Tekijä: jPekka

Con II

·

Muutama kuva ensimmäisen varsinaisen Finncon-päivän ohjelmasta.

Pirkanmaan kirjastolaitos mukana tapahtumissa.

Johan Frick ja Johanna Vainikainen-Uusitalo keskustelemassa Gene Wolfen ruotsintamisesta ja suomentamisesta.

Risto Isomäen kaksituntinen ”Uhka syvyydestä” -esitelmä todennäköisimmistä ihmiskuntaa (ja muuta biosfääriä) uhkaavista maapalloperäisistä vaaroista oli buukattu aivan liian pieneen saliin…

… joten siirryimme ensin juhlasaliin…

… ja juhlasalista toiseksi tunniksi, seuraavan ohjelmanumeron tieltä, kolmanteen saliin.

Asia tuli kuitenkin esitetyksi. Ja samalla tuli esiteltyä vetoomus maailmanlaajuisesta sähköverkkojen suojaamisesta aurinkomyrskyiltä, jonka itsekin allekirjoitin. On nimittäin niin, että Auringosta tulee silloin tällöin niin voimakkaita purkauksia, että ne pystyvät tekemään selvää Maapallon sähköverkoista jopa kuukausiksi, ehkä vuosiksikin. Tämä romauttaisi infrastruktuurin – olemme erittäin sähköriippuvaisia – ja, mielenkiintoista kyllä, saattaisi hyvinkin tehdä ns. fukushimat sadoissa ydinvoimaloissa, jotka tarvitsevat sähköverkkoa hätävirtaa varten: varalla on dieselgeneraattoreita, mutta jos katko kestää useita viikkoja ja infra on sekaisin, dieseliä ei ehkä saada toimitettua ja ns. kusessa ollaan.

(Dieselgeneraattoireita luotettavampia varavoimanlähteitä kyllä on, mutta en usko että näen eläessäni ydinvoimalaa, jonka ympärillä on varmuuden varalla aurinkopaneeleja ja tuulivoimaloita…)

Ensimmäisenä varsinaisena conipäivänä väkeä keräytyi paikalle runsaasti.

Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo, Miina Supinen ja Tiina Raevaara toivovat valoisaa tulevaisuutta kirjallisuudenlajille, joka tunnetaan jo ulkomaillakin nimellä Finnish Weird eli suomikumma.

Jukka Halme ja Hannu Paloviita pohtivat suomennettavan genrekirjallisuuden kustantamisen näkymiä.

Onko Marsissa elämää, vai onko siellä vain seikkailukertomuksia?

Tällaista tänään. Iltabileet vielä edessä, ja huominen, toinen varsinainen conipäivä.

Con I

·

Pari pikaista valokuvaa Finnconin perjantaipäivästä.

Tom Crosshill puhuu tarinan rakenteesta. Hyviä perusasioita tuli ilmi – tosin yhdessä vaiheessa en ehtinyt seurata puhetta tarkkaan, koska kirjasin muistiin Paluun rakenteeseen liittyvän idean, joka juuri oli juolahtanut mieleen, eikä käytössä ollut muuta muistiinpanovälinettä kuin (ei-aakkosnäppäimistöllä varustetun) kännykän muistikirjasovellus.

Anne Leinonen ja lisähaasteellinen lausuntatuokio.

Yleisö seuraa tapahtumia jalkojaan liikauttamatta.

Boris Hurtta.

Painotuore kirjahankinta.

Nyt unten mailla, coni alkaa varsinaisesti vasta huomenna.

Todellisuuden kokemisesta

·

Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY 1992) oli viimeinen niitti, joka sai Suomen Kirjasäätiön muuttamaan Finlandia-palkinnon sääntöjä niin, että kilpailusta rajattiin siitä lähtien pois kaikki muu kirjallisuus paitsi romaanit. Finlandiasta haluttiin tehdä (kuviteltua) valtavirran lukijaa kiinnostava palkinto, joten oli aiheellista karsia kummalliset, kimurantit kirjallisuuden sivu-uomat.

En välttämättä ihmettele. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia on omalaatuinen kokoelma kirjoituksia, jotka voisivat olla esseitä, novelleja, esseenovelleja tai novelliesseitä. Todellisten ja/tai fiktiivisten henkilöiden muistikuvia, ja muistikuvien herättämiä ajatuksia.

