Tekijä: jPekka

Pelaaja Yksi elävänä!

4.9.2012 ·

Taannoin ilmestyneen suomennokseni Ready Player One: romaanin kirjoittaja Ernest Cline vierailee parhaillaan Helsingissä. Hänet voi bongata tänään ylimääräisessä Helsingin scifimafia -baaritapaamisessa St. Urho’s Pubissa kello 18 jälkeen.

Seuraava tilaisuus on peräti huomenna kello 17 Aleksanterinkadun Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla, jossa Maria Pettersson haastattelee häntä. Signeerauksia saa haastattelun jälkeen.

Itse aion olla läsnä molemmissa tilaisuuksissa. Suomentamiensa kirjailijoiden tapaaminen on harvinaista herkkua, joten tilaisuus pitää toki käyttää hyväksi.

Sininen sadetakki (jota ei tarvittu)

3.9.2012 · 2 kommenttia ·

Olen nähnyt Leonard Cohenin konsertoivan kahdesti muutaman vuoden sisään.* En ole juurikaan kirjoitellut niistä keikoista blogiin, koska molempia keikkoja varjostivat isommat ja henkilökohtaisemmat asiat. Äitini kuoli vuonna 2009 saman päivän aamuna, jolloin lähdimme Lissaboniin: matka oli alkuaan varattu nimenomaan Cohen-keikan takia, ja äiti oli ollut (vielä kun oli tajuissaan) innostunut matkastamme. Hjallis-areenalla Cohen esiintyi vuotta myöhemmin, elokuussa 2010, ja jotakuinkin samoihin aikoihin konsertin kanssa isäni tehohoito päättyi antibesilaisessa sairaalassa. Hän oli saanut muutamaa päivää aikaisemmin kohtalokkaan aivoverenvuodon, eikä toivoa toipumisesta ollut.

Tällä kolmannella kerralla ei kukaan läheinen, sukulainen tai tuttava ole tietääkseni kuollut. Kiitos siitä.

Jalkapallostadionin muovinurmikko ei ole erityisen ihanteellinen paikka Leonard Cohenin intiimille, mietiskelevälle musiikille. Vaikka meillä oli varsin hyvät paikat ”permannon” yhdeksännellä rivillä, melkein lavan edessä, tapahtumia tuli kovin usein seurailtua videonäytöiltä oikean lavan sijaan. Illan hämärtyminen tosin auttoi asiaa häivyttämällä ympäristöä ja tilan suuruutta.

Muuten konsertti noudatteli edellisten polkuja. Bändi oli melkein sama, ohjelmisto samanoloinen valikoima tunnetuimpia paloja 1960-luvulta nykytuotantoon, sovitukset samoja, suurin osa välispiikeistä ja hiljaisita pikku huulistakin hyvin samanoloisia. Biisijärjestystäkään ei ollut pahemmin muutettu: väliajan jälkeen toinen puolitoistatuntinen alkoi Lenny-sedän soittaessa lavan eteen nostettujen kotiurkujen automaattikompilla ”Tower of Songin”. Mitäs sitä hyvin toimivaa juttua turhaan uudistelemaan. Ei oopperakaan ole asemaansa saanut reuhtomalla suuntaan tahi toiseen.

Homma nimittäin kyllä toimi, ja hienosti toimikin. ”Tower of Song” on lemppari-Cohenini, eikä ainoastaan meidän kaikkien äänialarajoitteisten mielisäkeen vuoksi:

I was born like this, I had no choice:
I was born with the gift of a golden voice

Sitä seurasi toinen lemppari-Cohenini ”Suzanne”, juuri oikealla tavalla herkkänä, romanttisena ja yhtä aikaa kyynisenä, joten minulla ei tosiaankaan ole mitään valittamista.

(”Suzanne” on tietysti hyvä kohta miettiä viime aikojen keskustelua kirjailijoiden oikeudesta käyttää lähipiirinsä ihmisiä ja heidän elämiään fiktion aiheina. Cohen ei ole koskaan vaivautunut edes muuttamaan nimiä: Suzanne Verdal on todellinen henkilö, samoin ”So Long, Mariannen” Marianne Jensen, jonka kanssa Cohen eli vuosia Kreikan saaristossa ennen kuin päätti siirtyä runoudesta musiikin tekemiseen. Samoin ”Sisters of Mercyn” viettelijättäret. En tiedä, onko kukaan protestoinut.)

