Kategoria: kirjoittaminen

”Hyvää suomen”, sanoi mustapartainen mies, ”kielen päivää!”

·

Agricolan päivänä kiskon oikein mielelläni Suomen lipun taloyhtiön salkoon. Kammoan nationalismia – tietystä nurkkapatrioottisuudestani huolimatta – ja olen lukenut riittävästi historiaa tietääkseni, miten keinotekoinen 1800-1900-lukujen luomus sekä Suomen valtio että ”Suomen kansa” ovat. Mutta kieli on eri asia. Paitsi että elätän itseni kielellä, kieli on lisäksi notkea elin ja sanoja on monenlaisia.*

Viime viestissäni mainitussa tiistaisessa Kääntäjän ääni -tilaisuudessa oli jo perinteiseen tyyliin sali täynnä. Keskustelu toi esiin hyviä pointteja, ja sai minut jälleen kerran huokaisemaan helpotuksesta, ettei itselleni ole ainakaan vielä tullut kohdalle mitään yhtä kimuranttia käännettävää kuin Jelinek tai Pamuk. Avaruusblues oli tavallaan hankala tapaus, mutta sellaisella viehättävällä tavalla, joka pikemminkin innosti kuin lannisti – etenkin kun Slattery itse oikein kehottamalla kehotti leikittelemään kielellä. Yritin pysyä kohtuudessa, mutta löytyy suomennoksesta kyllä esimerkiksi yksi pikkuinen parafraasi Jorma Eton runoon ”Suomalainen” – jota olen lausunut koulun kevätjuhlassa joskus 1970-luvulla.

Tiistaina oli mukavaa juhlistaa kääntämistä sikälikin, että olin juuri saanut valmiiksi käännöstyön. Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower (suomeksi Kuinka lähestyä leskimiestä) on jossakin määrin eri tyyppinen kirja kuin mikään aikaisemmin kääntämäni. Näin keskitien kirjallisuudeksi, ehkä ”lukuromaaniksikin”, laskettavaa tekstiä en ole nimittäin ennen tehnyt: Chuck Palahniukin Tukehtuminen tulee ehkä lähimmäksi, mutta eipä sekään ole kovin keskitietä… Tropper-kokemus oli kuitenkin vallan positiivinen ja miellyttävä. Ihmissuhdepainotteisuudestaan huolimatta kirja on erinomainen, hyvin kirjoitettu, nokkela, hetkittäin viehättävän ilkiömäinen ja mainiota kieltä. Ja vaikka loppuvaiheissa kirjaan mahtuu yksi hyvinkin kliseinen amerikkalaistyylinen kohtaus, Tropper osaa sentään päättää tarinansa täsmälleen oikeassa kohdassa. Ja vaikka joissakin kohti tekstistä voi aistia että kirjailijalla on ollut mielessään elokuvasovitus (ymmärtääkseni oikeudet on jo ostettukin), kirja kantaa omillaankin eikä missään kohti tule samanlaista kiusaantunutta oloa kuin eräässä lukemassani jännärinalussa, jossa koko ensimmäinen luku oli täysin alastomasti ja häpeilemättä elokuvan alkutekstien taustalle suunniteltu kohtaus.

Käännöksen valmistuminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että nyt on palattava oman romaanin ääreen. Pieni tauko on toivottavasti tuulettanut päätä juuri sopivasti. Ainakin tähänastinen teksti tuntui eilen sitä läpi käydessäni kantavan vallan hyvin, ja tauon aikana on syntynyt muutama lisäidea. Eiköhän se tuosta ala taas rullaamaan. On ainakin korkea aika.

—

* (Tämä on mukaelma suosikkisitaatistani Fridjuv Bergin teoksesta Troian sota, jonka suomentajaa Otava ei ole katsonut aiheelliseksi mainita syntymävuonnani 1962 julkaistussa neljännessä painoksessa. Hyihyi!)

