Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Mikä sopisikaan paremmin marraskuun sateiseen iltaan kuin elävä tuaregimusiikki? Jos olen laskenut oikein, näin Tinariwenin eilisiltana viidennen kerran, mutta kyllä tätä bändiä kelpaa katsella vielä monta kertaa. Ja voinhan minä tässä nimenomaisessa tapauksessa sentään hieman röyhistää hipster-rintaani: Satuin nimittäin olemaan paikalla bändin kaikkien aikojen ensimmäisellä Malin ulkopuolisella keikalla Roskildessa vuonna 2001.
Jostakin syystä tällainen moderni aavikkomusiikki tuntuu uppoavan tähän rannikon asukkaaseen. Pohjatyötä teki ennen Tinariweniä mm. Ali Farka Touré, jonka ohjelmistossa oli aina paljon tamašek-lauluja, sellaisen johnleehookermaisen akustisen bluesin ohella joka sai minut ensi kertaa kiinnostumaan hänen musiikistaan. Tinariwenin musiikin kansainvälisen menestyksen myötä tuaregipumppuja on siinnyt muitakin: Terakaft, Tartit, Kel Assouf,… eikä esimerkiksi Mariem Hassanin ja muiden sahrawitaustaisten musiikintekijöiden ”aavikkoblues” ole sekään kovin kaukana lännempien veljien ja siskojen ilmaisusta.
Olin eilen ensi kertaa Korjaamolla, joka vaikutti oikein mainiolta keikkapaikalta. Valot ja savut loivat lavalle melkoisen mystistä, hämyistä ilmapiiriä, ja ehkä bändi halusi vielä korostaa tunnelmaa pukeutumalla tiukemmin huiveihinsa ja kaapuihinsa kuin mitä olen useimmilla aikaisemmilla keikoilla nähnyt. Tällä kertaa Tinariwen-kollektiivi esiintyi kuusimiehisenä – ilman taustalaulajattariaan – ja Mohammed Ag Tahadan lyömäsoittimia oli nostettu miksauksessa aikaisempaa enemmän pintaan. Laulut etenivät perinteiseen tyyliin, (näennäisen) yksinkertaisten riffien päälle rakennettuina vuorolauluina. Pääsolistin tehtävä kiersi keikan mittaan mieheltä toiselle, samoin kitarat ja basso. Aikaisemmasta poiketen etenkin bändin johtaja ja tuaregirockin kummisetä Ibrahim Ag Alhabib ja basisti Eyadou Ag Leche antoivat hienovaraisia näytteitä siitä, ettei soittotaito tosiaankaan rajoitu riffittelyyn. Solistiset revittelyt olivat kuitenkin hyvin synkassa muun musiikin kanssa eivätkä hyppineet silmille, kuten helposti käy etenkin jatsitaustaisilla, muunlaista musiikkia tekevillä virtuooseilla. Siitä(kin) pisteet.
Hieno keikka, jälleen kerran, vaikka mielibiisiäni ”Amassakoul ’N’ Ténéréä” ei tällä kertaa kuultukaan. Odotin uteliaana, esitettäisiinkö lavalta jonkinlaista kommenttia Malia riepovaan sisällissotaan – kuten Fatoumata Diawara esitti torstaina vedotessaan rauhan puolesta – mutta bändi puhui ylipäänsä hyvin vähän: Ag Alhabib sanoi lähinnä olleensa aavikolla sen verran pitkään ettei englanti tällä hetkellä oikein luista. Tuaregimuusikot ovat ylipäänsä olleet ymmärtääkseni aika vaitonaisia kriisin suhteen. Ystäviä ja lojaliteetteja lienee kiistan monilla puolilla.
Marraskuun alun mainio konserttiputki jatkuu jo tänään vähän toisenlaisella meiningillä.
Hivenen näyttiä siitä millaista meininkiä torstaisella Fatoumata Diawaran keikalla nähtiin ja kuultiin. Näissä kahdessa pätkässä nähty taustabändi ei ole kokonaan sama, mutta tunnelma on kohdallaan.
Reilu vuosi sitten olimme katsomassa Fatoumata Diawaran Huvilateltta-keikkaa tietämättä, mitä odottaa: esikoisalbumi oli ilmestymässä vasta kuukautta myöhemmin ja tukena oli vain luottamus siihen, että malilaiset laulaja/lauluntekijät ovat yleensä olleet keikalla käymisen arvoisia. Luottamus kannatti, keikka oli hieno. Niinpä Fatoumata Diawaran eilisiltaisen Savoy-teatterikeikan osasi odottaa jo etukäteen olevan vaivan arvoinen. Sitä se olikin.
