Kategoria: kirjoittaminen

-testi?

· 2 kommenttia ·

Talvisena aamuna voi keittiöstä löytyä mielenkiintoisia asioita.

*

Iltapäivällä sähkökusti kantoi sähköpostilaatikkoon tiedon tämänvuotisista Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista:

M. John Harrison: Nova Swing (Like) – ”Avaruussatamakaupungin kaduilla ja kuppiloissa soiva alakulon konsertto, joka visionäärisyydessään kumartaa Strugatskien Stalkerin suuntaan.”

Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu (WSOY) – ”Tulevaisuuden arvoitukselliseen kaupunkiin sijoittuva film noir -sävytteinen taidonnäyte, josta löytyy viitteitä lukemattomiin kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan klassikoihin.”

Cormac McCarthy: Tie (WSOY) – ”Vähäeleisesti paperille kudottu kuvaus postapokalyptisestä tulevaisuudesta sekä toivon ylläpitämisestä toivottomassa maailmassa.”

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko) – ”Upeasti rakennettu monipolvinen kertomussikermä, jonka sisäkkäiset tarinat kattavat ihmiskohtaloita satojen vuosien jatkumolta.”

Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi) – ”Ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja taitavasti kirjoitettu selviytymiskertomus yhteiskunnasta, jossa vain jaksavimmat pärjäävät.”

Toisin kuin odotin, Avaruusblues ei sittenkään mahtunut listalle. (EDIT: Mutta sai erinomaiset arvostelut Kiiltomadossa.) Mutta olen noista kaikista mukaan päässeistä kuullut sen verran paljon kehua ja ylistystä, että ”nämä pitää lukea ensi tilassa” -kirjakasa kasvoi taas. Mutta fiktion lukeminen saa silti odottaa niin kauan, että ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoehdokas (hah!) on saanut viimeisen lukunsa viimeisen pisteen. No, yhden poikkeuksen saatan tehdä, sillä seuraavaksi lukuvuorossa olevan (omaan kirjaani liittyvän) tietokirjan teemoihin sopisi taannoin lahjaksi saatu romaani. Katsotaan.

A->B->…Q?

· 3 kommenttia ·

Kirjoitin perjantaina romaaniin kohtauksen, jossa kaksi epämiellyttävää ihmistä riitelee ruokapöydässä ja kirjani kertoja tuskailee tilannetta: hän on molempien esimies eikä tunne pystyvänsä ratkaisemaan tällaisia tilanteita.

Lauantaina tulin kirjoittaneeksi – oikeastaan etukäteen kauheasti suunnittelematta – seuraavan luvun alkuun tilanteen, jossa kaikkien muiden läsnäolijoiden hämmästykseksi kaksikko pyytää seuraavana päivänä toisiltaan anteeksi ja alkaa käyttäytyä sivistyneemmin toisiaan kohtaan.

Sunnuntaiaamuna heräillessäni tunsin keksineeni hyvän syyn tähän välien korjautumiseen, ja toiselle henkilöistä vieläpä sellaista taustaa joka selittää hänen asennettaan: hänelle on ollut jo tähän asti suunniteltuna varsin mielenkiintoinen henkilöhistoria, tämä idea lisää sen lomaan yhden myrskyisän elämänvaiheen.

Nyt illalla alkaa tuntua siltä, että aamulla keksitty hyvä syy saattaisi olla samalla ratkaisu ongelmaan, jonka olen jo hyvän aikaa tiennyt joutuvani kohtaamaan kirjan loppuratkaisun tietämissä: kertoja on saatava joutumaan tiettyyn suljettuun paikkaan yksin (kuten hän ensin luulee), vaikka hänen ei missään nimessä pitäisi olla siellä päinkään yksin – tai jos olisi, kolmisenkymmentä muuta henkeä tietäisi hänen olevan siellä yksin ja seuraisi tilannetta tarkkaan.

Joskus romaanihenkilöt ottavat tapahtumat omiin käsiinsä. Toisinaan sitä on syytä toppuutella, mutta toisinaan heille voi antaa vapauksia. Rupean toppuuttelemaan vasta joskus ensi kuun lopussa, kun tarina pitäisi saada päätökseensä ja kokonaisuuden pitäisi pysyä edes jotenkin kasassa.