Cohenin kumara, hauras hahmo lavalla antaa jotenkin ymmärtää – kerta toisensa jälkeen – että käsillä saattaa olla viimeiset hetket nähdä häntä livenä. Cohenin rento hypähtely ja tanssahtelu lavalle tullessa ja sieltä lähtiessä puolestaan kertovat, että fyysisessä kunnossa ei ole sittenkään mitään vikaa. Kyllä minut on jatkossakin helppo houkutella Cohen-konserttiin, jos taso säilyy näin hyvänä.** Mutta mieluummin sisätiloissa, kiitos.

___

* Ai niin, näinhän minä Cohenin Roskildessakin joskus 1980-luvulla.
** Tuore Old Ideas -albumi ei ole kyllä oikein innostanut. Mutta ehkä se vaatii vain lisää aikaa?

Erämaiden äärellä

2.9.2012 ·

Omalta osaltamme Huvilateltta-kesä päättyi eilen, rankkasadepäivänä, kahteen (Helsingistä katsoen) vastakkaisilta suunnilta tulevaan yhtyeeseen, joiden musiikissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista yhteistä lankaa.

Ulla Pirttijärvi-Länsmanin Ulda-triomodernisoi joikuperinnettä varsin hienovaraisella otteella. Laulujen rakenne pitäytyy perinteessä, instrumentaatio täydentyy kevyesti vähän odottamattomillakin valinnoilla: bassoklarinetti ja luuttu yhdistetään yleensä aika erilaiseen ilmaisuun. Toki saamelaismusiikkiin perinteisemmin yhdistyviä kehärumpujakin kuultiin. Marko Jouste ja Mikko Vanhasalo säestivät, kulloisestakin soittimesta riippumatta, laulun ja laulajan ehdoilla. Omassa kevyessä, unenomaisessa pienimuotoisuudessaan homma toimi vallan hyvin.

Tulin oikeastaan vasta eilen, nigeriläisen Bombinon keikan aikana, ajatelleeksi olleeni yksitoista vuotta sitten todistamassa musiikinhistoriallista hetkeä. En vuoden 2001 Roskilden festivaaleilla notkuessani vielä tiennyt, että festariohjelman esittelyn perusteella kiinnostavalta ja vähän naurettavankin romantisoidulta vaikuttanut tuaregibändi Tinariwen esiintyi juuri silloin ensimmäistä kertaa kotimaansa Malin ulkopuolella. Tinariwenistä on sittemmin tullut kansainvälisesti tunnettu nimi, ja heidän perässään on maailmalle vaeltanut monen monta muutakin tuaregitaustaista yhtyettä: Tartit, Terakaft, Tamikrest, Etran Finatawa, Kel Assouf, Toumast… ja Bombino. Viime aikoina tästä tyylistä on alettu käyttää sinänsä ihan osuvaa nimeä ”aavikkoblues”, jonka alle ryhmittyy muistakin etnisistä ryhmistä periytyvää porukkaa, kuten sahrawien äänitorvi Mariem Hassan.

Bombinon trio aloitti Uldan jatkoksi sopivasti puolituntisella akustisella osuudella, joka soi aika samassa hengessä kuin jo ennen Tinariwenin maailmanvalloitusta (hah!) tuaregi- eli tamašek-musiikista vahvoja vaikutteita ottaneen Ali Farka Tourén musiikki. Rytmit pysyivät selkeinä, ja Kildjate Moussa Albaden suoraviivainen ”four on the floor” -yksinyrkkikomppaus calabashilla tuntui suorastaan koomiselta. Albaden arvostus kyllä napsahti kattoon siinä vaiheessa kun Ibrahim Atchinguil Emoud vaihtoi djemben rumpusettiin, Bombino akkarin sähkökitaraan ja Albade itse calabashin sähköbassoon: hän osoitti olevansa nelikielisen kanssa huikea groove-soittaja.

”Groove”, svengi, rytminen riemu olikin avainsana setin sähköisessä kahdessa kolmanneksessa. Bombinon laulut perustuvat yksinkertaisille, mutta sävykkäille rytmeille, joissa soinnusta ei turhaan vaelleta toisiin sointuihin ellei laulumelodia niitä erityisesti vaadi. Albaden ja Emoudin vankka komppi antoi Bombinolle tilaa leikitellä kitarallaan, soittaa pitkiä, leikuvia säveliä ja kuulostella soundeja. Homma toimi, porukka jorasi, kaikilla oli kivaa. Hieno keikka. Täytyy hommata Bombinon levyjäkin, pinnallisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta laulut kyllä kestävät enempääkin kuuntelua.

