähän pidemmän kääntäjäuranikin aikana ollut aivan mielettömän hyvä kustannustoimittajaonni. Etenkin Alshainia työstäneellä Stellalla ja Neduja toimittaneella Petellä oli samaan aikaan sekä hienotunteisuutta että hommassa tarvittavaa suoruutta sanoa tyylikkäästi, mikä heistä ei toimi. Molemmat jaksoivat paneutua tekstiin ja etsiä siitä tasoja ja tunnelmia. Palaute oli asiallista ja silkkaa asiaa.

Ei kai sitten mikään ihme, että minä suhtaudun niin näreästi taiteidenkin piirissä eläteltyyn huippuyksilöiden ihannointiin. Yhden ihmisen nimissä oleva mestariteos on yleensä monen ihmisen ahkeran työpanoksen summa. Ja sama pätee muihinkin kirjoihin. Ja muihin taiteenlajeihin.