Krohn (tai kulloisenkin kirjoituksen kertoja) katsoo peiliin, kuvaannollisesti tai konkreettisesti, ja peili saattaa katsoa takaisin. Juttu alkaa keriytymään auki vanhasta valokuvasta, vanhan kaverin sekoiluista (para)psykologian kummallisuuksien kanssa, tietokoneen ruudulla vilistävistä virtuaalieliöistä tai vaikka Andeilta löytyneestä inkapojan viisisataavuotisesta muumiosta. Vaikka teksti on kepeää ja luistavaa, päällimmäisenä aineksena on pienistä yksityiskohdista kasvava pohdiskelu siitä, mikä on kirjoittajan (tai lukijan) suhde häntä ympäröivään todellisuuteen, omaan minuuteensa ja kanssaihmisiin. Tai todellisuuden, oman minuuden ja kanssaihmisten suhde kirjoittajaan (tai lukijaan). Kansipaperin peilihopeapinta on harvinaisen oivaltava ja oikeaan osunut päällysratkaisu.

Kepeästi, pätkissä luettavissa oleva pieni kirja, joka kannattaa lukea useammankin kerran, eri tilanteissa, tunnelmissa, mielentiloissa.

Särkynytsydämiset

·

Eilen kuulimme suruviestin loistavan basistin Bob Babbittin (1937–2012) kuolemasta. Parhaiten Babbitt ehkä muistetaan basistina, joka tuli Motown-levymerkin studiobändiin paikkaamaan yhä pahemmissa mielenterveys- ja päihdeongelmissa kamppaillutta mestaria James Jamersonia (1936–83) ja joka soitti itsekin sittemmin erinäisillä myöhempien aikojen klassikoiksi nostamalla hitillä.

Tästä syystä tänään soitetaan hieno pätkä Standing in the Shadows of Motown -elokuvasta. Joan Osborne laulaa Jimmy Ruffinin klassikon upeasti ja Bob Babbitt komppaa niin kuin mestari vain voi kompata: tukee laulua, laulajaa ja orkesteria yrittämättä väkisin kiskoa valokeilaa itseään kohti.

.


.

Että kuka?

·

Vielä minun nuoruudessani (hah!) 1970-luvun loppupuolella kysymys ”Biitles vai Rollarit?” oli sekä kohtuullisen yleinen että, jollakin tavoin, mielekäs. Siinä vaiheessa kun aloin kunnolla perehtyä musiikkiin ja innostua siitä ennennäkemättömällä tavalla, minulla oli vastaus kysymykseen. Vastaus oli tietenkin ”The Who!”

Tämä filmikooste ”Who Are Youn” äänityssessioista on peräisin loistavasta The Kids Are Alright -elokuvasta. Hankkikaa se käsiinne! Elokuvan mittaan on monia tilaisuuksia ihmetellä bändin rumpalia Keith Moonia. Totaalinen sekopää vääntelemässä naamaansa mielipuolisen isojen rumpupatteristojen takana – mutta jos käyttää silmien lisäksi myös korviaan, tajuaa että mieshän soittaa aivan mielettömän hyvällä taimilla, tyylitajulla ja tekniikalla.

.


.

Valitettavasti elokuvasta tuli surullinen muistokirjoitus Moonille, joka kuoli päihdeongelmiensa uhrina ennen kuin leffa ilmestyi. DVD-tuplalevy puolestaan ilmestyi pian huikean basistin John Entwistlen kuoleman jälkeen vuonna 2002. Mukana on pari palaa, joista on karsittu kaikki muu paitsi Entwistlen bassoraita. Ne ovat sävelteoksia jo sinänsä.

Ei viimeinen taisto

· 2 kommenttia ·

David Mitchellin Pilvikartastossa (suom. Vesa Suominen, Sammakko 2008) huomio kiinnittyy erikoiseen rakenteeseen. Kuusisataasivuinen romaani rakentuu viidestä eri aikoihin sijoittuvasta – 1800-luvun puolivälistä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen – ja hyvin erityylisesti kirjoitetusta tarinasta. Viisi ensimmäistä tarinaa katkeavat kaikki kesken antaakseen tilaa seuraavalle, kunnes päästään kuudenteen, joka kerrotaan loppuun. Sitten kerrotaan päinvastaisessa järjestyksessä alun viisi tarinaa loppuun. Erilaisista kerronnallisista ratkaisuistaan – päiväkirja, kuulusteluraportti, rikostarina jnpp. – huolimatta tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja asettuvat seuraavan tarinan myötä yhteyksiinsä realististen ja/tai fantastisten pikkuasioiden kautta. Nokkelaa.

Tarinoita yhdistävät teemat valkenevat vähitellen, toisinaan vasta kuusisataasivuisen romaanin viime lehdillä. Mitchellin tarinaa voi pitää perin kyynisenä: näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toisaalta hän myös irvailee tarinoissa toistuvalle kyyniselle ja luutuneelle konservatiivisuudelle ja sen typerryttävälle toivottomuudelle.

