Tekijä: jPekka

Punainen ja keltainen / värit ovat vapauden… melkein.

· 3 kommenttia ·

Joulukuussa 1917, itsenäisyysjulistuksen jälkeen, monet arvovaltaisetkin kirjoittajat olivat pettyneitä: Suomi oli saavuttanut itsenäisyytensä liian helposti. Muut Euroopan kansat olivat joutuneet lunastamaan vapautensa verellä ja raudalla, suomalaiset taas – paperilla. Tilanne muuttui kuitenkin pian, verta ja rautaa käytettiin riittämiin, ja henkilön suomalaisuus, oikeus lukea itsensä suomalaisten joukkoon, voitiin määritellä näppärästi sen mukaan, olivatko he olleet lunastamassa vapauttaan verellä ja raudalla, vai olivatko he olleet väärällä puolella rintamaa.

Vuoden 1918 lyhyt, mutta verinen sisällissota ratkaisi myös pitkään velloneen lippukiistan kenties epätodennäköisimmän haastajan hyväksi.

Tuomas Teporan väitöskirjaan perustuva Sinun puolestas elää ja kuolla: Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945 (WSOY 2011) kertaa Suomen 1900-luvun alkupuolen nationalismin ja sotien kulttuurihistoriaa lippujen sekä niihin liitetyn symboliikan ja uskomusten kautta. Hyvin kirjoitetun kirjan lähtökohta on valaiseva, kiinnostava ja antoisa – nykymaailman silmin katsoen toisinaan myös joissain määrin surkuhupaisa.

Aloitetaan siniristilipusta. Ensimmäinen kirjallisesti ilmaistu ajatus sinisestä ja valkoisesta Suomen väreinä on Krimin sodan aikana 1854 julkaistusta Zachris Topeliuksen sadusta Fästningen Finlands wärn, jossa lasten leikkisodan osapuolina ovat kristityt ja turkkilaiset. Sadussa nostetaan esiin samaa luontosymboliikkaa, jota sinivalkoiseen lippuun on myöhemminkin liitetty. Asenne on kuitenkin toinen: sinivalkoinen lippu oli Topeliuksen aikaan, ja oli aina vuoteen 1918 asti, lojalistien tunnus – siis niiden, jotka pitivät Venäjän tsaaria Suomen laillisena hallitsijana. Myös ristilippu on venäläistä alkuperää: Venäjän laivastolla oli (ja on taas) lipussaan valkoisella pohjalla sininen Pyhän Andreaksen (vino)risti, ja ”suora” siniristilippu oli alkuaan Pietarin Keisarillisen Jokipursiseuran tunnus, josta Nylandska Jaktklubben mukaili oman lippunsa lisäämällä siihen Uudenmaan vaakunan. Tästä syystä itsenäisyysväki suosikin Suomen väreinä punaista ja keltaista, vaakunavärejä.

Eipä vaakunakaan ole alkuperältään erityisen suomalainen (vaikka leijonariipuksen käyttäjät tuntuvat muuta kuvittelevan). Punakeltainen leijonavaakuna on tietenkin alkuaan Suomen herttuakunnan tunnus, siis toisen Suomea miehittäneen naapurivaltion symboliikkaa. Ruotsalaisjuuriensa vuoksi vaakunatunnus on ollut kulttuurillisesti erityisen mieluinen nimenomaan ruotsinkielisille suomalaisille, jotka liputtivat aina 1930-luvulle mieluummin vaakunalipulla kuin siniristillä, huolimatta suojeluskuntien ja viranomaisten vastustuksesta.

Ennen sisällissotaa keltainen risti punaisella pohjalla olikin todennäköisin vaihtoehto itsenäisen Suomen lipuksi.* Kun sisällissodan hävinnyt puoli oli kuitenkin ehtinyt omia punaisen lipun, keltaristilipusta tuli vaikeammin hyväksyttävä, ja kun voittanut osapuoli oli vielä ominut valkoisen värin omaksi tunnuksekseen, päädyttiin kesällä 1918 valitsemaan voittajien lipuksi nimenomaan sininen risti valkoisella pohjalla, laimea väriyhdistelmä monien ajan kulttuurivaikuttajien mielestä.