Vanhasta uudempaa

·

Olen viime päivinä kuunnellut Pekka Strengin uutta albumia Unen maa. Levy herättää kieltämättä hieman ristiriitaisia tunteita. Kysehän on Streng-vainaan 60-70-luvuilla monomankalle tekemistä demoista, joihin on viime vuonna yhdistetty muita soittajia. Soitannollisesti lisätty musiikki on epäilemättä haluttu ja onnistuttu saamaan varsin lähelle Strengin elinaikanaan julkaiseman kahden albumin tyyliä – joskin paikka paikoin studioon on kyllä päästetty aivan liikaa soittajia.

Soundimaailma on asia erikseen. Strengin osuuksissa nauhoitusten ikä, kotiäänittäjän kokemattomuus ja äänityskaluston halpa laatu kuuluu melkoisen selvästi (mutta eihän niitä ollut tarkoitettujaan julkaistavaksi). Olympia-orkesterin osuudet ovat puolestaan ammattilaisten laatulaitteistolla äänittämiä – ja kuulostavat siltä. Taustojen soundimaailmaa ei ole oikeastaan edes yritetty sovittaa demojen soundeihin. Epäilemättä tämä on tietoinen ratkaisu, jolla on haluttu antaa kuulijan erottaa selvästi mikä on Strengin omaa ja mikä muiden lisäämää.

Homman olisi tietysti voinut tehdä toisinkin. Vanhana Daniel Lanois -fanina en voi olla pohtimatta, miten tämä tummien, mystisten sävyjen mestari olisi kokonaisuutta sävyttänyt. Ehkäpä samaan tapaan kuin hienon Shine-sooloalbuminsa (2003) kappaleella ”As Tears Roll By”, jonka komppikitaraosuuden soittaa 1920-luvun lopulla kuollut blueslegenda Charley Patton.

* * *

Unen maa saa tietysti pohtimaan myös minun hyllystäni ja meidän kellaristamme löytyviä lukemattomia demoäänityksiä viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mitä niille aikanaan tapahtuu? Cd-r- ja dvd-r-levyille tallennettu materiaali saattaa hapertua lukukelvottomaksi, mutta kasettinauhoitukset säilynevät paremmin. Katsooko joku joskus, että niiden päälle voidaan rakentaa uusia sovituksia? Pitäisikö varmistaa jo etukäteen, ettei niin missään tapauksessa käy?

No, minusta tuskin tulee Pekka Strengin kaltaista legendaa. Ainakaan musiikin alalla.

* * *

Jostakin syystä suodatinpussitelineet ovat nykyään kiven alla. Olemme kierrelleet käsityöliikkeitä ja kyselleet, mutta myyjien mukaan niitä ei saa mistään – kysyntää kyllä olisi. Lopulta S antoi ymmärtää, että kun minä kerran tykkään puutöistä, suodatinpussiteline voisi olla mieluisa tuotos. Asian pohtiminen otti aikansa, mutta tuollainen siitä sitten tuli. Livenä kapine on vähän rosoisempi (ja massiivisemman näköinen) kuin imartelevassa kuvassa: suunnitelma eli matkan varrella eikä viimeistely ole ihan täydellinen.

Disainin lähtökohtana oli raakamateriaali: pyöreä(hkö) liimakuusilevy, joka oli jäänyt jäljelle nelisen vuotta sitten rakentaessani bassokaappia ja sahatessani sen etulevyyn reikää viisitoistatuumaiselle kaiutinelementille.

* * *

Suodatinpussitelineestä voimaantuneena olen jatkanut nikkarointia nauhattomalla bassokitaralla, kuten taannoin kerroinkin. Projektin etenemistä voi seurata sen omalla sivulla.

* * *

Fyysinen tekeminen – uinti, kävely ja nikkarointi – tuntuu voimaannuttavan myös henkiseen tekemiseen. Kotistudiokirjan alustava taitto on luettavana,* joten nyt on taas aika edistää Karstaa. Viime päivinä se on edistynytkin vallan mukavasti. Paljon, paljon tekemistä on silti edessä.