Leipää pöytään, asbestia keuhkoihin

2.9.201230.8.2012 ·

Taannoin Youssou N’Dourin yhteydessä oli puhetta, että musiikillisen fanitukseni piiriin kuuluu toinenkin laulava (tai ainakin laulanut) ministerismies. Kyseessä on tietenkin Peter Garrett, Australian entinen ympäristö- ja kulttuuriperintöministeri, nykyinen opetus-, nuoriso- ja lapsiasiain ministeri. Ilmeisesti kohtuullisen määrän kiistelyä ja närää herättänyt poliitikko tunnettiin vielä 1980–90-luvuilla avoimen poliittiseksi ja kriittiseksi äityneen Midnight Oil -yhtyeen laulusolistina. Laitetaanpa näytille vaikka luonnonvarojen hyödyntämisestä ja sen seurauksista kertova hieno laulu ”Blue Sky Mine” vuodelta 1990.

Joskus näihin aikoihin tulin nähneeksi Oilsit Roskilden festareilla. Hieno keikka.

Vieläköhän ministeri Garrett on sitä mieltä, että Australia pitäisi antaa takaisin aboriginaaleille?

Puun syy

30.8.201230.8.2012 · 2 kommenttia ·

Loppukeväästä tulin tilanneeksi eräästä eurooppalaisesta soitinrakennustarvike-nettikaupasta muun tavaran ohella mahonkisen kaula-aihion. Saavuttuaan paketti oli odottamattoman leveä ja painava. Olin saanut kaula-aihion sijaan mahonkisen lankkuaihion.

Koska lankkuaihiot ovat hinnaltaan nelinkertaisia, lyhyen harkintatuokion (noin kymmenesosasekunti) jälkeen päätin olla reklamoimatta ja rupesin suunnittelemaan seuraavasta soitinprojektistani – 12-kielisestä sähkökitarasta – täysmahonkista.

Mahonkilankku oli niin hyvännäköistä puutavaraa, että oli tietysti ensimmäiseksi jyrsittävä siitä pois mahdollisimman paljon… olen huomannut, etten ole erityisen taitava tekemään umpipuisia lankkukitaroita tai -bassoja. Aina tulee jyrsittyä näitä onkaloita. Niissä on puolensa: soittopeli kevenee, akustinen (vahvistamaton) ääni voimistuu, sähköiseenkin soundiin tulee jonkinlaista… ilmaa. Kiertoherkkyys kyllä kasvaa, mutta ei ole tarkoituskaan soittaa näitä yhdellätoista huutavien tuplamarshallien vieressä.

Kun ontelot on jyrsitty ja siistitty, päälle liimataan ohutta mahonkilevyä. Useinmiten tämä levy tulee kanneksi, mutta kun tuossa lankussa oli paljon nätimpi väri ja kuvio kuin levyssä, jätin sen kanneksi ja liimasin sen sijaan pohjan, vanhojen kunnon Rickenbackereiden tyyliin.

Kaulatarpeeksi löytyi mahonginsukuista puuta kotimaiselta soitinrakennuspajalta. Kitaroiden lapa – se johon virityskoneistot kiinnittyvät – kenottaa useissa soitinmalleissa hieman takaviistoon paremman kielikulman vuoksi. Jotta lapa kestäisi, syiden on syytä kulkea lavan suuntaisesti. Ellei syissä satu olemaan luonnostaan sopivaa kulmaa sopivassa paikassa, kaulapuun pää pitää sahata hyvin viistosti irti, kiepauttaa ympäri ja liimata paikoilleen.

Kaulan sisään jyrsin uran säätämistä varten tarvittavalle kaularaudalle sekä kahdelle hiilikuituvahvikkeelle.

Kaulankin puusta melkoinen määrä muuttuu lastuiksi. Pölyäviä hommia oli mukava tehdä taloyhtiön maanalaisen nikkaritilan sijaan pihamaalla. Vähemmän siivoamistakin.

Paitsi lankkuja, en myöskään osaa tehdä soittimia, joissa ei ole reunalistoja. Sellaisille piti tälläkin kertaa jyrsiä ura ja liimata (muoviset) listat paikalleen.

Estetiikka aiheutti miettimistä. Kaula, pohja ja lankku ovat kaikki (jotakin) mahonginsukuista puuta, mutta kaikki hyvinkin erivärisiä. Etenkin pohja oli jotenkin niin tylsän värinen, että päätin lopulta petsata sen, kaulan ja sivut (värisävy: ”mahonki”), mutta jättää kansipuolen luonnonväriseksi.