Monissa tarinoissa silmää ensin ärsyttävät niiden kerrontatyylien maneerit ja kummallisuudet, mutta kun tarinat alkavat kantaa, ne kantavat. Pisteet tekstin molemmille tekijöille. Muutamia kummallisuuksia lukuun ottamatta (puhuuko kukaan suomeksi ”härkälesboista”? oikeasti?) suomennos on sujuvaa, luistavaa ja toimivaa. Mainio lukuromaani.

Team Pan Alley

· 2 kommenttia ·

Naamatussa on viime aikoina kiertänyt kuva, jossa vertaillaan Beyoncén hittiä ”Run the World (Girls)”  ja Queenin ”Bohemian Rhapsodya”: edellisen krediitteihin on merkitty kuusi säveltäjää ja neljä tuottajaa. Jälkimmäinen syntyi, kuvatekstin mukaan, yhden säveltäjän (Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara) ja yhden tuottajan (Roy Thomas Baker) voimin.

Ketään ei yllättäne, että tällä halutaan todistella, kuinka huonoa nykyajan popmusiikki on. Nykyajan popmusiikki on aina ollut huonoa. Se oli huonoa myös silloin, kun esiintyjät rupesivat itse kirjoittamaan omia laulujaan: onhan ihan selvää, ettei mikään parrasvaloissa kekkaloiva laulajan- tai musikantinplanttu pysty säveltämään tai sanoittamaan yhtä laadukasta musiikkia kuin ammattitaitoiset, kokeneet lauluntekijätiimit. Juuri siksi Queenien, Isokynä Lindholmien ja Beatlesien ja sensellaisten  päiväntähtösten musiikki ei tule kestämään aikaa, toisin kuin vaikkapa Frank Sinatran tai Markus Allanin tuotanto, joka on alusta loppuun tehty jokaisen erikoisalan rautaisten ammattilaisten voimin.

Oman tuotantonsa säveltävien laulaja/lauluntekijöiden kausi valtavirtamusiikissa on ollut melkoisen lyhyt. Klassisella puolella kausi päättyi jo niihin aikoihin, kun kanttori-Bach kuoli. Nyt populaarimusiikissakin on palattu normiin, ainakin hetkeksi. Nykyajan hittimaakarit eivät asusta saman kadun varrella, vaan kenties jopa eri mantereilla. Yksi osa syntyy täällä, toinen tuolla, kolmas muualla. Neljäs toteaa, että nämä muuten istuvat aika mainiosti yhteen ja näistä syntyisi muuten aika mainio ralli, kunhan vaihdetaan tuossa kohtaa sävellajia, rukataan tuota melodiaa vähän toiseen suuntaan, rakennetaan tuohon siirtymä tähän seuraavaan osaan…

Sävellyksiä ei enää kirjoiteta välttämättä paperille – tai edes tietokonenuotistolle – vaan niitä voidaan vääntää suoraan digitaaliäänitteiksi ja muokata sellaisina eteenpäin. Isotkin äänitiedostot kulkevat netin kautta suhteellisen sujuvasti. Työmäärää se ei välttämättä vähennä,* mutta monipuolistaa mahdollisia työskentelymenetelmiä.

Kysymys ei ole pelkästään ammattitaidosta tai (usein kuvitellusta) laadusta. Kysymys on tietysti myös rahasta. Useampikin menestynyt bändi on hajonnut katkerissa tunnelmissa siinä vaiheessa, kun jäsenille on selvinnyt ettei se lauluntekijäksi merkitty nimi papereissa olekaan pelkkää paperisotaa: että juuri siksi tällä yhdellä tyypillä on varaa ostaa koko ajan uusia kitaroita siinä missä muu bändi joutuu miettimään, mistä saisi haalittua edes vuokra- ja ruokarahat. Usein laulut tulevat treenikämpälle ja studioon raakileina, luonnoksina, luurankoina, joiden ympärille ideoidaan porukalla lihaa, jänteitä ja pintaa: riffejä, sointukäännöksiä, soundeja, rytmejä. Tätä sanotaan ”sovittamiseksi”, mutta valtaosa teosto- ja mekanisointikorvauksista menee sille (tai niille), joiden nimiin on merkitty sävellys, eli käytännössä laulumelodia.

Tästä syystä monet bändit merkitsevät sävellykset koko poppoon nimiin. Näin alkoi 1980-luvulla tehdä myös Queen, vaikka kvartetin jokainen jäsen oli omillaankin lahjakas ja tunnustettu lauluntekijä, ja jokaisella heistä oli tilillään isoja hittejä.