Ja minun on kohta aika lähteä taas syvään etelään, Vironniemelle,  hoitamaan luottamustehtäviäni.

—

* Kirja on myös saanut nimen: OMA STUDIO ja äänittämisen taito.

Piuhain parissa

· Yksi kommentti ·

Eilen illalla S astui työhuoneeseen ja näki, että olin levittänyt työpöydälleni näppäimistön tilalle ison valkoisen kartongin. Valokuvasin sen päälle asettelemiani johtoja. Tai itse asiassa niiden liittimiä.

Vaikka lopullinen sekoaminen on tietysti aina oiva selitys moiselle toiminnalle, tällä kertaa mielettömyydessä oli kuitenkin ns. metodi. Sain kustannustoimittajalta Kotistudio-kirjan uuden laitoksen tekstikorjaukset ja sillä innolla päätin lopultakin tehdä pitkään lykkäämäni pikkuhomman. Sovimme jo kirjan ensimmäisten laitosten kohdalla kuvittaja-Kiven kanssa, että minä huolehdin erilaisten kotistudiokäytössä tarvittavien piuhojen ja liittimien kuvista. Piirtämällä niistä ei välttämättä tulisi kovinkaan valaisevia. Varhaisempien versioiden kuvat tuli haalittua epämääräisistä lähteistä, nyt ajattelin tehdä homman itse, paremmin ja tyylikkäämmin. Tai ainakin jotakin sinne päin. Siitä kummallinen valokuvaussessio.

(Huomaan, ettei valkoinen ole kovinkaan hyvä väri-idea pipodiskokäytössä olevien kuulokkeiden johdolle. Minä sentään pidän nappejani melkoisen huolella ja siististi, eivätkä ne ole kuin vajaan vuoden ikäiset. Ja nuhjuuntumisen aste on silti tuollainen… saman piuhan toisessa päässä on kapineet, joita työntelen korvakäytäviini, joilla on muutenkin taipumusta kehittää silloin tällöin tulehduksia. Yrgh. Taidan siirtyä toviksi toisenlaiseen luurimalliin.)

* * *

Olin joskus seitsemänkymmentäluvulla kohtuullisen innokas euroviisujen seuraaja – tosin se saattoi johtua siitä että tuolloin television musiikkiohjelmatarjonta oli hyvin pitkälti euroviisujen ja Syksyn sävelen varassa – mutta viime vuosikymmeninä into on ollut jossain määrin laimeampaa. Tämänkertaista Suomen karsintashow’ta katselin ainoastaan illan finaalin verran. En tiedä oliko vika minussa vai finaalin kappaleissa, mutta Tapani Kansa – jota kiellän koskaan fanittaneeni, vaikka hänellä olikin joskus kauan sitten pari hyvää biisiä muutaman hirveän seurassa – erottui tarjonnasta edukseen. Järkyttävää. Waldojen tulishow oli tietysti ihan tyylikäs visuaalinen detalji. Tosin sekin – kuten oikeastaan esimerkiksi koko Signmarkin esitys – tuhoutui (muodikkaan?) pahasta ADHD-kohtauksesta kärsineen kuvausryhmän huitovaan ja pätkivään ja sotkuiseen leikkaustyyliin.

Mikään ei tietysti ole kulttuuripersoonalle tai ”kulttuuripersoonalle” halpahintaisempaa huvia kuin euroviisujen mollaaminen. Arvostan vain musiikkia niin paljon että suhtaudun silmittömän ennakkoluuloisesti kaikkiin musiikkiin liittyviin kilpailuihin ja kilpailuun – myyntilistoja myöten. Mutta silti olin aikanaan aivan tohkeissani Lordin esityksestä ja jännitin loppukilpailun ääressä ihan poskettomasti. Siitäkin huolimatta, että kasarihardrock on minusta aina ollut joko tahattoman koomista tai sietämättömän tylsää musiikkia. Go figure, kuten muuan planeettamme etninen vähemmistö sanoo.

