Kategoria: kirjoittaminen

Relaa, ota kavaa

· 2 kommenttia ·

Nyt kun Planck- ja Herschel-luotaimet on saatu Ariane-avusteisesti kunnialla matkalle kohti Langrangen pistettä numero kaksi, on syytä rentoutua.

(Oli muuten komeaa seurata laukaisua suorana nettitelkkarista – en olekaan aikoihin moista harrastanut. Muistan kyllä katselleeni televisiosta suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä vuonna 1969. Äiti ja isä herättivät minut, lähetys ja kuukävely tapahtuivat tietenkin amerikkalaisten parhaaseen katseluaikaan, aamuyöllä.)

Australialaiset ovat huomanneet, että perinteinen polynesialainen päihde kava auttaa vähentämään ahdistuneisuutta. Tämä tieto kiinnitti huomiotani siksi, että kava sattuu olemaan niitä harvoja ei-alkoholipitoisia perinnepäihteitä joita olen koskaan maistanut (tupakan lisäksi). Isä nimittäin toi kava-juurista uutettua jauhetta Tyynen meren saarille tekemiltään työ- ja huvimatkoilta 1980-luvulla. Kerran hän jopa postitti pussillisen kavajauhetta itselleen. Paketin päällä luki näkyvästi sisältönä ”kava powder”, mutta yksikään matkanvarren tulli ei ollut kiinnostunut aineesta.

Jauheesta tehty juoma näytti lähinnä kellervänharmaalta, laihalta savivelliltä, ja makukin oli jotakin sinne päin. Vähitellen kyllä huomasin, että ikenet puutuivat. Erityistä rentouttavaa vaikutusta en muista kyllä huomanneeni, mutta ilta oli kyllä muutenkin rento ja leppoisa. Kuulemma monet polynesialaisjuopot olivat kertoneet vaihtaneensa alkoholin kavaan, koska alkoholi tekee ihmisestä helposti aggressiivisen, kava ei.

Kirjan suhteen ei ole ihan vielä syytä rentoutumiseen. Seuratessani tietokoneen toiselta näytöltä Arianen nousua kirjoittelin toisella näytöllä (ja näppäimistöllä) kirjan toiseksi viimeisen luvun päättävää, kiihkeähköä ilmalukkokohtausta. Vielä on kesken viimeinen luku, joka on, kyllä, vähän rennompi ja leppoisampi.

Keskiviikon menovinkki

· Yksi kommentti ·

MIELENOSOITUS TEKIJÄNOIKEUKSIEN PAKKOLUNASTUSTA VASTAAN

Tekijäjärjestöjen yhteinen mielenilmaus kohtuuttomia sopimuksia vastaan ja luovan työn tekijöiden oikeuksien puolesta Sanomatalon viereisellä nurmikentällä ensi keskiviikkona 13.5. kello 16.00. Sanoma News on päättänyt heikentää olennaisesti ehtoja, joilla se ostaa freelancereilta kirjoituksia, valokuvia ja piirroksia. Yhtiö ei ole suostunut neuvottelemaan asiasta freelancereita edustavan Journalistiliiton kanssa. Sanoma News julkaisee muun Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Suomen suurin mediatalo haluaa kaikki oikeudet kuviin, teksteihin, piirroksiin – meidän työhömme – sanelemalla. Ja tämähän on vasta alkua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Nyt on aika kertoa kovaan ääneen, mitä mieltä me olemme asiasta. Löytyykö meistä joukkovoimaa? Nyt se katsotaan. Tule paikalle, levitä viestiä, kaappaa kainaloon tuttavasikin.

Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf Suomen Ammattivalokuvaajat ry Valokuvauksen opiskelijat r.y. Grafia ry Suomen arvostelijain liitto ry Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry Sarjakuvantekijät ry Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry Kuvittajat ry Suomen Kirjailijaliitto

Hiljaista

· Yksi kommentti ·

Blogi päivittyy näinä aikoina kovin harvoin, mistä pahoitteluni. Yritän pistää kaiken kirjallisen energiani Karstan loppurytinän saamiseksi lopultakin ns. paperille.