Diawara astui lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, mutta tällä kertaa keikkaa ei rakennettu yhtä rauhalliseen tahtiin kuin viimeksi. Nelihenkiseksi kasvanut taustabändi tuli säestämään jo toisessa kappaleessa, ja mietteliäät laulut muuttuivat aika nopeaan tahtiin tanssillisemmiksi, miltei afrobeatmaisen kiihkeiksi.
Välispiikissä Diawara kysyi, oliko yleisössä ketään, joka ymmärtäisi bambaraa. Yksi tai kaksi, kävi ilmi. Mutta ei se oikeastaan haitannut. Musiikki kantoi tälläkin kertaa kielimuurin yli. Fatoumata Diawara on sen verran taitava ja melodinen lauluntekijä, että lauluihin voi yhtyä sanoja osaamattakin. Hän summasi välispiikeissä laulujensa teemoja, teki kunniaa entiselle työnantajalleen, malilaisen naismusiikin sinnikkäälle uranuurtajalle Oumou Sangarelle (jonka taustalaulajana Diawara kävi Suomessa ensi kertaa muutama vuosi sitten) ja puhui Malia parhaillaan repivästä turhasta sisällissodasta. Afrikkalaisen yhtenäisyyden hengessä näyttelijänä ja tanssijanakin leipäänsä tienannut Diawara esitti myös hilpeän demonstraation siitä, miten samaa rytmiä tanssitaan eri puolilla Afrikkaa, Algeriasta masai-kansaan asti.
Ja yleisö jorasi mukana Savoy-teatterin käytävillä ja penkkien lomassa. Ja lauloi kertosäkeitä. Hieno ilta, jälleen kerran. Fatoumata Diawarasta veikkailtiin jo ennen esikoisalbumin ilmestymistä tulevaa supertähteä, artistia jonka osalta voi parinkymmenen vuoden päästä kehaista sisarenpoikien lapsille: ”Mä muuten näin sen Helsingissä parikin kertaa silloin ekan levyn aikoihin.” ”Älä, ihan tosi?”
Tällä hetkellä skenaario vaikuttaa ihan toteutumiskelpoiselta. Olettaen, että sisarenpojat ottavat hankkiakseen lapsia.
Koska asiasta on tuolla Naamatun puolella kyselty, kerrottakoon Amerikan reissustamme vielä seuraavaa:
Kyseessä oli siis American Tours Internationalin organisoima bussireissu, joita Suomessa myy ainakin Suomi-Seuran Matkat. Liikkumavälineenä oli normaali charter-bussi – tai, jos tarkkoja ollaan, kaksi, mutta eivät bussit aina ihan samaa reittiä samalla aikataululla menneet – ja mukana oli kuskin lisäksi opas.
Seuraa sinistä viirua
Pikaisesti Google Mapsista kalkuloiden kokonaismatkaksi tulee noin 4200 kilometriä, keskimäärin 463 kilsaa per ajopäivä, mistä puuttuvat kiertoajelupäivät Washingtonissa ja New Orleansin lähiseudulla. Kokonaan bussittomia päiviä reissussa oli tulo- ja lähtöpäivien lisäksi – kentältä ja -lle ajoimme taksilla – vain yksi, se jona ajelimme taksilla Universalin teemapuistoon Orlandossa. Pisin yksittäinen päivämatka oli Pensacolan ja Orlandon välillä, 725 kilometriä. Lisäksi vielä meno- ja tulomatkan toistakymmentätuntiset lentomatkat (Helsinki–Amsterdam–Washington, Miami–Atlanta–Amsterdam–Helsinki).
Matkamotoristit valitsevat Vuoden rautaperseen. Ansaitsimmeko me tällä julkuneuvoissa istumisella edes kuukauden muoviperseiden arvonimen?
Huomenna alkaa NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. Oikeastaan pitäisi puhua InNoWriMosta, koska ajatus ja innostus on jo kauan sitten levinnyt muihin maihin, myös Suomeen. Kansainvälisen romaaninkirjoituskuukauden ajatuksenahan on tuottaa kokonainen 50 000 sanan romaani marraskuun aikana: kirjoittamisen saa aloittaa huomenna kello 00:00 ja se pitää lopettaa 30. marraskuuta kello 23:59:59.
Erinomainen ajatus hyötykäyttää pimeää marraskuuta.
Ei, en ole osallistumassa hankkeeseen. Tarkoitus on kuitenkin pullauttaa ilmoille romaanin käsikirjoitus vuoden loppuun mennessä. Aikaa ei siis ole hirveästi kuukautta enempää, varsinkin kun aion vielä käyttää viikon–pari suunnitteluun, lähdemateriaalin lukemiseen ja rakenteen laatimiseen. Etukäteen laadittu, luvuittain etenevä rakennesuunnitelma on minun kirjoittamiselleni yhtä iso välttämättömyys kuin deadlinekin. Ilman niitä ei mitään synny.