EDIT: Pistetäänpä loppuun minun ehkä kaikkien aikojen suosikkieuroviisuni. Mikä osaltaan selittää varmasti, miksi olin niin iloinen siitä että Lordi päihitti erään nimenomaisen laulajan…

Minut saa sitten kärrätä laitoshoitoon heti jos alan oireilla

· 2 kommenttia ·

Putoavia enkeleitä on ollut tarkoitus mennä katsomaan jo jonkin aikaa: paitsi että olen kuullut elokuvasta paljon hyvää, se on kuulunut sille huono omatunto -listalleni, jossa on myös melkoinen läjä yhteyksissä tuttaviksi ja ystäviksi muuttuneiden kirjoittajien kirjoja, joita en ole vieläkään saanut luettua. (Enkeleiden käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen on toissakesäisen Mukkulan kirjailijatapaamisen tuttuja. Mainio mies.)

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan (fiktiivisen) tyttären näkökulmasta kerrottu tarina ”suuren taiteilijan” mielen hajoamisesta ja tilanteen hänen läheisilleen aiheuttamasta kärsimyksestä tuo väistämättä mieleen kahdeksan vuoden takaisen Pollockin, jonka satuin näkemään televisiosta pari vuotta sitten: molemmissa itsekin lahjakas ja arvostettu taiteilija pistää oman ilmaisunsa hyllylle hoitaakseen ja paapoakseen psyykkisesti sairasta kumppaniaan, jonka ilmaisua ympäristö pitää jostakin syystä – esimerkiksi sukupuolen vuoksi – hänen omaansa merkittävämpänä.

Molemmissa nousee ainakin minun mielessäni vahvasti esiin kysymyksiä: Oliko se kaikki tuska, ahdistus ja jopa väkivalta sen arvoista? Ja: Olisiko Palvottu Taiteilija ehkä pystynyt sittenkin luomaan enemmän ja vielä parempaa, jos hän olisi saanut ajoissa asianmukaista hoitoa sen sijaan, että pahenevia oireita vain vähäteltiin, siedettiin ja kestettiin? Tai: Onko ns. huippuyksilöllä oikeutta tuhota läheistensä elämä taiteensa/tieteensä/uransa/minkään vuoksi? Onko maailmalla mitään oikeutta vaatia ns. huippuyksilön lähipiiriltä tuollaista uhrautumista?

En minä tiedä.

Tällainen aloitteleva kirjoittelija kiinnitti Enkeleissä huomiota tietysti myös kirjailijoiden ja kustantajien suhteeseen. Viita ja Meriluoto tulivat taatusti maksamaan WSOY:lle paljon enemmän kuin (siihen aikaan) tuottivat. Vaikeaa kuvitella, että nykyään tuottavaakaan kirjailijaa pidettäisiin tuolla tavalla kämmenellä. En tiedä, kumpi tapa tuottaa parempaa kirjallisuutta – tai onnellisempia ihmisiä. Viidan loppuvuosien tuotanto jäi ainakin perin vähäiseksi, ja taannoinhan saimme lukea, että Jean Sibelius ”vaikeni” oikeastaan heti, kun hänellä ei ollut enää taloudellista pakkoa säveltää. Ainakaan omalla kohdallani (taloudellinen ja osittain psyykkinenkin) ahdinko ei toisaalta sekään tuottanut minkäänlaista taidetta, siihen vaadittiin paljon vakaampi ja tasapainoisempi elämäntilanne.

Pollock toimi muuten aikanaan yhtenä keskeisenä inoittajana Nedujen Margow-hahmolle. Jos Putoavia enkeleitä olisi ollut olemassa tuota kirjaa tehdessäni – tai jos olisin tuntenut Viidan ja Meriluodon tarinaa paremmin – olisin saattanut hyvinkin heittää sekaan sensuuntaisen pikku viittauksen. Toisin kuin joku epäili Risingshadow.netin keskustelussa, Margow’lla ja Tarjaleenalla ei ole mitään tekemistä Nightwishin kanssa. Jos mieleeni olisi tullut että joku tuollaisen yhteyden vetää, olisin varmaankin kastanut henkilöt uusiksi. En ole seurannut yhtyeen vaiheita kovinkaan tarkkaan, mutta ei oikein vaikuta siltä että siinä sotkussa olisi ollut kysymys sellaisesta narsistisesta luonnehäiriöstä (ja muista psyykkisistä ongelmista) kuin kuvittelemani Margow’n kohdalla.

”Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 2 kommenttia ·

Otin varaslähdön.

Olin aikatauluttanut Karstan ensimmäisen luvun kirjoittamisen aloittamisen huomiseen. Mutta Alshain-tyyliin tulinkin kirjoittaneeksi pari kappaletta ensimmäisen luvun alkua jo tänään. Ja ei, melkein kaksi vuotta sitten ideoimani alkulause ei kestänyt aikaa. Se tuntui turhan lässytilässytiltä, jahkailulta ja selittelyltä. Kertojan tapa kertoa pitää esittää ja perustella paremmin kuin pistämällä hänet heti alkuun selittelemään, miksi kertoo niin kuin kertoo.

Saa sitten nähdä, kestääkö tuo yllä oleva aloituslause lopulliseen kirjaan asti.

Vastoin tapojani kuuntelin tuota alkua kirjoittaessani myös musiikkia. Kate Bushin varhaistuotanto ei ollut mitenkään etukäteen mietittyä tunnelmanluojaa, vaan käteen osunut levy. No, ”Wow” on edelleen vaikuttavan, mielettömän hieno sävelteos. Joulu aiheutti pipodiskokulttuuriini melkoisen muutoksen (siitä lisää jatkossa) ja se saattaa vaikuttaa hyvinkin myös siihen miten kuuntelen musiikkia päivän kirjoitusurakkaan valmistautuessani.

Uusi kirja, uudet rutiinit.

Sen tiedän, että alkuun kirjoittaminen etenee hitaasti: osa pohjaksi haluamastani lähdemateriaalista on vielä lukematta enkä, vastoin vanhoja tapojani, ole vielä edes printannut valmiiksi mietittyä lukusuunnitelmaa. Pari ensimmäistä lukua on kuitenkin aika pitkälle mietittyjä, joten suunnitteluvaiheen voi toteuttaa loppuun samalla kun kirjoittelee niitä kaikessa rauhassa. Ehkä tällä tapaa onnistun välttämään Nedujen alkulukujen odotettua hitaamman väkertämisen aikaisen stressaantumisen? Aika näyttää.

Ja ei, aloituslause ei ole omaelämäkerrallinen. Minun oma suosikkini on aina ollut Plejadit.

Optimismia

·

Eugene Mallove &  Gregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.

Tämän kirjan yhdeksäntoista vuoden ikä sekä näkyy että ei näy. Malloven ja Matloffin saadessa kirjansa valmiiksi ainoat siihenastiset asteroidivyöhykkeen tuolle puollen lähetetyt luotaimet Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 olivat päässeet häthätää Pluton kiertoradan etäisyydelle Auringosta, Aurinkokunnan ulkopuolisista planeetoista ei ollut yhtään vahvistettua havaintoa ja Hubble-kaukoputki oli vain vähän enemmän kuin pelkkää pilkettä suunnittelijoidensa silmässä. Toisaalta tähtienvälisen matkailun menetelmien tutkimus ei ole tietääkseni tuonut juurikaan uusia ideoita – puhumattakaan siitä että ideoinnista olisi päästy mihinkään käytännön toteutuksiin. Tekijät toivovat esipuheessa, että kirja olisi plarattu loppuun ja vanhentunut jo nyt loppumaisillaan olevan vuosikymmenen alussa. Toive on kuitenkin osoittautunut turhan optimistiseksi.