Kuroslainen kirjoitusmetodi II

· 3 kommenttia ·

Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että Karstasta tulee ensimmäinen romaanini, jossa ei ole itse tekemääni kantta. Olen heitellyt Martinahon Lasselle ideoita ja hän kehitteli kansikuvan, johon tein muutaman korjausehdotuksen. Tulos viehätti minua melkoisesti: se on hyvinkin erilainen kuin oma viimekesäinen kehitelmäni.

(Nyt voin paljastaa, että tuon oman viritelmäni ”avaruusaluksen ikkuna” on itse asiassa kiinalaisen silkkikangaslyhdyn sisäpuoli ala-aukosta kuvattuna. Yläaukkoon photoshoppasin sitten tähtivalokuvan ja oman iirikseni.)

Koska Lassen kansi on näköjään jo päässyt Risingshadow.netin laajaan kirjatietokantaan, voinen sen itsekin tässä esitellä. Tuossa oikealla, olkaa hyvä!

Kannen ruskeat värisävyt viehättävät silmääni – ja tuovat sitä paitsi eräänlaista jatkuvuuden tuntua Nedujen ruskeasävyiseen kanteen. Viivapiirrosmainen tyyli puolestaan tuo minun mieleeni Jules Vernen kirjat: vaikka Karsta on tyylin ja aiheen puolesta epävernemäinen, nuorna tuli scifin suurta ranskalaisklassikkoa kyllä luettua vallan perusteellisesti. (Suosikkini oli Matka maan keskipisteeseen.)

Jälleen kerran sykähdyttää kustantamon luottamus kirjailijaansa: kukaan ei ole vielä nähnyt kirjan tekstiä, ei muuta kuin kirjoittamani lyhyen esittelytekstin (joka sekin löytyy Risingshadow.netistä. Silti hankkeeseen satsataan jo.

Nyt pitäisi enää vääntää valmiiksi noiden hienojen kansien sisältö…

Kollega, Mekkilään!

·

Kuten kaikki epäilemättä jo tietävätkin, perinteikäs Mukkulan kirjailijakokous – virallisesti Lahden kansainvälinen kirjailijakokous – siirtyy ensi kesänä Mukkulasta järven toiselle puolelle Messilään. Tiloja pitäisi olla paremmin niin, että koko porukka pääsee majoittumaan samaan paikkaan. Viime kerralla ulkomaanvieraat asustivat hotellissa Lahden keskustassa, minkä vuoksi kaveeraaminen jäi suurimman osan ajasta meidän suomalaisten keskeiseksi puuhaksi.

Kollegojen – kirjailijoiden ja kääntäjien – kanssa kaveeraaminen on pitkälti kokouksen parasta antia. Minähän olen ollut pitkälti sitä mieltä, että spekulatiivisen kirjallisuuden genreen ghettoutuminen voidaan lopettaa parhaiten sillä, että spekulatiivisen kirjallisuuden tekijät pyörivät pyörivät ”normaalien” kirjailijoiden ja kulttuuripersoonien porukoissa kuin kuuluisivat sinne – kuten kuuluvatkin. Minun kohdallani tämä tuntuu toimineen vallan mainiosti ainakin Eino Leinon seurassa, Suomen Kirjailijaliitossa – sekä kirjailijakokouksessa.

(Ja ei: se että minut oli majoitettu kartanohotellin hääsviitin parivuoteeseen erään tunnetun pastoriskirjailijan kanssa, ei ole aiheuttanut pysyviä traumoja. Ei ilmeisesti parivuoteen toisellekaan puolelle: hän muutti perheineen tammikuussa melkein naapuriin parinsadan metrin päähän…)

Tapahtuman varsinainen ohjelma tarjosi sekin hetkiä: muutamia tylsiä Keats- ja Baudelaire-sitaateilla höystettyjä ylipitkiä jaaritelmia lomitti riittävästi esityksiä, jotka tarjosivat ihan oikeita tilaisuuksia oivalluksiin. Tai iloa ja riemua. Keskusteluakin.

Tämänvuotinen teema Toisin sanoen on muuten melkein räätälöity meille spekulatiivisen fiktion tekijöille: genrejemme kirjallisuus oli idean keksijän mielessä, mikä on (vain) yksi syy minkä vuoksi minäkin olen sitä kannattanut asiasta päättäneessä tahossa eli Eino Leinon seuran johtokunnassa.