Melkein 1930-luvun lopulle asti kyse oli nimenomaan voittajien lipusta, ei mistään kansakuntaa yhdistävästä symbolista. Punaisten lippujen käyttö työväentapahtumissa oli kielletty: sitä yritettiin harrastaa luvatta, mutta yleensä suojeluskunta, poliisi ja sittemmin lapuanliikkeen mekkaloitsijat puuttuivat asiaan nopeasti. Oikeistoradikaalien vakiokiusa vasemmistojärjestöille oli muutenkin työväentalojen liputtaminen, eli siniristin vetäminen työväentalon salkoon luvatta ja usein väkivalloinkin, poliisin katsoessa vieressä. Suosittu päivä tähän tarkoitukseen oli 16. toukokuuta eli sotaväen lippujuhlapäivä – valkoisten voitonpäivä – joka oli talvisotaan asti paljon merkittävämpi valtiollinen juhlapäivä kuin loskainen joulukuun kuudes. Suomalainen äärioikeisto (kuten äärivasemmistokin) pelasi itsensä kuitenkin nurkkaan 1930-luvun kuluessa ja vähitellen sosialidemokraateista tuli niin hyväksytty puolue, että se rohkeni itsekin käyttää siniristilippua paraateissa järjestölippujen rinnalla. Ajat ja asenteet olivat muuttuneet molemmin puolin.

Kansalliseksi symboliksi siniristilippu nousi kuitenkin vasta talvisodan myötä, joskin ristiriitaisempia tunteita herättänyt jatkosota natsi-Saksan liittolaisena sitten tahrasi yhtenäisyyden tunnusta. Teporan mukaan toinen maailmansota ei ole muualla Euroopassa niin voimakas kansallisen myytin pönkittäjä kuin Suomessa, paitsi Neuvostoliitossa (ja nyttemmin Venäjällä): meille molemmille kansakunnille kyseessä oli totisesti Suuri Isänmaallinen Sota.

Teporan kirja päättyy vuoteen 1945, jolloin Suomen lippu oli saavuttanut sillä sittemminkin pysyneen totemistisen asemansa. ”Toteemi”-sana esiintyy kirjassa usein, samoin toteemien sisältämää maagista voimaa kuvastava ”mana”. Tunnistan kyllä itsekin tällaisia yliluonnollisuuteen nojaavia asenteita siinä miten olen etenkin nuorempana nähnyt suhtauduttavan tähän symboliin, jonka pitäisi myyttisellä tavalla, isäin veriuhrin kautta, yhdistää maantieteellisesti ja etnisesti perin kirjavaa väestöä. Nostaessani lippua taloyhtiön salkoon juhlapäivinä olen asiasta tietoinen, vaikka oma suhtautumiseni lippuun onkin pinnallisempi, epäluuloisempi. Nykyajan ihmisen tiedoilla isänmaallisuus – kuten nationalismia kutsutaan silloin kun kyse on omasta porukasta – ei ole lainkaan niin yksioikoisen positiivinen juttu kuin se oli vähän aikaa, 1940-luvulta 1960-luvun puoliväliin.

___
* Tämä lippu oli maalattu myös ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin valkoiselle armeijalle lahjoittaman Thulin D -koneen peräsimeen. Siipiin maalatut suuret siniset hakaristit olivat von Rosenin henkilökohtainen tunnus, jonka hän oli omaksunut viikinkien riimukivistä. Hakaristien ympäristössä olleet lentokoulun mainostekstit oli peitetty valkoisella maalilla, mitä kautta Suomen ilmavoimien tunnukseksi vakiintui sininen hakaristi valkoisella pohjalla. (Vaikka tällä hakaristisymbolilla ei ollutkaan suoranaisesti tekemistä natsismin kanssa – Akseli Gallén-Kallelakin käytti hakaristikuviota paljon koristetaiteessaan – von Rosen itse oli sittemmin aktiivinen Ruotsin kansallissosialistisessa liikkeessä. Hänen ystävänsä Herman Göring oli naimisissa hänen vaimonsa sisaren kanssa.)

