Tekijä: jPekka

Albumialbumi X

·

Yleensä minulla on taipumus ajatella 80-luvun loppua aikana jolloin en pahemmin tehnyt enkä kuunnellut musiikkia. Siihen oli syitä – enimmäkseen huonoja – mutta toisaalta tajuan että niihin aikoihin tutustuin moneen minulle sittemmin tärkeäksi muodostuneeseen artistiin. Heihin kuuluivat myös kaksi minulle erittäin merkittävää – ja usein täällä blogissakin hehkuttamaani laulaja/lauluntekijää: John Hiatt ja Richard Thompson.

Thompsonin Amnesia-albumi (1988) kuuluu muistaakseni niihin levyihin, jonka ostin ennakkoon kuulematta, pelkästään arvostelukehujen perusteella: muistan että Soundin arvion ohessa oli myös levyn sisäpussiinkin painettu kuva Thompsonista ”soittamassa” moottorisahaa, ja tämä merkillinen yhdistelmä keski-ikäistä nörttiyttä ja ilmeistä, aggressiivista kiukkua ilmeisesti jäi kiinnostamaan. Thompson ei nimenä ollut muutenkaan täysin outo, muistan kyllä lukeneeni jostakin amerikkalaislehdestä jutun Richard & Linda Thompson -aviopariduon viimeisestä keikasta, jonka encoreta R. tuli soittamaan yksin, kasvot verta valuen.* Tiesin myös hänen historiastaan brittiläisen folkrockin klassikkoyhtyeessä Fairport Conventionissa.

Ensi kuuntelulla albumi oli hämmentävä kokemus, ennen kaikkea Thompsonin lauluäänen vuoksi. Hän ei totisesti ole mikään suuri vokalisti, mutta hänen äänensä jää kyllä mieleen. Miltei vieraannuttavan kolhoa soundia ja ilmeistä kapea-alaisuutta täydentää vielä vahva skotlantilainen aksentti. Mutta laulut ovat vahvoja, ja vaikka moottorisahakuva lieneekin parodiaa ajan sukkahousuhardrockin kuvastoa kohtaan, Thompsonin ilmaisussa on hyvin paljon peiteltyä ja avointa aggressiivisuutta, sekä hänen lauluissaan, laulamisessaan että kitaransoitossaan – eikä kitaroinnin aggressiivisuus tarkoita mitään naurettavaa mättösäröä, vaan soitannollista vimmaa. Musiikissa kuuluu kelttiläisperinteen vaikutus, mutta tämä tavara ei ole mitään mukavaa ja rentoa hoilottelukamaa pub-iltojen piristykseksi. Thompson ei sääli laulujensa, tarinoidensa päähenkilöitä, ei myöskään itseään silloin kun hän (tai joku hänen alter egonsa) lauluissa esiintyy. Kiukku on välillä henkilökohtaista (”Gypsy Love Songs”), mustasukkaistakin (”Don’t Tempt Me”), välillä se kohdistuu hänen (toisen) kotimaansa politiikkaan (”Yankee, Go Home”) tai uskonno(i)lla rahastajiin (”Jerusalem On the Jukebox”). Levyn aloittavan ”Turning Of The Tiden” kiertopalkinto-naiseen kohdistuva avoin paheksunta tuntuu jo suorastaan kiusaannuttavalta, mutta myöhemmin Thompson heittää peliin kaksikin niin tolkuttoman kaunista laulua – ”I Still Dream” ja ”Waltzing’s For Dreamers” – että hänelle antaa paljon anteeksi. Hyvin paljon.

Amnesia oli minulle myös ensimmäinen tutustuminen tuottaja/äänittäjäkaksikko Mitchell Froomin ja Tchad Blaken työhön. Heitä on tullut sittemmin diggailtua mm. Los Lobosin ja Suzanne Vegan levyillä, samoin Thompsonin seuraavalla albumilla Rumor and Sigh (1991), joka on minun mielestäni edelleenkin hänen väkevin albumikokonaisuutensa ja se levy, jota olen aina suositellut sopivaksi paikaksi aloittaa RT:n musiikkiin tutustuminen. Mutta minä aloitin Amnesiasta, joten sillä on yhä erityinen paikka minun levyhyllyssäni.
.

___
* Välit olivat ilmeisesti hapertuneet korjaamattomaan kuntoon jo hyvän aikaa sitten ja sekä avioliiton että musiikillisen yhteistyön päättämisestä oli sovittu jo aikaisemmin. Takahuoneessa oli kuitenkin syntynyt riitaa ja Linda oli iskenyt tulevaa ex-miestään pullolla.

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.

Kontulan aika! ja expat

·

Kontulan aika! on Reittejä Kontulaan -yhteistyöhankkeen pohjalta syntynyt, yhdessä kirjoitettu näytelmä, joka kertoo – yllätys yllätys – Kontulan kaupunginosan historiasta, todesta ja kuvitellusta. Enimmäkseen kuvitellusta. Tälle kontulalaistaustaiselle kaupunginosaanmuutajalle näytelmän ensi-illan lisäbonuksena oli esityspaikka: Helsingin yhteislyseon juhlasali, sama halli jossa teininä tuli notkuttua jumppatunneilla ja käytyä pokaamassa ylioppilaslakki. Niin, esiinnyinhän minä samaisella lavalla muutamassakin koulun joulu- ja kevätnäytelmässä.