Reissun aikana muistikirja oli jotakuinkin koko ajan käden ulottuvilla, ja kyllä siihen kaikenlaista tuli kirjattua. Näissä hommissa ei täydellistä lomaa ole edes teoriassa mahdollista viettää, alitajunta kyllä paiskii töitä silloinkin. Siinä mielessä bussissa ja lentokoneessa torkutut tunnit ovat oikeastaan aika tehokasta työaikaa. Puolihorroksessa syntyy kaikenlaisia ideoita ja siitä herää sen verran helposti että niitä pystyy kirjoittamaan muistiinkin ennen kuin ne unohtuvat. Onneksi ei tarvitse haaskata elämäänsä auton ratissa: sekä luova puolihorros että asioiden merkitseminen muistiin jäisivät paljon vähemmälle. Tai sitten se elämä.
Kotona ollaan oltu jo melkein vuorokausi. Olisi pitänyt olla jo kahdeksan tuntia aikaisemmin, mutta matkaa ei viivyttänyt pahemmaksi yltynyt Sandy-hurrikaani (jolta onnistuimme välttymään Miami Beachin ja Key Westin sateisia ja tuulisia kelejä lukuun ottamatta) vaan sekä liian tiukaksi ajoitettu koneenvaihto Amsterdamissa että KLM:n tietojärjestelmän hikahdus, joka hukkasi jatkolentomme… asia kyllä hoidettiin niin sukkelasti kuin mahdollista, ja onneksi Amsterdamin ja Helsingin väliä liikennöidään vallan taajaan, eikä esimerkiksi kerran päivässä. Tai viikossa.
Miltä nyt tuntuu? Lievästi zombilta. Takana on erinäisiä tuhansia kilometrejä bussissa istumista. Kello kuuden aamuherätykset lähes jokaisena reissupäivänä vaativat veronsa, kun nukkumaan ei tullut kuitenkaan mentyä iltayhdeksältä. Lisäksi vielä yli puolivuorokautisen kotimatkan mittaan tuli nukuttua pari parin tunnin pätkää istuma-asennossa. Ja siihen vielä jetlag päälle. Ynnä ilmanalan muutos Miami Beachin pilvisestä ja sateisesta, mutta melkein saunanlämpöisestä kelistä kotomaan pikkupakkaseen. Pääsin kuitenkin jalkeille käyttämään äänioikeuttani ja hoitamaan päivystysvuoroni kirjamessuilla.
Oak Alley Plantation.
Mutta ei se mitään. Reissu oli hieno, ehdottomasti vaivan ja väsymyksen arvoinen.
Mikä oli parasta?
Hmmm. Paha sanoa. New Orleans oli huikea paikka, samoin Kennedy Space Center. Itse matkustustavassa oli yksi hyvä puoli: valmis tilausbussimatkapaketti käväisi matkan varrella paikoissa, joihin omin päin liikkuen ei olisi koskaan tullut edes menneeksi.
Oconalufteen museotila Appalakeilla.
Mikä oli ikävintä?
Tahti oli sen verran kiivasta, ettei ikävä juurikaan ehtinyt käväistä… monissa paikoissa olisi viihtynyt mielellään kauemminkin. Jotakuinkin päivittäinen 6–8 tunnin bussissa istuminen kävi perslihaksille. Emmekä kumpaineknaan ole lypsyaikaan heräämisen ystäviä. Muuten ei oikeastaan valittamista. Mitään epämiellyttävää ei tapahtunut, ja pysyimme molemmat terveinä.
Jos tylsimpiä asioita olivat laiha kahvi, kunnon teen puute ja ankeat hotelliaamiaiset, ei ole mennyt kovin huonosti. Ja muualta kyllä löytyi erinomaista ruokaa, vaikka keskimääräinen tarjonta oli – etenkin tienvarsikuppiloissa – suomalaiseen makuun vähän turhan kasvitonta ja rasvaista.*
Oconalufteen museotilan possu.
Minne haluaisit takaisin?
New Orleansiin, mielellään viikoksi tai pariksi. Myös Memphis – yksi soulin ja bluesin tärkeimmistä pääkaupungeista – on ehdottomasti yhtä iltaa pidemmän visiitin väärti. Key West olisi kiva ja mukavan leppoisa pikkukaupunki, ellei se olisi niin täynnä kännääviä turisteja. (Kännääviä turisteja on tietysti yhtä lailla New Orleansin Bourbon Streetillä, Memphisin Beale Streetillä tai Nashvillen Broadwaylla, mutta niiden paikkojen ympärillä on paljon muuta kiinnostavaa kaupunkia, joka ei muistuta ympärivuorokautista ja -vuotista rokkifestaria.)