And so it began

·

Olenko muuten koskaan tullut maininneeksi olevani melkoinen Babylon 5 -fani? Sarja sattui alkamaan juuri sopivasti vähän sen jälkeen kun tulin hankkineeksi television kymmenen vuoden televisiottomuuteen tyytyväisen kauden jälkeen (koska vastikään oli alkanut varsin loistokas kiinalainen Viimeinen keisari -sarja).

Televisiosarjaksi huomattavan romaaninomainen Babylon 5 on vaikuttanut melkoisesti omiin kirjoihini – ei ole mikään sattuma, että Alshainissa on nimenomaan juuri viisi kertojaa ja viisi osaa. Enkä voi kieltää leikitelleeni joskus ajatuksella kirjoittaa jotakin J. Michael Straczynskin luomaan maailmaan: tosin omassa tekstissäni tuskin nähtäisiin Ivanovaa, Garibaldia tai muita tuttuja hahmoja kuin ohimennen vilahtamassa ohi käytävällä: ”Hei, katsokaa, tuolla on julkkis!” Omat ”sankarini” olisivat todennäköisemmin siivoamassa sotkuja asemalla tapahtuneen terrori-iskun jälkeen kuin jahtaamassa terroristia. Tai suremassa uhreja. Tai pohtimassa järkyttyneenä, miten omasta pojasta tai kiltistä, hiljaisesta koulukaverista on voinut tulla terroristi. Ehkä.

Ei minulla oikeasti ollut muuta sanottavaa kuin kertoa törmänneeni uutisryhmän kautta sivuun, jossa on teksti  JMS:n alkuperäisestä luonnoksesta sarjalle – luonnoksesta, jonka hän ainakin oman kertomansa mukaan kirjoitti muistiin keksittyään suihkussa, että kaksi hänen aikaisemmin kehittelemäänsä sarjaideaa toimisivat yhdistettynä. Kateeksi käy: en minä pysty tuottamaan noin valmista pakettia tuollaisella vauhdilla. Puhumattakaan paketista, josta oikeastaan kaikki oli sittemmin osa lopullisen sarjan kaarta.

No, syntyihän Karstankin perusasetelma oikeastaan kahdesta perusajatuksesta. Toinen oli Liken kirjailijaesittelyyn kirjoittamani virke, toinen apurahahakemus, johon piti luonnostella seuraavaa kirjahanketta.

Novelli Tähtivaeltajassa

· 2 kommenttia ·

Vuodenvaihteessa kirjoittamani ja blogissakin mainitsemani novelli on nyt julkaistu. ”Kolmekymmentä vuotta” löytyy uudesta Tähtivaeltajasta, joka kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuten Toni toteaa lehden pääkirjoituksessa, novelli sijoittuu Karstan maailmaan, tosin noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhäisempään aikaan.

Odotin jännityksellä millaisen otsikkokuvan novelli saa. Tähtivaeltajalla on kuvituksen suhteen tunnetusti, öh… tyyli. Tällä kertaa kuva on sentään suhteellisen hillitty, ihan ookoo.

Olen viime aikoina paiskinut töitä melkoisen tiiviisti, joten blogikirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Työt ovat tosin olleet muuta kuin Karstaa. Rahatilanteenkin takia on ollut pakko välillä paiskia (edes huonosti) palkallisia käännöstöitä, minkä lisäksi Kotistudio-kirjan uusi versio, nimeltään Oma studio, lähtee näinä päivinä painoon. Tämä tahdinmuutos tarkoittaa sitä, että Karstan käsikirjoituksen valmistuminen lykkääntyy luultavasti huhtikuun loppupuolelle. Saa sitten nähdä, kerkiääkö se Finnconiin vai jääkö julkaisu syksyyn. Riippuu ennen kaikkea siitä, miten paljon toimitustyötä teksti sitten lopulta vaatii.

-testi?

· 2 kommenttia ·

Talvisena aamuna voi keittiöstä löytyä mielenkiintoisia asioita.

*

Iltapäivällä sähkökusti kantoi sähköpostilaatikkoon tiedon tämänvuotisista Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista:

M. John Harrison: Nova Swing (Like) – ”Avaruussatamakaupungin kaduilla ja kuppiloissa soiva alakulon konsertto, joka visionäärisyydessään kumartaa Strugatskien Stalkerin suuntaan.”

Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu (WSOY) – ”Tulevaisuuden arvoitukselliseen kaupunkiin sijoittuva film noir -sävytteinen taidonnäyte, josta löytyy viitteitä lukemattomiin kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan klassikoihin.”

Cormac McCarthy: Tie (WSOY) – ”Vähäeleisesti paperille kudottu kuvaus postapokalyptisestä tulevaisuudesta sekä toivon ylläpitämisestä toivottomassa maailmassa.”

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko) – ”Upeasti rakennettu monipolvinen kertomussikermä, jonka sisäkkäiset tarinat kattavat ihmiskohtaloita satojen vuosien jatkumolta.”

Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi) – ”Ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja taitavasti kirjoitettu selviytymiskertomus yhteiskunnasta, jossa vain jaksavimmat pärjäävät.”

Toisin kuin odotin, Avaruusblues ei sittenkään mahtunut listalle. (EDIT: Mutta sai erinomaiset arvostelut Kiiltomadossa.) Mutta olen noista kaikista mukaan päässeistä kuullut sen verran paljon kehua ja ylistystä, että ”nämä pitää lukea ensi tilassa” -kirjakasa kasvoi taas. Mutta fiktion lukeminen saa silti odottaa niin kauan, että ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoehdokas (hah!) on saanut viimeisen lukunsa viimeisen pisteen. No, yhden poikkeuksen saatan tehdä, sillä seuraavaksi lukuvuorossa olevan (omaan kirjaani liittyvän) tietokirjan teemoihin sopisi taannoin lahjaksi saatu romaani. Katsotaan.

A->B->…Q?

· 3 kommenttia ·

Kirjoitin perjantaina romaaniin kohtauksen, jossa kaksi epämiellyttävää ihmistä riitelee ruokapöydässä ja kirjani kertoja tuskailee tilannetta: hän on molempien esimies eikä tunne pystyvänsä ratkaisemaan tällaisia tilanteita.

Lauantaina tulin kirjoittaneeksi – oikeastaan etukäteen kauheasti suunnittelematta – seuraavan luvun alkuun tilanteen, jossa kaikkien muiden läsnäolijoiden hämmästykseksi kaksikko pyytää seuraavana päivänä toisiltaan anteeksi ja alkaa käyttäytyä sivistyneemmin toisiaan kohtaan.

Sunnuntaiaamuna heräillessäni tunsin keksineeni hyvän syyn tähän välien korjautumiseen, ja toiselle henkilöistä vieläpä sellaista taustaa joka selittää hänen asennettaan: hänelle on ollut jo tähän asti suunniteltuna varsin mielenkiintoinen henkilöhistoria, tämä idea lisää sen lomaan yhden myrskyisän elämänvaiheen.

Nyt illalla alkaa tuntua siltä, että aamulla keksitty hyvä syy saattaisi olla samalla ratkaisu ongelmaan, jonka olen jo hyvän aikaa tiennyt joutuvani kohtaamaan kirjan loppuratkaisun tietämissä: kertoja on saatava joutumaan tiettyyn suljettuun paikkaan yksin (kuten hän ensin luulee), vaikka hänen ei missään nimessä pitäisi olla siellä päinkään yksin – tai jos olisi, kolmisenkymmentä muuta henkeä tietäisi hänen olevan siellä yksin ja seuraisi tilannetta tarkkaan.

Joskus romaanihenkilöt ottavat tapahtumat omiin käsiinsä. Toisinaan sitä on syytä toppuutella, mutta toisinaan heille voi antaa vapauksia. Rupean toppuuttelemaan vasta joskus ensi kuun lopussa, kun tarina pitäisi saada päätökseensä ja kokonaisuuden pitäisi pysyä edes jotenkin kasassa.