Väri sekä nuoli

·

Juhlistin Aleksis Kiven päivää käymällä kaupungilla allekirjoittamassa Muurahaispuun kustannussopimuksen. Näillä näkymin kirja menee painoon tammikuun alussa ja tulee sieltä luultavasti joskus helmikuussa. Kirjasta tullee myös sidottu, kovakantinen: tieteiskirjallisuuden harrastajat ovat tottuneet ostamaan nidottuja kirjoja, mutta tämä teos liippaa lähempää ns. mainstreamia, joten voi olla järkevää tarjota myös sen puolen mahdollisesti kiinnostuneille lukijoille jotakin sellaista mihin he ovat tottuneet. Tässä tapauksessa se ei ole keneltäkään muultakaan pois.

Samalla reissulla sain kustannustoimittaja-Stellalta monilla merkinnöillä ja lukuisilla kysymysmerkeillä koristellun käsikirjoitusprintin. Myös osa ateljeekriitikoista on jo ehtinyt antaa palautetta. Ilahduttavaa kyllä teksti ja tarina tuntuu toimivan, vetoavan ja pitävän mielenkiinnon yllä. Paljon löytyy toki myös korjattavaa, tiivistettävää, selitettävää, valaistavaa. On epäloogisuuksia ja kummallisuuksia, on vähän tylsiä kohtia. Valmiissa kirjassa niitä on (toivon mukaan) paljon vähemmän, kiitos ahkerien esilukijoiden punnitun palautteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta nyt sen siipien kantavuutta ja lento-ominaisuuksia on testattu muuallakin kuin vain minun mielessäni.

Alkaa olla vähitellen aika pohtia myös, mitä seuraavaksi. Kuten olen ennenkin maininnut, tarkoitus on jatkaa Alshainin maailmaan sijoittuvaa kirjasykliä teoksella, joka ainakin toistaiseksi kulkee työnimellä Paluu. Se ei ole suoraa jatkoa, vaan itsenäinen romaani, jossa kyllä viitataan Alshainin tapahtumiin ja jossa tavataan uudelleen ainakin kaksi Alshainin henkilöä. Sen tiedän. Muuten tarinassa, henkilöstössä, näkökulmissa ja tunnelmissa on vielä hakemista. Muutama idea on kyllä syntynyt viime aikoina: yksi josta voisi muotoutua Paluun kantavia teemoja, ja toinen joka koskee enemmänkin koko (mahdollisesti) viisiosaista kirjasykliä: Alshain ei välttämättä olekaan tarinan alku, vaan ehkä puoliväli? Ehkä. Näin juonikaarella voisi olla sekä pituus että suunta – ”väri sekä nuoli”, kuten Heikki Salo asian ilmaisi ”Tomujoessa”.

On myös toinen kirjaidea, johon olen joskus viitannut, joka saa toistaiseksi luvan kulkea työnimellä Hunan, mutta siitä ei ole vielä paljoakaan kerrottavaa. Kaikki aikanaan. Voi olla, että minua jotenkin alitajuisesti pelottaa, ettei olisi minkäänlaista romaani-ideaa kehitteillä. En tiedä, olenko moista tyhjyyttä joutunut kokemaan… ööö… neljäänkymmeneen vuoteen? Tai neljäänkymmeneenviiteen? Sen jälkeen, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan?

(Kuva ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen tai minun kirjaprojekteihini. Se on Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella entisöitävänä olevan, toisen maailmansodan aikaisen Suomen ilmavoimissa palvelleen Hawker Hurricane -hävittäjän ohjaamo. No, on sillä suunta. Ja raamit. Aikaa myöten siitäkin tulee valmis.)

Kuinka köyhä kestää

·

Ry Cooderilta on tullut uusi albumi Pull Up Some Dust and Sit Down, joka ainakin ensikuulemilta vaikuttaa vallan mainiolta. Tämä videoklippi on tosin vuodelta 1987: ”How Can a Poor Man Stand Such Times and Live” voidaan luokitella jo klassikoksi. Komeaa slidekitarointia.