Vesipetsi on hajutonta, mutta vanhan kunnon ajan nitroselluloosalakka (jota Suomessa on myyty ainakin imppaajille tutulla Dicco-tuotemerkillä) haisee sitäkin enemmän. Taloyhtiön pihalla on onneksi hyvin tuuletettu entinen kasvihuone.

Olen lakannut kaikki omatekoiset soittimeni siveltimellä. Maaliruiskulla saisi ehkä tasaisempaa, mutta ruiskun käyttö vaatisi kyllä lakkaustilan miettimistä.

Dicco muuten kuulemma poistuu markkinoilta EU-säädösten vastaisten ainesosiensa vuoksi. Hyvä niin. Maailmaan kylvetään muutenkin liikaa myrkkyjä.

Olin alun perin suunnitellut kaulan ja lankun välille perinteistä liimaliitosta. Kitaran kaulamikrofonin kuoren korkeuden vuoksi kaula kuitenkin nousee aika korkealle kannen päälle, ja liitoksen liimapinta jäisi aika pieneksi. Sitä paitsi mikrofonin paikka oli ihan kaulan tyvessä, koska tulin tehneeksi kaulasta kahden oktaavin mittaisen, eli vähän ihan perinnemallia moninauhaisemman. (Joskin yhtenä esikuvana olleissa Rickenbackerin ”Capri”-sarjan kitaroissa on niissäkin ollut 24-nauhainen kahden oktaavin kaula jo kait 1960-luvulta lähtien.) Näin mitään puutukea kielten vedon suuntaan ei jäisi. Päädyinkin lopulta Fender-tyyliseen ruuviliitokseen.

Passiivimikrofoneilla varustetun kitaran sisältämä elektroniikka ei ole kovin mutkikasta, mutta kolvattava se on sekin. Alan vähitellen päästä irti jossakin vaiheessa minuun iskeneestä juottamisvastenmielisyydestä. Asiaa on auttanut kunnollisen, termostaattiohjatun juotosaseman hankkiminen.

Ensi testauksilla paljastui, että kahden eri valmistajan mikrofonit olivat vastakkaisvaiheessa. Onneksi tilanne oli helppo korjata parin piuhan juottamisella uudelleen.

Sitten soittopeli alkoikin olla valmis ottamaan vastaan ensimmäiset kaksitoista kieltään.

Vaikuttaisi siltä, että siitä tuli aivan soitettavissa, säädettävissä oleva soitin. Sounditkin kuulostavat siltä miltä pitää. Lakkapinta on tälläkin kertaa vähän skröbyliäinen, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei haittaa silmääni niin pahasti kuin aikaisemmissa hankkeissa. Visuaalisesti tämä näyttää muutenkin hieman (Rickenbackerien ohella) 1970-luvun Gibsoneilta, joissa on usein näkynyt luonnonväristä mahonkipintaa, ja joissa lakkauksen läpi syyt paitsi näkyvät myös tuntuvat sormenpäillä.

Kuvassa näkyvä pergolan lattia on sekin tuoretta tekoa, mutta ei (yksinomaan) omaani. Se on ollut koko taloyhtiön uuras projekti.

Nyt pitäisi varmaankin opetella soittamaan ainakin ”Eight Miles High” ja Byrds-versio Dylanin ”Mr. Tambourine Manista”.

Tekniset tiedot:

Runko mahonkia, onteloitu. Kaksiosainen kaula mahonkia, hiilikuituvahvikkeet, kaksitoiminen kaularauta. Otelauta ruusupuuta. 24 nauhaa, mensuuri 24,75″. ABM-talla (kielet läpi rungon), Schallerin lukittuvat virittimet. Kaulamikrofoni Lindy Fralin P90, tallamikrofoni Seymour Duncan P-Rails. Säätimet: volume, tone, blend, kolmiasentoinen minikytkin P-Railsin keloille.