Niinpä kalenterissa on merkintä 14.– 16.6.2009. Ai niin, sitä ennen pitäisi kirjoittaa omakin teemakommentti kokouksen sivuilla julkaistavaksi ja keskustelujen pohjaksi. Niin, ja Karsta lopultakin loppuun… kirjaan on muuten päätymässä yksi toissakesäisessä kirjailijakokouksessa tavattu henkilö. Tai oikeastaan pikemminkin eräiden toisten paikallaolleiden puheita hänestä. Spekulatiiviseen fiktioon on mukavaa upottaa kaikenlaista, alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna, kauas ajassa ja paikassa lennätettynä, joskus todempana kuin tosi, joskus tahallaan – tieten tahtoen, hyvällä tai pahalla – väärin nähtynä ja vielä vääremmin tulkittuna.

”Hyvää suomen”, sanoi mustapartainen mies, ”kielen päivää!”

·

Agricolan päivänä kiskon oikein mielelläni Suomen lipun taloyhtiön salkoon. Kammoan nationalismia – tietystä nurkkapatrioottisuudestani huolimatta – ja olen lukenut riittävästi historiaa tietääkseni, miten keinotekoinen 1800-1900-lukujen luomus sekä Suomen valtio että ”Suomen kansa” ovat. Mutta kieli on eri asia. Paitsi että elätän itseni kielellä, kieli on lisäksi notkea elin ja sanoja on monenlaisia.*

Viime viestissäni mainitussa tiistaisessa Kääntäjän ääni -tilaisuudessa oli jo perinteiseen tyyliin sali täynnä. Keskustelu toi esiin hyviä pointteja, ja sai minut jälleen kerran huokaisemaan helpotuksesta, ettei itselleni ole ainakaan vielä tullut kohdalle mitään yhtä kimuranttia käännettävää kuin Jelinek tai Pamuk. Avaruusblues oli tavallaan hankala tapaus, mutta sellaisella viehättävällä tavalla, joka pikemminkin innosti kuin lannisti – etenkin kun Slattery itse oikein kehottamalla kehotti leikittelemään kielellä. Yritin pysyä kohtuudessa, mutta löytyy suomennoksesta kyllä esimerkiksi yksi pikkuinen parafraasi Jorma Eton runoon ”Suomalainen” – jota olen lausunut koulun kevätjuhlassa joskus 1970-luvulla.

Tiistaina oli mukavaa juhlistaa kääntämistä sikälikin, että olin juuri saanut valmiiksi käännöstyön. Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower (suomeksi Kuinka lähestyä leskimiestä) on jossakin määrin eri tyyppinen kirja kuin mikään aikaisemmin kääntämäni. Näin keskitien kirjallisuudeksi, ehkä ”lukuromaaniksikin”, laskettavaa tekstiä en ole nimittäin ennen tehnyt: Chuck Palahniukin Tukehtuminen tulee ehkä lähimmäksi, mutta eipä sekään ole kovin keskitietä… Tropper-kokemus oli kuitenkin vallan positiivinen ja miellyttävä. Ihmissuhdepainotteisuudestaan huolimatta kirja on erinomainen, hyvin kirjoitettu, nokkela, hetkittäin viehättävän ilkiömäinen ja mainiota kieltä. Ja vaikka loppuvaiheissa kirjaan mahtuu yksi hyvinkin kliseinen amerikkalaistyylinen kohtaus, Tropper osaa sentään päättää tarinansa täsmälleen oikeassa kohdassa. Ja vaikka joissakin kohti tekstistä voi aistia että kirjailijalla on ollut mielessään elokuvasovitus (ymmärtääkseni oikeudet on jo ostettukin), kirja kantaa omillaankin eikä missään kohti tule samanlaista kiusaantunutta oloa kuin eräässä lukemassani jännärinalussa, jossa koko ensimmäinen luku oli täysin alastomasti ja häpeilemättä elokuvan alkutekstien taustalle suunniteltu kohtaus.

Käännöksen valmistuminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että nyt on palattava oman romaanin ääreen. Pieni tauko on toivottavasti tuulettanut päätä juuri sopivasti. Ainakin tähänastinen teksti tuntui eilen sitä läpi käydessäni kantavan vallan hyvin, ja tauon aikana on syntynyt muutama lisäidea. Eiköhän se tuosta ala taas rullaamaan. On ainakin korkea aika.