 

Joskus näihin aikoihin Cooder taisi käydä Provinssirockissakin suunnilleen samalla bändillä.

Apurahataiteilija

· 2 kommenttia ·

Hesari on viimeisen viikon aikana nostanut tapetille kirjailijoiden apurahat; onhan se tietysti, hah, vaihtelua Kirjailijaliiton jäsenvalinnan* pöyristelyyn.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, olen vuosina 2005–11 – eli sinä aikana kun minut on millään muotoa voitu katsoa julkaiseeksi kirjailijaksi – saanut Kuukausiliitteen jutussa pohdittua kaunokirjallisuuden ns. kirjastoapurahaa** yhteensä 31 500 euroa. Tämä jää bubbling under -osastolle verrattuna lehden listaamiin vuosien 2000–11 huippusaajiin, jäisi silloinkin jos keskimääräinen vuotuinen kirjastoapurahani laskettaisiin myös vuosikymmenen alkuvuosille. Tyytyväisyyteen on syytä. Vähälevikkisenä kirjailijana vuotuiset palkkiotuloni kirjailijana ovat suunnilleen 300–1500 euroa, riippuen siitä olenko ko. vuonna solminut uuden kustannussopimuksen ja saanut siinä yhteydessä ennakkoa tulevien vuosien myynneistä.***

Muita apurahoja on tullut vaihdellen, nollasta muutamaan tonttuun vuodessa. Kun palkkiotulot päätoimestani kirjallisuuden kääntäjänä ovat jääneet yleensä selvästi alle pariinkymmeneen tuhanteen euroon vuodessa ja muita tuloja**** mitataan satasissa, kirjastoapuraha on väistämättä merkittävä osa toimeentuloani. Siihen on myös tottunut luottamaan, ehkä turhankin paljon. Toukokuussa, ennen kuin tieto kirjastoapurahasta tulee, iskee aina pieni paniikki: entä jos tänä vuonna ei tulekaan? Toistaiseksi on tullut, mutta kulttuuriministeri on (taas) arvioimassa apurahansaajia uudelleen, joten varmuutta ei jatkossa(kaan) ole.

Ei tämä ole valitusta: olen tämänhetkiseen tilanteeseen ihan tyytyväinen, vaikka tietysti elämä mukavoituisi melkoisesti, jos tulotasosta olisi jonkinlaista varmuutta edes puoli vuotta eteenpäin. Sama ongelma on tietysti ns. menestyskirjailijoillakin: kirjan X hyvä myynti tänä tai viime vuonna ei takaa mitään siitä, miten uusi kirja Y myy, tai myykö edes X enää kuin hajakappaleita. Siinä mielessä kirjailijan ”hyvätuloisuuden” arvioiminen on perin vaikeaa, ja apurahalta tipauttaminen muutaman vuoden takaisen menestyksen vuoksi voi viedä ahkerankin kirjailijan kerkeästi sosiaalitoimiston jonoon. Suomen markkinat ovat niin pienet että hyvin harvalla kirjailijalla on varaa pistää myyntituottoja jemmaan pahan päivän varalle.

Ei säännöllisessä palkkatyössäkään käyminen ole enää nykyään – jos on ollut koskaan – kauhean turvallista ja ennakoitavaa, mutta palkkatyöläinen saa sentään työnantajaltaan ilmaiseksi käyttöönsä työvälineet ja palkallisen loman, minkä lisäksi työnantaja maksaa palkan lisäksi työntekijänsä eläkevakuutukset. Siitä voisi halutessaan olla kateellinen, mutta itse olen kyllä voinut henkisesti paljon paremmin kotona nyhertävänä freelancerina eli ”yrittäjänä”, joka kustantaa itse tietokoneensa, kynänsä, lähdeteoksensa ja nettiyhteytensä sekä pakolliset YEL-eläkevakuutuksensa (palkkiotuloista) ja MYEL-eläkevakuutuksensa (apurahoista).