Tämä pätee tietysti myös studiomuusikoihin, ei pelkästään bändin jäseniin. Hienon Standing in the Shadows of Motown -elokuvan nähneet tietävät, että monien hienojen 1960-luvun hittien ”koukut” ja detaljit syntyivät ”Funk Brothersiksi” nimetyn studiomuusikkoryhmän aivoriihessä, eivät sävellyksen tekijäksi merkityn henkilön kynästä. Muusikoiden ja tuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramex (ja vastaavat ulkomaiset järjestöt) ja ns. gramex-korvaukset kehitettiin oikaisemaan tätä epäreiluutta edes pieneltä osin: ahkerallekin studiomyyrälle kilahtavat korvaukset hänen työnsä radiosoitosta ovat paljon vaatimattomampia kuin säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teostokorvaukset, joilla niilläkään ei kovin moni rikastu, tai edes tule toimeen.

Hyvin monet muiden tekemien laulujen tulkitsijat joutuvat (etenkin surkean sosiaaliturvan Yhdysvalloissa) kiertämään lavoilla vielä kahdeksankymppisinäkin soittamassa ja laulamassa viidenkymmenen vuoden takaisia hittejään, jotka eivät ole koskaan tuottaneet esittäjälleen kuin korkeintaan kapean leivän. Säveltäjätiimien jäsenillä on hyvässä lykyssä varaa ottaa rauhallisemmin siinä vaiheessa, kun kroppa ja polla alkavat reistata. Ainakin siinä tapauksessa, että heidän sävellyksensä ovat kestäneet aikaa ja soivat edelleenkin radioissa ja uusilla levyillä.

Raadollisesti tulkittuna säveltäminen on sijoitustoimintaa.** Toisinaan nopea sutaisu tuottaa kuin muutama Nokia-osake 2000-luvun alussa, toisinaan suurella vaivalla päkelletty teos tuottaa kuin Nokia-osakesalkku 2010-luvun alussa. Tai päinvastoin. Kovin moni säveltäjä ei ole pystynyt lopettamaan nuorena työntekoa ja elämään loppuikäänsä pelkästään ns. koroillaan, mutta ei sekään ole ennenkuulumatonta.*** Aika harva ryhtyy tekemään musiikkia – tai muutakaan taidealaa – tienatakseen isoja rahoja, joten menestyksen arvo on mahdollisuus tehdä lisää musiikkia vähän paremmilla rahkeilla. Eikä suurin osa säveltämiseen käytetystä ajasta, vaivasta tai rahasta tuota koskaan edes omiaan takaisin. Hitit ovat harvassa, klassikoista puhumattakaan.

Vaikka musiikkibisnestä on aivan aiheellisesti syytetty mafiamaisista ja aikansaeläneistä riistobisneskäytännöistä, tässä asiassa on menty reilumpaan suuntaan: onnistuneesta teoksesta pyritään palkitsemaan koko tiimi, ei pelkästään tiimin johtajaa. Siksi niitä nimiä on niin monta.**** Vaikka raha on keskimäärin huonohko motivaattori, epäreiluksi koettu rahanjako on aivan varma motivaation tappaja. Tämä tuntuu olevan kovin vaikea käsitettävä suomalaiselle toimitusjohtajakunnalle.

___
* ”Onko kiire vai tehdäänkö tietokoneella?” kuuluu vanha studioammattilaisten sanonta.
** Ero on tietysti siinä, että kovin moni ei tietääkseni ole vaatinut osakkeiden omistusoikeutta määräaikaiseksi, vaikka niiden hankkimiseksi tehdään paljon vähemmän työtä.
*** Tunnetuin esimerkki lienee Jean Sibelius, jonka sävellystyö loppui jotakuinkin kuin seinään heti kun Amerikan-rojaltit alkoivat virrata.
**** Mikäli levytyksessä käytetään toisista lauluista samplattuja pätkiä, on käytäntönä merkitä uuden sävellyksen tekijöiksi myös alkuperäislähteen tekijät. Tämäkin pidentää nimilistaa.

Tiistain jälkimaininkeja

·

Pari pientä maistiaista teille, jotka missasitte Sharon Jonesin ja Dap-Kingsien tiistaisen keikan.

.

.

.
Dap-Kings muuten soitti Amy Winehouse -vainaakin levyillä. Jos soundi kuunnostaa sieltä päin tutulta. Winehousen levyllä soundeja ja soittoa tosin jälkikäsiteltiin melkoisesti, Jonesin levyillä (ja keikoilla) bändi soi siten kun se kuulostaa ns. oikeasti.