Harhailua II

29.8.2012 · Yksi kommentti ·

Suhtaudun hyvin epäluuloisesti väitteisiin, joiden mukaan maailmanmenossa on nykyään jotakin perustavanlaatuista vikaa ja kaikki oli jollakin mystisellä tavalla paremmin Kekkosen, Mannerheimin, Santeri Alkion, Baudelairen, Rikhard Wagnerin, Kustaa II Aadolfin, Platonin tai jonkun muun kauan sitten kuolleen neropatin aikaan. Sen perusteella, mitä olen elämäni aikana historiaa lukenut: Ei totisesti ollut. Hyvin, hyvin harva esimerkiksi demokratiaan ja tasa-arvoon kriittisesti suhtautuvista haluaisi oikeasti elää absoluuttisen aatelis- tai kuningasvallan aikana. Todennäköisyys sille, että juuri he itse sattuisivat siihen pieneen eliittiin, joka vanhempiensa aseman ansiosta pääsee asemiin ja sanomaan yhtään mitään yhtään mistään, olisi häviävän pieni.

Kulttuuriantropologian opintojen jäljiltä olen jo pitkään epäillyt, että kuvitteellisten kulta-aikojen ihannointi ja kaipuu on peräisin inhimillisen elämän tähän asti pahimmasta katastrofista: siitä, että jouduimme luopumaan lajityypillisestä elämästämme keräilijä-metsästäjinä, meidät karkoitettiin paratiiseistamme ja tuomittiin työhön maanviljelijöinä, karjankasvattajina ja jähmeiden, hierarkkisten organisaatioiden rattaina. Muurahaisten ja kaljurottien kaltaisista aitososiaalisista lähisukulaisistamme ja ihmislajin aitososiaalisista piirteistä vakavasti kiinnostuneena (ja kaikesta siitä paljon kirjoittaneena) minua tietysti kiehtovat nämä organisaatiotkin – ja niiden kiistämättömät edut – tavattoman paljon.

Kuutisentuhatta vuotta maanviljelyskulttuurien organisaatiot olivat enimmäkseen perin jähmeitä. Vasta joskus 1800-luvun tietämissä säätykierto alkoi nitisten ja natisten toimia monissa maailman paikoissa. Tätä kehitystä tietysti vastustettiin ankarasti kadonnutta kulta-aikaa haikailtaessa. Säätykierto, ja sääty-yhteiskunnan hapertuminen ja katoaminen ovat kuitenkin selvästi kehittäneet ihmisten – oikeastaan koko ihmiskunnan – luovuutta sekä taiteissa että tieteissä. Ongelmiakin on tullut, toki, pahoja ongelmia, mutta voi hyvin sanoa että iso osa ongelmista johtuu siitä että osa nykypäättäjistä elää edelleenkin sääty-yhteiskunnan vastuuntunnottomilla asenteilla: ”Edut meille, ongelmat muille!”

Pienemmässä mitassa tämä näkyy myös Suomalaisessa koulujärjestelmässä. Maan nousu raaka-ainetuottajasta haitekin ihmemaaksi tapahtui siinä vaiheessa, kun työelämän leipiin astuivat tasa-arvoisen peruskoulun ja jatko-opiskelumahdollisuuksien kasvatit. Korkeampaan koulutukseen pääsi varakkaiden ja vaikutusvaltaisten vanhempien lapsien sijaan (myös) muunlaisista kodeista ponnistavia lahjakkuuksia. Se on näkynyt. Vähitellen opintotuki on kuitenkin heikentynyt, ja puhe lukukausimaksuista pitää sisällään ajatuksen, ettei köyhien kakaroilla pitäisi olla asiaa korkeakouluihin. Ei ole mitenkään yllättävää, että samaan aikaan Suomen maine huipputeknologian ja -tutkimuksen maana rapistuu, ja elinkeinoelämän päättäjät intoilevat kaivostoiminnasta uutta suomalaista… kultakaivosta.

Niinpä niin. Eniten kaivannaisteollisuuden tuotoista riippuvainen manner on Afrikka, ja se näkyy kansan elintasossa, tasa-arvossa ja koulutusmahdollisuuksissa. Onneksi Suomen ei ole pakko edetä siihen suuntaan.

Kuten sielläkin, täälläkin jotkut tahot ihannoivat ajatusta vanhempien työn jatkamisesta. Onneksi minulla ei ole ollut sellaisia paineita. Olisin tuskin kovinkaan hyvä tekstiilitehtaan työntekijä, pankkivirkailija, meijerin isännöitsijä tai veturinkuljettaja, kuten isovanhempani. Toimittajantöitä olen tehnyt, kuten vanhempani, mutta inhosin alaa enkä ollut siinä kovin hyvä.