Ei sillä etteikö kirjastoapurahan jakamista olisi ehkä hyvinkin aiheellista pohtia uudelleen. Ensinnäkin apurahan nimi olisi aiheellista muuttaa, sillä sillä ei ole tietääkseni koskaan ollut oikeastaan muuta tekemistä kirjastojen lainaustoiminnan hyvittämisen kanssa kuin kaunis alkuperäinen periaate. Ei tunnu myöskään kohtuulliselta, että isoja kirjastoapurahoja on jaeltu ihmisille jotka eivät (ilmeisesti) lainkaan kirjoita***** tai saavat muista töistä kohtuullista (ja ennen kaikkea säännöllistä) eläkettä. Toki myös kirjastoapurahalautakunnan jäseniä voisi kierrättää. Ongelma on vain siinä, että kovin harvalla on varaa jäävätä itsensä kirjastoapurahan saajana, joten kyseeseen tulevat vain ne, joilla on esimerkiksi useampivuotinen taiteilija-apuraha, eikä heitä ole kovin monta.

___
* Tässä asiassa lehden toimittaja levitti muuten virheellistä tietoa: Kirjailijaliiton jäsenhakemuksia ei arvioi johtokunta, vaan erillinen jäsentoimikunta, jonka jäsenten velvollisuutena on perehtyä hakijoiden tuotantoon. Päätöksiäkään ei tee johtokunta, vaan liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotusten perusteella.
** Kirjailijana, siis: lisäksi olen saanut kaunokirjallisuuden kääntäjälle osoitettua kirjastoapurahaa vuosina 2000–11 yhteensä noin 32 000 euroa: ”noin” siksi, että ensimmäisinä vuosina summat olivat markkoja.
*** Jatkossa on tiedossa kenties satanen–pari lisää per vuosi perintöosuutenani edesmenneen isäni vanhojen kirjojen myynnistä, kunnes olemassaolevat painokset on myynty loppuun tai makuloitu: uusia tuskin tulee. Tekijänoikeudet ovat (tietääkseni) ainoa määräaikainen omaisuuden muoto, mutta 70 vuoden suoja-aika tekijän kuoleman jälkeen on tässä tapauksessa perin teoreettinen kausi. Veikkaisin että WSOY haluaa tyhjentää varastonsa faijan teoksista viimeistään viiden vuoden kuluessa.
**** Kokouspalkkioita luottamustoimista, lähinnä, sekä pari hunttia uutta lainauskorvausta.
***** Jotkut kirjat tietysti ottavat aikansa – joskus jopa toistakymmentä vuotta. Suurin osa kirjan kirjoittamistyöstä on näkymätöntä eikä tuota näkyvää tulosta. Tekstin tuottaminen paperille tai tietokoneelle on kuitenkin vain se proverbiaalinen jäävuoren huippu. Vaikea kuvitella että kukaan puurtaisi toistakymmentä vuotta pelkästään kirjaa tekemällä ilman mitään muuta ansiotyötä. Ei tunnu edes mielekkäältä ajatukselta.

Bayou palaa, mutta palaapahan funkysti

·

Jatketaan vielä seitsemisen minuuttia Nevillen veljesten seurassa. ”Fire on the Bayou”, tässä Stuttgartissa vuonna 1995 kuvattuna, on The Metersin ohjelmistosta periytyvä funk-jami.

Näin Neville Brothersin Roskildessa joskus 2000-luvun alussa. Erinomainen keikka, mutta olisi jo aika nähdä yhtye uudelleen.

Yrttimaa 5

·

Tajusinpa vasta äsken, että bloginpitämiseni täytti viime sunnuntaina viisi vuotta. Viikon päästä tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun siirsin blogin Vuodatuksen tontilta tänne omalle Yrttimaalleni.

Minulla on ollut (enimmäkseen) vallan mukavaa heitellä tänne puoliksi ajateltuja mietteitä ja vouhottaa itseäni kiinnostavista asioista tai markkinoida ja mainostaa omia tekemisiäni ja muiden olemisia. Toivottavasti teilläkin on ollut mukavaa. Ja kyllä, kyllä minä rakastan teitä vielä aamullakin.

Enkä ajatellut lopettaa tätä bloggaamistakaan.