Vanhasta uudempaa

·

Olen viime päivinä kuunnellut Pekka Strengin uutta albumia Unen maa. Levy herättää kieltämättä hieman ristiriitaisia tunteita. Kysehän on Streng-vainaan 60-70-luvuilla monomankalle tekemistä demoista, joihin on viime vuonna yhdistetty muita soittajia. Soitannollisesti lisätty musiikki on epäilemättä haluttu ja onnistuttu saamaan varsin lähelle Strengin elinaikanaan julkaiseman kahden albumin tyyliä – joskin paikka paikoin studioon on kyllä päästetty aivan liikaa soittajia.

Soundimaailma on asia erikseen. Strengin osuuksissa nauhoitusten ikä, kotiäänittäjän kokemattomuus ja äänityskaluston halpa laatu kuuluu melkoisen selvästi (mutta eihän niitä ollut tarkoitettujaan julkaistavaksi). Olympia-orkesterin osuudet ovat puolestaan ammattilaisten laatulaitteistolla äänittämiä – ja kuulostavat siltä. Taustojen soundimaailmaa ei ole oikeastaan edes yritetty sovittaa demojen soundeihin. Epäilemättä tämä on tietoinen ratkaisu, jolla on haluttu antaa kuulijan erottaa selvästi mikä on Strengin omaa ja mikä muiden lisäämää.

Homman olisi tietysti voinut tehdä toisinkin. Vanhana Daniel Lanois -fanina en voi olla pohtimatta, miten tämä tummien, mystisten sävyjen mestari olisi kokonaisuutta sävyttänyt. Ehkäpä samaan tapaan kuin hienon Shine-sooloalbuminsa (2003) kappaleella ”As Tears Roll By”, jonka komppikitaraosuuden soittaa 1920-luvun lopulla kuollut blueslegenda Charley Patton.

* * *

Unen maa saa tietysti pohtimaan myös minun hyllystäni ja meidän kellaristamme löytyviä lukemattomia demoäänityksiä viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mitä niille aikanaan tapahtuu? Cd-r- ja dvd-r-levyille tallennettu materiaali saattaa hapertua lukukelvottomaksi, mutta kasettinauhoitukset säilynevät paremmin. Katsooko joku joskus, että niiden päälle voidaan rakentaa uusia sovituksia? Pitäisikö varmistaa jo etukäteen, ettei niin missään tapauksessa käy?

No, minusta tuskin tulee Pekka Strengin kaltaista legendaa. Ainakaan musiikin alalla.

* * *

Jostakin syystä suodatinpussitelineet ovat nykyään kiven alla. Olemme kierrelleet käsityöliikkeitä ja kyselleet, mutta myyjien mukaan niitä ei saa mistään – kysyntää kyllä olisi. Lopulta S antoi ymmärtää, että kun minä kerran tykkään puutöistä, suodatinpussiteline voisi olla mieluisa tuotos. Asian pohtiminen otti aikansa, mutta tuollainen siitä sitten tuli. Livenä kapine on vähän rosoisempi (ja massiivisemman näköinen) kuin imartelevassa kuvassa: suunnitelma eli matkan varrella eikä viimeistely ole ihan täydellinen.

Disainin lähtökohtana oli raakamateriaali: pyöreä(hkö) liimakuusilevy, joka oli jäänyt jäljelle nelisen vuotta sitten rakentaessani bassokaappia ja sahatessani sen etulevyyn reikää viisitoistatuumaiselle kaiutinelementille.

* * *

Suodatinpussitelineestä voimaantuneena olen jatkanut nikkarointia nauhattomalla bassokitaralla, kuten taannoin kerroinkin. Projektin etenemistä voi seurata sen omalla sivulla.

* * *

Fyysinen tekeminen – uinti, kävely ja nikkarointi – tuntuu voimaannuttavan myös henkiseen tekemiseen. Kotistudiokirjan alustava taitto on luettavana,* joten nyt on taas aika edistää Karstaa. Viime päivinä se on edistynytkin vallan mukavasti. Paljon, paljon tekemistä on silti edessä.

Ja minun on kohta aika lähteä taas syvään etelään, Vironniemelle,  hoitamaan luottamustehtäviäni.

—

* Kirja on myös saanut nimen: OMA STUDIO ja äänittämisen taito.