Kuusituhatta vuotta erilaisia sääty-yhteiskunnan muunnelmia on osoittanut aivan riittävän selvästi, että jonkin tietyn alan lahjakkuus ei yleensä periydy, yrityksistä huolimatta. Erityisen selvää tämä on tietenkin hallinnollisen, sosiaalisen ja sotilaallisen lahjakkuuden alalla: aateliston historia todistaa karmaisevan selvästi näiden lahjojen periytymättömyyden. Ihmisten on parempi oppia olemaan luottamatta vanhempien aloihin ja harhailtava omalle, omalta tuntuvalle alalleen.

Harhailua I

28.8.2012 · 2 kommenttia ·

Viime viikon New Scientistissä haikailtiin elämään sattumanvaraisuutta. Netin ravintola-arvostelut, reittipalvelut ja GPS:t ovat loistava asia, mutta ne kiistämättä heikentävät mahdollisuuksiamme törmätä uusiin asioihin vahingossa – siksi että olimme menossa jonnekin, mutta eksyimme ja törmäsimme sitten… tähän makeaan/kammottavaan/upeaan/pelottavaan juttuun. Tai ihmisiin.

Artikkeli vetosi minuun siksikin, että luin sitä pienen hiljaisen aamiaishetken aikana Ruovedellä Muusikoiden.netin jokavuotisessa tapaamisessa. Porukalla on tapana kokoontua johonkin leirikeskukseen pariksi päiväksi juttelemaan, soittelemaan, rentoutumaan, ottamaan kuppia, olemaan mukavia toisilleen. Päädyin soittamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni, nelkyt-viiskytlukuista jazzia tilapäiskokoonpanossa, jossa oli mukana eläkkeelle jäänyt lääketieteen tutkija, keväällä laulun ammattilaiseksi valmistunut nuori nainen (joka soitti alttosaksofonia), äänitekniikan ammattilainen ja vielä kaksi perin eri-ikäistä tyyppiä, joiden elämästä ja tekemisistä en tiedä mitään ja jotka tapasin ensimmäistä kertaa paikan päällä. Muun porukan joukossa oli musiikin (tai musiikkitekniikan) ammattilaisia, vakavia harrastajia, kaikenlaista sakkia eri puolilta maata. Osan kanssa halattiin kun tavattiin pitkästä aikaa, monen kanssa kohdattiin ensimmäistä kertaa. Ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikista oli hyvä ajatus kokoontua pariksi päiväksi jonnekin soittelemaan, jutustelemaan ja viettämään mukavaa aikaa.

Isä totesi aikoinaan, että ainoa hyvä puoli armeijan käymisessä on, että joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa. Huomasin itse sittemmin, että sama pätee siviilipalvelukseen. Sama pätee, yhtä lailla, moniin harrastuksiin.

Ihminen tarvitsee rutiineja – ystäviä, jatkuvuutta – mutta ihminen tarvitsee myös sattumanvaraisia kohtaamisia elollisten ja elottomien asioiden kanssa, sellaisia joista ei ole etukäteen lukenut ruokalistaa ja nähnyt, montako tähteä edelliset kävijät ovat antaneet. Joskus on hyvä (antaa) johdattaa itseään harhaan.

(Koska elämme nykyaikana, there’s an app for that, kuten New Scientistin juttu toteaa.)

Tämä pätee isompiinkin asioihin. Moni poliitikko ja talouselämän edustaja vaatii nykyään koululaisia päättämään tulevasta urastaan jo ennen lukiota. Epätervettä, suorastaan vahingollista sekä ihmisille että yhteiskunnalle. On toki ihmisiä, jotka tietävät jo pienenä, mitä heistä tulee. Minäkin olin sellainen: tiesin oikein hyvin ja aivan varmasti, että minusta tulee luonnontutkija (kansakoululaisena), arkeologi (lukioon mennessä) ja tähtitieteilijä (lukiolaisena). On tietysti niitäkin, jotka tiesivät tulevan ammattinsa oikein jo lapsena ja viihtyvät hommassa edelleenkin. Mutta ei heitä montaa ole. Paljon enemmän on niitä, jotka huomaavat aikuisena, että nuoruuden toiveammatti, se jota varten tuli tehtyä niin valtavasti työtä, onkin ihan väärä ala. Paljon on niitä, jotka juuttuvat väärään alaansa, katkeroituvat ja leipääntyvät. Tekevät huonoa, epämieluisaa työtä vain tullakseen toimeen.

Onneksi on paljon niitäkin, jotka löytävät oman alansa vasta aikuisena, ehkä vasta eläkeiän kynnyksellä. Riittävän kauan väärillä kaduilla harhailtuaan. Kohdattuaan asioita ja ihmisiä, joista he eivät etukäteen tienneet mitään.