Mutta tämä ei ollut minun Kontulani tarina, ei oikeastaan.

Minä muutin muualle vuonna 1982 – pari vuotta lakkiaisten jälkeen – ja Kontulan ajan tekijät ovat nykyisiä asukkeja. Heidän kertomansa tarina on tietenkin toinen. Paikatkin ovat, monessa mielessä, toisia. Näytelmän keksityn esihistorian, muistellun historian ja fantasioidun tulevaisuuden kannalta keskeinen paikka on Kelkkapuisto, alue joka yllä olevaa kuvaa pari tuntia sitten ottaessani jäi selkäni taakse. Minun aikanani sitä kutsuttiin puolivitsinä ”Alppipuistoksi”: vanhan suopohjan päälle oli kasattu jätemaakumpareita. Siihenkin aikaan siellä laskettiin mäkeä, mutta nykyisestä keinovalaistuksesta ei ollut tietoakaan. Minä käytin sitä tähtien kiikarointiin, sillä kummut peittivät mukavasti lähikatuvalot näkyvistä, joten niiden keskellä oli parhaat mahdollisuudet tähtien ja planeettojen tutkimiseen mitä niin suburbaanissa ympäristössä saattoi kuvitella. (Paljon paremmat kuin nykykotiseudullani, mur.)

Minun Kontulani tarinaa oli jossain määrin Muurahaispuussa – kirjassa vilahtaa muutaman kerran ohimennen tyyppi, joka olen minä teini-ikäisenä ja parikymppisenä – ja saatanpa kirjoittaa sitä joskus muuannekin, jos siltä tuntuu. Epäilemättä tulen poikkeamaan ns. todellisuudesta ihan yhtä vapautuneesti kuin Kontulan ajankin tekijät.

HYLlin juhlasali on iso, kulmikas ja kiviseinäinen, mikä kaiutti harrastajanäyttelijöiden dialogia hetkittäin vähän vaikeasti kuultavaksi. Näytelmään rakennettu tarina oli tavallaan vähän hömelö. Mutta toisaalta… sellainen tällaiselta pohjalta rakennetun näytelmän oikeastaan pitääkin olla, kotiseututeatterin. Ja tekijöiden pitää olla innostuneita. He olivat, ja ihan aiheesta. Kaiken kaikkiaan mainio puolitoistatuntinen. Kiitos, Reetta, että tönit minut paikalle.

 

Kuinka bändi alkaa rakoilla

·

Kaksikymmentäviisi vuotta toimineen yhtyeen yksi jäsen sairastuu, niin lopullisesti ja niin pahasti, että on selvää että hänen muusikonuransa ei voi jatkua enää kauaa. Hänen muille tekemänsä tilannetiedotus – hän kertoo että soittaisi mielellään vielä yhden keikan – pamauttaa ilmoille yhtyeessä ja sen lähipiirissä pitkään kyteneitä jännitteitä, ja sen ainoankin keikan onnistuminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, arvostetun kiintotähtiyhtyeen toiminnan jatkosta puhumattakaan. Ensin kiukku kiehuu yhtyeen määrätietoinen perfektionistijohtajan ja hänelle kateellisen, kunnianhimoisen yhtyetoverin välillä – joka liki samantien sotkee välinsä puolisoonsa, joka hänkin soittaa yhtyeessä. Sairastuva jäsen jää tilanteessa oikeastaan täydelliseksi sivustakatsojaksi, yksin sairautensa kanssa.

Yaron Zilbermanin elokuvaa A Late Quartet (2012) on nimitetty ”intellektuaaliseksi draamaksi”, ilmeisesti siksi että a) siinä ei ole takaa-ajoja eikä räjähdyksiä, b) kyseinen yhtye on arvostettu newyorkilainen jousikvartetti ynnä c) pääosanesittäjät ovat keski-ikäisiä tai vanhempia ja kyseinen sairaus on Parkinsonin tauti. Klassisen musiikin mukanaolo tekee ilmeisesti Kauniit ja rohkeat -korniustason ihmissuhdesotkuista intellektuaalisia, miettii ei-klasariharrastaja-katsoja.* Toisaalta itsekin bändissä (ja teatteriproduktioissa) soittanut katsoja kyllä tunnistaa tarinassa ihan tuttujakin piirteitä siitä, mitä bändidynamiikka voi toisinaan todellakin olla.