Piuhain parissa

· Yksi kommentti ·

Eilen illalla S astui työhuoneeseen ja näki, että olin levittänyt työpöydälleni näppäimistön tilalle ison valkoisen kartongin. Valokuvasin sen päälle asettelemiani johtoja. Tai itse asiassa niiden liittimiä.

Vaikka lopullinen sekoaminen on tietysti aina oiva selitys moiselle toiminnalle, tällä kertaa mielettömyydessä oli kuitenkin ns. metodi. Sain kustannustoimittajalta Kotistudio-kirjan uuden laitoksen tekstikorjaukset ja sillä innolla päätin lopultakin tehdä pitkään lykkäämäni pikkuhomman. Sovimme jo kirjan ensimmäisten laitosten kohdalla kuvittaja-Kiven kanssa, että minä huolehdin erilaisten kotistudiokäytössä tarvittavien piuhojen ja liittimien kuvista. Piirtämällä niistä ei välttämättä tulisi kovinkaan valaisevia. Varhaisempien versioiden kuvat tuli haalittua epämääräisistä lähteistä, nyt ajattelin tehdä homman itse, paremmin ja tyylikkäämmin. Tai ainakin jotakin sinne päin. Siitä kummallinen valokuvaussessio.

(Huomaan, ettei valkoinen ole kovinkaan hyvä väri-idea pipodiskokäytössä olevien kuulokkeiden johdolle. Minä sentään pidän nappejani melkoisen huolella ja siististi, eivätkä ne ole kuin vajaan vuoden ikäiset. Ja nuhjuuntumisen aste on silti tuollainen… saman piuhan toisessa päässä on kapineet, joita työntelen korvakäytäviini, joilla on muutenkin taipumusta kehittää silloin tällöin tulehduksia. Yrgh. Taidan siirtyä toviksi toisenlaiseen luurimalliin.)

* * *

Olin joskus seitsemänkymmentäluvulla kohtuullisen innokas euroviisujen seuraaja – tosin se saattoi johtua siitä että tuolloin television musiikkiohjelmatarjonta oli hyvin pitkälti euroviisujen ja Syksyn sävelen varassa – mutta viime vuosikymmeninä into on ollut jossain määrin laimeampaa. Tämänkertaista Suomen karsintashow’ta katselin ainoastaan illan finaalin verran. En tiedä oliko vika minussa vai finaalin kappaleissa, mutta Tapani Kansa – jota kiellän koskaan fanittaneeni, vaikka hänellä olikin joskus kauan sitten pari hyvää biisiä muutaman hirveän seurassa – erottui tarjonnasta edukseen. Järkyttävää. Waldojen tulishow oli tietysti ihan tyylikäs visuaalinen detalji. Tosin sekin – kuten oikeastaan esimerkiksi koko Signmarkin esitys – tuhoutui (muodikkaan?) pahasta ADHD-kohtauksesta kärsineen kuvausryhmän huitovaan ja pätkivään ja sotkuiseen leikkaustyyliin.

Mikään ei tietysti ole kulttuuripersoonalle tai ”kulttuuripersoonalle” halpahintaisempaa huvia kuin euroviisujen mollaaminen. Arvostan vain musiikkia niin paljon että suhtaudun silmittömän ennakkoluuloisesti kaikkiin musiikkiin liittyviin kilpailuihin ja kilpailuun – myyntilistoja myöten. Mutta silti olin aikanaan aivan tohkeissani Lordin esityksestä ja jännitin loppukilpailun ääressä ihan poskettomasti. Siitäkin huolimatta, että kasarihardrock on minusta aina ollut joko tahattoman koomista tai sietämättömän tylsää musiikkia. Go figure, kuten muuan planeettamme etninen vähemmistö sanoo.