Bourbon Street, New Orleans.
Yhdysvaltoihin kyllä matkustan mielellään uudelleenkin. Tässä raapaistiin varsin pientä osaa maasta. Voisin jopa kuvitella lähteväni samanlaiselle bussikiertueelle vaikka länsirannikkoa pitkin. Tai sellaiselle reissulle, joka kulkisi vaikkapa Montanasta etelään Kalliovuorten itäpuolta, ehkäpä Texasiin asti. Tony Hillerman -fani haluaisi nähdä navajoreservaattia ja juurimusiikkifani Austinin.
Yllätyitkö jostakin?
Eeen oikeastaan. Tällä pikavilkaisulla tämä osa Yhdysvaltoja oli oikeastaan aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin. Hyvässä ja pahassa.
Paikallisen Prisman eli Walmartin urheilu- ja vapaa-aikaosastolla Mississippin Grenadassa.
Ehkä epämiellyttävä yllätys oli vieläkin pahempi viehtymys kertakäyttöroskaan kuin olisin osannut odottaa. Esimerkiksi kahvimaito tuotiin hienoissakin ravintoloissa pöytään sormustimen kokoisissa Coffee Creamer -muovipurkeissa, joita kului koko kupilliseen kahdesta neljään kappaletta. Walmartissa ostoksia pakattiin holtittomaan määrään pieniä ja ohkaisia höttömuovipusseja, juuri sellaisia joita eteläisen Ranskan tienvieret olivat aivan täynnä ennen kuin ranskalaiset tulivat järkiinsä jokunen vuosi sitten ja kielsivät ilmaismuovipussien jakelun kaupoissa. Yhdysvaltoihin sana ei ole vielä mennyt perille, ja Tyynessämeressä kelluukin Texasin kokoinen alue (enimmäkseen) amerikkalaisperäistä muovijätettä.
Yksityisautoiluriippuvaisuus oli sentään joissakin kaupungeissa vähäisempää kuin olisin kuvitellut. Siellä oli jopa kunnon jalkakäytäviä. Tiheään liikennöityjä bussi- ja ratikkalinjoja. Ja pyöräilijöitä: Miamin bussien keulassa oli monen fillarin vetoinen pyöräteline. Sellaisia myös Suomeen!
A streetcar named ”Riverfront”. (Kyllä, New Orleansissa pääsee ratikalla edelleen myös Desire-nimiseen kaupunginosaan.)
Suurten kaupunkien ulkopuolella tilanne on kuitenkin paljon surkeampi: autottomana eläminen on jotakuinkin mahdotonta. Siellä ihminen on liemessä, jos kortti lähtee alta tai bensa lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten nykyään (jopa Suomessa).
Tennesseessä Nashvillen ja Memphisin välisellä ”Music Highwaylla”.
Kiitos. Tämä oli hieno reissu. Tämä oli aivan mielettömän hieno viisikymmenvuotislahja. Siitä kiitos lahjaan osallistuneille eli Johannalle, Evalle ja Liisalle, Esalle, Tuijalle ja Jounille, Jaanalle, Eevalle, Irmalle ja Martille, Jarmolle, Terholle, Virpille, Marjolle, Anna-Maijalle, Annalle ja Kimmolle, Ellalle ja Tatulle, Katrille, Kaisalle ja Timolle, Tähtivaeltajalle, Minnalle ja Tonille, Juhanille, Kalelle, Sepolle, Sirkka-Liisalle, Marionille, Tintille ja Harrille sekä Onnille, Sadulle, Astalle ja Leolle, Leenamaijalle ja Sampolle, Jaanalle, Annelille, Heidille ja muille Pirhosille, Päiville ja Juliolle perheineen, Minnalle ja Anssille sekä Aarolle, Pirjolle ja Jannelle sekä Airille, Stellalle, Likelle, Kreettalle ja Juhalle, Maaritille, Siskolle, Jarille, Markulle, Paulalle ja Janille, Arskalle, Mikolle ja Paulalle, Ahokallioille, Jukalle ja Lauralle. Aivan mielettömän iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sarille, joka koko touhun ideoi ja organisoi.
Floridalainen puuvillapelto.
___
* Matkan aikana kehittelimme ajatusta vientituotteesta: suomalainen aamiainen. Ruisleipää, höylättävää juustoa, leikkeleitä, paljon leivänpäällyskasviksia. Kunnon vahvaa kahvia ja haudutettua teetä.
Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.
Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.
Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.
Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.
Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.
Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.
Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.
Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.
Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…
Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.
Kuva: Sari Eronen-Mäkelä
Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.
Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.
Se on nimittäin valtava.
Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.
Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.
Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.
Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.
Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.
Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.
Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.
Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…