—

* (Tämä on mukaelma suosikkisitaatistani Fridjuv Bergin teoksesta Troian sota, jonka suomentajaa Otava ei ole katsonut aiheelliseksi mainita syntymävuonnani 1962 julkaistussa neljännessä painoksessa. Hyihyi!)

And so it began

·

Olenko muuten koskaan tullut maininneeksi olevani melkoinen Babylon 5 -fani? Sarja sattui alkamaan juuri sopivasti vähän sen jälkeen kun tulin hankkineeksi television kymmenen vuoden televisiottomuuteen tyytyväisen kauden jälkeen (koska vastikään oli alkanut varsin loistokas kiinalainen Viimeinen keisari -sarja).

Televisiosarjaksi huomattavan romaaninomainen Babylon 5 on vaikuttanut melkoisesti omiin kirjoihini – ei ole mikään sattuma, että Alshainissa on nimenomaan juuri viisi kertojaa ja viisi osaa. Enkä voi kieltää leikitelleeni joskus ajatuksella kirjoittaa jotakin J. Michael Straczynskin luomaan maailmaan: tosin omassa tekstissäni tuskin nähtäisiin Ivanovaa, Garibaldia tai muita tuttuja hahmoja kuin ohimennen vilahtamassa ohi käytävällä: ”Hei, katsokaa, tuolla on julkkis!” Omat ”sankarini” olisivat todennäköisemmin siivoamassa sotkuja asemalla tapahtuneen terrori-iskun jälkeen kuin jahtaamassa terroristia. Tai suremassa uhreja. Tai pohtimassa järkyttyneenä, miten omasta pojasta tai kiltistä, hiljaisesta koulukaverista on voinut tulla terroristi. Ehkä.

Ei minulla oikeasti ollut muuta sanottavaa kuin kertoa törmänneeni uutisryhmän kautta sivuun, jossa on teksti  JMS:n alkuperäisestä luonnoksesta sarjalle – luonnoksesta, jonka hän ainakin oman kertomansa mukaan kirjoitti muistiin keksittyään suihkussa, että kaksi hänen aikaisemmin kehittelemäänsä sarjaideaa toimisivat yhdistettynä. Kateeksi käy: en minä pysty tuottamaan noin valmista pakettia tuollaisella vauhdilla. Puhumattakaan paketista, josta oikeastaan kaikki oli sittemmin osa lopullisen sarjan kaarta.

No, syntyihän Karstankin perusasetelma oikeastaan kahdesta perusajatuksesta. Toinen oli Liken kirjailijaesittelyyn kirjoittamani virke, toinen apurahahakemus, johon piti luonnostella seuraavaa kirjahanketta.

Novelli Tähtivaeltajassa

· 2 kommenttia ·

Vuodenvaihteessa kirjoittamani ja blogissakin mainitsemani novelli on nyt julkaistu. ”Kolmekymmentä vuotta” löytyy uudesta Tähtivaeltajasta, joka kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuten Toni toteaa lehden pääkirjoituksessa, novelli sijoittuu Karstan maailmaan, tosin noin kaksikymmentäviisi vuotta myöhäisempään aikaan.

Odotin jännityksellä millaisen otsikkokuvan novelli saa. Tähtivaeltajalla on kuvituksen suhteen tunnetusti, öh… tyyli. Tällä kertaa kuva on sentään suhteellisen hillitty, ihan ookoo.

Olen viime aikoina paiskinut töitä melkoisen tiiviisti, joten blogikirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Työt ovat tosin olleet muuta kuin Karstaa. Rahatilanteenkin takia on ollut pakko välillä paiskia (edes huonosti) palkallisia käännöstöitä, minkä lisäksi Kotistudio-kirjan uusi versio, nimeltään Oma studio, lähtee näinä päivinä painoon. Tämä tahdinmuutos tarkoittaa sitä, että Karstan käsikirjoituksen valmistuminen lykkääntyy luultavasti huhtikuun loppupuolelle. Saa sitten nähdä, kerkiääkö se Finnconiin vai jääkö julkaisu syksyyn. Riippuu ennen kaikkea siitä, miten paljon toimitustyötä teksti sitten lopulta vaatii.