Ongelmahan on siinä, että maailma – ja Linnunrata ympärillämme – on jotakuinkin pelkkää tyhjää tilaa, muutamaa harvakseltaan leijuvaa pientä ainekökkärettä lukuun ottamatta. Matkat kökkäreeltä toiselle ovat hillittömän pitkiä. Jos Aurinko kutistettaisiin sentin läpimittaiseksi palleroksi, Maa olisi kymmenesosamillin hiukkanen noin metrin etäisyydellä ja Pluto, tuo entinen planeetta ja nykyinen pikkuplaneetta, kiertäisi Aurinkoa muutamien kymmenien metrien päässä. Jos tämä systeemi sijoitettaisiin tuohon meidän etupihallemme Pohjois-Helsingissä, lähimmät tähdet sijaitsisivat jossakin Mikkelin, Pietarin, Vaasan ja Tukholman etäisyydellä. Pikkufiiatin kokoisen automaattivekottimen lähettäminen jollekin oman Aurinkokunnan kappaleelle maksaa miljardeja ja vie vuosia, joten voi kuvitella millainen panostus tarvittaisiin ihmisten viemiseksi (edes) lähitähdille. Automaattilaitteen käyttöarvo on planeettaluotaimia heikompi silloin kun radiosignaaleilta menee monta vuotta kulkea välimatka edes yhteen suuntaan. Ja vaikka tietotekniikka kehittyy, nopeutuu ja ehkä joskus jopa ”älyllistyy”, laitteiden kestävyys on samalla lyhentynyt melkoisesti.

Silti muitakin kuin meitä tieteiskirjailijoita kiinnostaa, miten homman voisi hoitaa jos siihen joskus oikeasti ryhdyttäisiin. Mallove ja Matloff esittävät tiiviin paketin erilaisia tekniikoita. Matematiikka ja fysiikka on erotettu erillisiin laatikoihin, joten kirjan voi lukea sujuvasti ilman niitäkin.

*

Optimistinen on myös taannoinen päätökseni aloittaa Karstan kirjoittaminen 2. tammikuuta. Vielä olisi hyvä perehtyä lähdemateriaaliin ja suunnitella pikku tovin, sekä tietysti piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalassa. Otetaanpa uudeksi tavoitepäivämääräksi 15. tammikuuta. Eiköhän se siitä sitten lähde.

Tietokirjailijasta kaunokirjailijaksi

·

Kotistudion paluun, eli Kotistudio-kirjan uuden, kolmannen laitoksen tekstit lähtivät lauantai-iltana kuvittaja-Kivelle ja toimittaja-Stellalle. Molemmilta on odotettavissa tiukkoja kommentteja ja tärkeitä korjausehdotuksia, mutta ei vielä. Nyt voin pistää kaljuuntuvaan päähän vaihteeksi toisen hatun. On aika oikeasti ruveta suunnittelemaan Karstaa.

Todennäköisesti joulukuu, muine kiireineen, menee suunnittelussa, rakenteen hiomisessa, henkilögallerian luonnehtimisessa ja lähdekirjallisuuden lukemisessa. Voisinkin oikeastaan päättää näin alustavasti, että ensimmäisen luvun kirjoittaminen alkaa tammikuun 2. päivänä 2009. Ensimmäisen kirjoituspäivän päättäminen hyvissä ajoin on aikaisempien kirjojen kohdalla osoittautunut hyväksi innosteeksi, toivotaan että tällä kertaa jekku toimii yhtä hyvin.

Alkusyksystä kuvittelin vielä optimistisesti, että olisin ehtinyt tehdä suurimman osan suunnittelutyöstä jo marraskuussa, joten pääsisin varsinaisiin kirjoitushommiin vielä tämän vuoden puolella. Katteeton optimismi on ennenkin kuulunut helmasynteihini, myönnetään. Marraskuu meni Kotistudion tekstin toimitustyössä, ja siihen meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Niin, teinhän minä kuun mittaan myös erittäin miellyttävän pikku käännöstyön – sellaiselta kirjailijalta ja sellaiseen julkaisuun, joita voisin muutamien kollegojen tuntevan lievää kateutta. Niin minäkin tunnen aina niitä kääntäjätuttavia kohtaan, jotka pääsevät suomentamaan tämän kirjailijasankarini töitä. Kerron asiasta lisää kun ko. julkaisu alkaa olla saatavilla.

Sitä odotellessa parantelen eilen iskenyttä flunssanpoikasta, juon paljon teetä ja riipustelen muistiinpanoja. Ja suunnittelen samalla myös erästä toista projektia, jonka toistaiseksi konkreettisin osanen riippuu edessäni seinällä.