Elokuvan päätös näyttää ensin rakentuvan melkoisen kliseiseksi Hollywood-melodraamafinaaliksi, mutta pikkuinen twist kriittisessä kohdassa muuttaa sen sitten ihan nokkelaksi ja tehokkaaksi tearjerkeriksi. Nimekäs näyttelijäkaarti (Mark Ivanir, Phillip Seymour Hoffman, Christopher Walken ja Catherine Keener) hoitaa hommansa vallan mainiosti – ja ainakin näin ei-viulistin ja ei-sellistin mielestä heidän playback-soittamisensa näytti ihan uskottavalta – mutta jossakin äsken kohdalle sattuneessa arvostelussa kehuttu Imogen Poots muusikkopariskunnan omaan uransa ja aikuistumisensa kanssa kipuilevana nuorena neitinä oli kyllä minusta vähän turhan kankea ja vaisu.

Eikä minulle myöskään oikein selvinnyt, mikä elokuvasta teki ”intellektuaalisen”. Täytyy varmaankin miettiä asiaa siinä vaiheessa, kun alan joskus työstää erästä bändidynamiikkaan liittyvää tarinaideaani pelkästä ideasta eteenpäin.

___
* Kuten olen ennenkin todennut, pidän varsin paljon barokkimusiikista ja jonkin verran renessanssimusiikista, joita kumpiakaan en kyllä tunne tai kuuntele läheskään niin paljon kuin tyylilajit ansaitsisivat. Pidän myös joistakin modernin ”taidemusiikin” säveltäjistä, suunnilleen Stravinskystä Cageen ja Stockhauseniin, mutta varsinainen klassinen musiikki (sellainen, jota tehtiin suunnilleen 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun – eli lasken mm. romantiikan samaan lokeroon) on minusta enimmäkseen tyhjää ja mielenkiinnotonta. Sekin voi johtua vain liian vähästä kuuntelusta. Ei kaikkeen ehdi paneutua yhden elämän aikana.

MMXIII -> MMXIV

·

Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme)  on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.

Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.

Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.

Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.

Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.

Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).

Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.

Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.

Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.

Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.

Harmaa mappi

· 2 kommenttia ·

Kuten olen ennenkin kertonut, olen vanhana kulttuuriantropologian opiskelijana hyvinkin viehättynyt riitteihin. Ne ovat oleellinen osa ihmistä, hänen elämänsä muutoksia (ja jatkuvuutta), vuodenkiertoa, elämää ja ihmissuhteita.

Kokeellisen työnohjauspiirimme riemastui taannoin, kun kerroin heille harmaan mapin riitistä. Aloitin sen silloin kun Alshain oli suunnitteluvaiheessa: kävin kirjakaupassa ostamassa harmaan kotelomapin (ja välilehtinivaskan), jota kirjan suunnittelun mittaan aloin sitten täyttää lehdistä leikatuilla artikkeleilla, ideointia sisältävillä irtolapuilla ja muulla hankkeeseen liittyvällä paperitavaralla. Kirjoittamisen ja editoinnin mittaan sinne päätyivät myös ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan kommentteja sisältävät printit. Sinne päätyivät myös kirjaan liittyvät tiedostot cd- tai dvd-levyille poltettuina.

Siitä lähtien olen jokaista kirjaa varten ostanut uuden harmaan mapin. Niitä olisi siis jo viiden täyden mapin rivistö, jos työhuoneen hyllytila ei olisi hupeneva luonnonvara: nyt täytetyt mapit ovat ullakolla kosteudenpitävässä laatikossa.

(Aikanaan mapit päätyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon, mutta eivät vielä.)

Harmaan mapin ja välilehtien hakeminen kirjakaupasta, kirjan työnimen kirjoittaminen mapin selkään ovat riitti, joka kertoo kirjailijan mielelle, että tämä kirja on alkanut syntyä. Se ei ole enää epämääräinen kaavailu, haave, vaan projekti, jolle on muotoutumassa aloituspäivä ja deadline. Sille on varattu aika, jona projektia tehdään täyspäiväisenä työnä.

Hunan on saanut oman harmaan mappinsa jo vähän aikaa sitten, vaikka olenkin vielä täysipäiväisesti työstämässä Sarah Lotzin The Threen suomennosta. Lähipäivinä mappi saa myös sisältöä, kun tulostan sinne erään tietyn päiväkirjan, jota olen käyttämässä romaanin pohjana: kyseinen dokumentti on minulla kyllä (työtietokoneen ohella) myös sähkökirjanlukulaitteen muistissa, mutta – vaikka yleensä välttelen turhia välitulostelemisia – haluan sen myös paperille.

Tähän kirjahankkeeseen perustin myös uuden aloitusriitin ja hankin kirjakaupasta kapineen, jota näemmä kutsutaan konttorikirjaksi. Siitä tulee tämän kirjahankkeen työpäiväkirja, johon dokumentoinen hankkeen edistymistä, luettua lähdemateriaalia, ideoita ja mahdollisesti kaavioita ja piirroksia – mitä suunnittelu ja kehittely sitten tuntuukin vaativan. Tämän riitti-idean lainasin työnohjausryhmätovereiltani. Idea tuntui erinomaiselta.

Ja onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten joskus tulevaisuudessa vähän lisää luettavaa.