Ehkä minussa on toinen

· Yksi kommentti ·

Joskus nuorna wannabe-kirjailijana kehittelin ideaa tieteistarinasta, jossa ihmiset muuttuvat – pyytämättä ja yllättäen – vaippaeläimiksi.

(kuva: Wikipedia)Tämä nerokas idea perustui puolihuolimattomasti luettuun tietoon siitä, että vaippaeläimet viettävät nuoruutensa vapaasti uivina toukkina, joilla on alkeellinen selkäjänne ja sen toisessa päässä jotakin, jota voi (ainakin hyvällä tahdolla) pitää aivoina. Aikanaan toukka asettuu aloilleen merenpohjaan, hukkaa aivonsa ja selkäjänteensä ja viettää lopun ikäänsä merituppena tai sen sukulaisena suodattaen itselleen vedestä syötävää.

Kuvittelin, että toukkavaiheen selkäjänteisyys merkitsisi, että vaippaeläimet ovat esi-isiämme, lähellä sitä evoluutiopuun haaraa, jossa selkäjänteiset ovat eronneet muista pääjaksoista. Kuvittelin edelleen, että jossakin vaiheessa evoluutiota toukat ovat lakanneet aikuistumasta ja ruvenneet lisääntymään jo toukkina: olisi jotenkin kuvaavaa tälle ihmiskunnallemme, että olisimme pelkkiä kakaroita, jotka eivät koskaan aikuistu. Kuvittelin tekeväni tarinan, jossa jokin – vaikkapa jokin kemikaali tai ympäristömyrkky – laukaisisi sittenkin tämän miljoonia vuosia uinuneen aikuisvaiheen. Ihmiset lakkaisivat liikkumasta, aivot ja selkäranka katoaisivat, meistä tulisi eräänlaisia zeniläisen mielentyhjennyksen mestareita.

Tajusin kyllä, että tuskin nämä vaippaeläingeenit kauhean hyvin toimisivat, vaikka ne olisivatkin olemassa perimässämme. Sadat miljoonat vuodet olisivat tehneet niihin niin paljon mutaatioita ettei aikuisvaihe taatusti olisi elinkelpoinen edes meren pohjassa.

Ihan hauska tarinaidea, mutta siinä on paha perusvika. Vaikka vaikkaeläimet olisivatkin ”alkeellisia” selkäjänteisiä, eivät ne ole esi-isiämme eivätkä -äitejämme. Selkäjänteisiä on ollut ennen vaippaeläimiäkin, eikä ole mitenkään varmaa – tai välttämättä edes todennäköistä – että ne olisivat olleet minkään muunkaan elikon toukkavaiheita. Vaikka DNA:ssamme on melkoisesti kaikenlaista käyttämättä jäävää sälää ja tauhkaa, on erittäin epätodennäköistä, että siellä olisi vaippaeläimen aikuisvaiheen rakennusohjeita, edes viallisia rakennusohjeita. Ellei sitten vaikkapa syöpäkasvain ole tällainen epäonnistunut vaippaeläinaikuisen alku?

Sinänsä eläinten metamorfoosi tuntuu viime vuosina alkaneen kiinnostaa evoluution(kin) tutkijoita aivan uudella tavalla. Miksi eläin muuttuu elämänsä vaiheessa joksikin aivan toisenlaiseksi eläimeksi? Kiinnostusta on lisännyt tieto, että toisinaan evoluutio”puun” haarat eivät erkanekaan toisistaan ikuisiksi ajoiksi, vaan toisinaan (näennäisesti) hyvinkin etäällä olevat eliömuodot saattavat kohdata ja risteytyä. Ehkä perhonen on ollut joskus satoja miljoonia vuosia sitten loinen, joka on muuttanut täysin kunniallisen ja hyvin toimeentulevan toukkalajin pelkäksi oman lisääntymisensä apuvälineeksi? Hyönteisillä homma on sentään vielä yksinkertaista ja toukkavaiheet jotakuinkin saman näköisiä aikuisvaiheen kanssa verrattuna vaikkapa polttiaiseläimiin tai piikkinahkaisiin.

Joskus, tai oikeastaan aika usein, tieto on vähintään yhtä kiinnostavaa ja jännittävää kuin tarinat.