EDIT: Pistetäänpä loppuun minun ehkä kaikkien aikojen suosikkieuroviisuni. Mikä osaltaan selittää varmasti, miksi olin niin iloinen siitä että Lordi päihitti erään nimenomaisen laulajan…

Minut saa sitten kärrätä laitoshoitoon heti jos alan oireilla

· 2 kommenttia ·

Putoavia enkeleitä on ollut tarkoitus mennä katsomaan jo jonkin aikaa: paitsi että olen kuullut elokuvasta paljon hyvää, se on kuulunut sille huono omatunto -listalleni, jossa on myös melkoinen läjä yhteyksissä tuttaviksi ja ystäviksi muuttuneiden kirjoittajien kirjoja, joita en ole vieläkään saanut luettua. (Enkeleiden käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen on toissakesäisen Mukkulan kirjailijatapaamisen tuttuja. Mainio mies.)

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan (fiktiivisen) tyttären näkökulmasta kerrottu tarina ”suuren taiteilijan” mielen hajoamisesta ja tilanteen hänen läheisilleen aiheuttamasta kärsimyksestä tuo väistämättä mieleen kahdeksan vuoden takaisen Pollockin, jonka satuin näkemään televisiosta pari vuotta sitten: molemmissa itsekin lahjakas ja arvostettu taiteilija pistää oman ilmaisunsa hyllylle hoitaakseen ja paapoakseen psyykkisesti sairasta kumppaniaan, jonka ilmaisua ympäristö pitää jostakin syystä – esimerkiksi sukupuolen vuoksi – hänen omaansa merkittävämpänä.

Molemmissa nousee ainakin minun mielessäni vahvasti esiin kysymyksiä: Oliko se kaikki tuska, ahdistus ja jopa väkivalta sen arvoista? Ja: Olisiko Palvottu Taiteilija ehkä pystynyt sittenkin luomaan enemmän ja vielä parempaa, jos hän olisi saanut ajoissa asianmukaista hoitoa sen sijaan, että pahenevia oireita vain vähäteltiin, siedettiin ja kestettiin? Tai: Onko ns. huippuyksilöllä oikeutta tuhota läheistensä elämä taiteensa/tieteensä/uransa/minkään vuoksi? Onko maailmalla mitään oikeutta vaatia ns. huippuyksilön lähipiiriltä tuollaista uhrautumista?

En minä tiedä.

Tällainen aloitteleva kirjoittelija kiinnitti Enkeleissä huomiota tietysti myös kirjailijoiden ja kustantajien suhteeseen. Viita ja Meriluoto tulivat taatusti maksamaan WSOY:lle paljon enemmän kuin (siihen aikaan) tuottivat. Vaikeaa kuvitella, että nykyään tuottavaakaan kirjailijaa pidettäisiin tuolla tavalla kämmenellä. En tiedä, kumpi tapa tuottaa parempaa kirjallisuutta – tai onnellisempia ihmisiä. Viidan loppuvuosien tuotanto jäi ainakin perin vähäiseksi, ja taannoinhan saimme lukea, että Jean Sibelius ”vaikeni” oikeastaan heti, kun hänellä ei ollut enää taloudellista pakkoa säveltää. Ainakaan omalla kohdallani (taloudellinen ja osittain psyykkinenkin) ahdinko ei toisaalta sekään tuottanut minkäänlaista taidetta, siihen vaadittiin paljon vakaampi ja tasapainoisempi elämäntilanne.

Pollock toimi muuten aikanaan yhtenä keskeisenä inoittajana Nedujen Margow-hahmolle. Jos Putoavia enkeleitä olisi ollut olemassa tuota kirjaa tehdessäni – tai jos olisin tuntenut Viidan ja Meriluodon tarinaa paremmin – olisin saattanut hyvinkin heittää sekaan sensuuntaisen pikku viittauksen. Toisin kuin joku epäili Risingshadow.netin keskustelussa, Margow’lla ja Tarjaleenalla ei ole mitään tekemistä Nightwishin kanssa. Jos mieleeni olisi tullut että joku tuollaisen yhteyden vetää, olisin varmaankin kastanut henkilöt uusiksi. En ole seurannut yhtyeen vaiheita kovinkaan tarkkaan, mutta ei oikein vaikuta siltä että siinä sotkussa olisi ollut kysymys sellaisesta narsistisesta luonnehäiriöstä (ja muista psyykkisistä ongelmista) kuin kuvittelemani Margow’n kohdalla.