Tekijä: jPekka

Tsss–tsss–bup–tsik–tsss–bup–tsik–tsss

· 2 kommenttia ·

Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla on esitetty elokuvaa Roland TR-808 -rumpukoneesta, jonka soundimaailma on ollut ollut merkittävässä osassa hiphopin eri tyylisuuntien kehityksessä. Kasinollakasi tuli markkinoille 1980-luvun alussa ja katosi kaupoista pari vuotta myöhemmin. Sampleina sen soundeja löytyy netistä ilmaisina ja (luultavasti laadukkaampina) maksullisina versioina.

Kiinnostuin itsekin rumpukoneista samoihin aikoihin, sillä olin aloittanut basson soittamisen ja metronomia paremman kuuloisesta kompista oli apua treenatessa ja, sitten myöhemmin, lauluja tehdessä ja nauhoitellessa. Kasinollakasi oli kuitenkin sen verran hintava laite etten uskaltanut edes unelmoida siitä (puhumattakaan esimerkiksi Linn Drumista, jota käytti muun muassa suuri idolini Peter Gabriel). Jouduin tyytymään halvempiin malleihin.

Ensimmäinen rumpukoneeni oli Rolandin kitarapedaaleja ja muuta halvempaa tavaraa valmistavan Boss-alamerkin ”Dr. Rhythm” Dr-110:
.

.
Tätä rumpukonetta käytin myös ensimmäisissä kasettineliraiturille tekemissäni demonauhoituksissani. Tämän ajan kasetteja ei enää valitettavasti ole tallessa, mutta muistan että (siihen aikaan bändissämme koskettimia soittanut) pikkusiskoni luonnehti erästä yritelmääni: ”Kuulostaa vähän Joy Divisionilta.” Rumpukonesoundi oli epäilemättä yksi syy.

DR-110:ssa oli sama ongelma kuin monissa myöhemmissäkin rumpukoneissani: koneen sisäiset muistipaikat eivät riittäneet kuin muutamaan biisiin. Muisti oli pakko tyhjentää, kun alkoi rakennella komppeja seuraavaan kappaleeseen – olettaen, ettei käyttänyt samaa yhden tahdin mittaista patternia koko biisin halki, mikä ei oikein koskaan ole sopinut minun musiikilliseen ajatteluuni.

Sitä paitsi ajattelin, että olisi hienoa opetella itsekin soittamaan rumpukomppeja ns. oikeasti. DR-11o lähti kauppaan ja tilalle tuli käytetty kummajainen, englantilaisen MPC-yhtiön valmistama The Kit:
.

.
Kuten (kammottavan huonosti kuvatusta) nettivideosta näkee, tässä vekottimessa satsattiin live-soittamiseen. Haihatin sai kyllä soimaan muutamia rytmejä automaattisestikin, mutta muita rumpusetin osia varten oli (jossain määrin kosketusherkät) lämiskät, jota sitten naputeltiin sormilla. Virittelin omaani niin, että bassari-padin sai irrotettua laitteen naamataulusta ja laskettua lattialle, jolloin sitä saattoi soittaa oikean rumpalin tyyliin jalalla.

Minusta ei tosin tullut tämän(kään) laitteen ansiosta oikeaa rumpalia, epäilemättä osittain siksi että olen aina ollut turhan laiska treenaamaan.

Tämä oli mukana muutamissa bänditreeneissäkin: rumpalillamme Mikalla oli perin epäluotettava auto, ja mikäli se ei suostunut käynnistymään talvipakkasilla, hän soitti minun rumpukonettani. (Välillä meidän muiden oli vaikeaa pitää pokkaamme: vakavamielinen, hyvin siististi pukeutunut ja useinmiten solmiota käyttävä rumpalimme soittamassa tätä nukkekodin hellan näköistä vekotinta pienillä pampulapäisillä tikuilla.)

The Kitillä soitettuja demoja on yhä tallella, ja ehkäpä joskus saan aikaiseksi ilahduttaa niillä teitäkin, jos kiltisti pyydätte. Nykykorvin niiden nauhoitusten rumpuosuudet kuulostavat omituisilta, halvoilta, kohisevilta – ja perin epätarkasti soitetuilta.

Luovuin siltä erää toivosta oppia rumpaliksi, myin The Kitin ja ostin tilalle vähän laadukkaamman ”oikean” rumpukoneen.
.

.
Yamaha RX21:een tallennetut soundit olivat, kahdesta edellisestä poiketen, täysin digitaalisia: se katsottiin 1980-luvulla myyntivaltiksi. Epäilemättä myyntivaltiksi katsottiin myös, että soundit olivat valmiiksi melkoisen prosessoituja ja muokattuja 1980-luvun puolivälin rumpukonepitoisen musiikin soundi-ihanteiden mukaisiksi. Jos olisin ollut kiinnostunut tekemään vaikkapa The Curen tyylistä musiikkia, olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen: itseäni miellytti kuitenkin hieman akustisempi rumpusoundimaailma, ja koska RX21:n ohjelmoiminen pikkuriikkisen, yksirivisen LCD-tekstinäytön kautta oli jotakuinkin viheliäistä, laite lähti suhteellisen nopeasti vaihtoon.

Sitten rahat riittivät jo ”oikeaan” Rolandiin – ei siksi että rahaa olisi ollut paljon, vaan siksi että teknologia oli halventunut.
.

.
Roland TR-626 oli melkoisen hyvä kapine hintaisekseen ja aikaisekseen, mutta ei ole saanut samanlaista kulttimainetta kuin vanhempi edeltäjänsä TR-808: Sound On Sound -lehden toimittaja sai kuuskakskuutosen kaupanpäällisenä ostaessaan jotakin muuta.

Tämä vekotin minulla taisi olla monta vuotta, ja sen soundimaailmaa kuulee erinäisillä kasettidemoillani. Suurin ongelma tässäkin oli muistipaikkojen vähäisyys: patterneille oli perin vähän tilaa (48 muistipaikkaa) ja kokonaisia ”lauluja” koneeseen mahtui vain kuusi – teoriassa: kovin usein huomasin täyttäneeni pattern-muistipaikat jo parin laulun kompeilla. Laitteessa oli (kuten edeltäjässäänkin) kyllä midi-liitännät joiden kautta rumpukoneen olisi saanut kiinni isommalla muistiavaruudella varustettuun sekvensseriin, mutta eihän minulla sellaista ollut. Tallensin kyllä komppeja laitteen kasetti-varmuuskopioliitännän avulla siihen aikaan kaupasta löytyneille (ja datavarmistukseen tarkoitetuillekin) C-10-kaseteille.

Mutta lopulta tuli tunne, että rumpukoneet oli niin nähty ja kuultu. Päätin tulla toimeen ilman, ja taisin oikeasti sinnitelläkin rumpukoneettomana vuoden tai kaksi. Taannoin blogiin linkittämäni ”Joenrantaan” on peräisin tämän kauden aamunsarastuksesta, ja näiden rumpukoneettomien nauhoitusten kuuntelu jälkeenpäin paljasti minulle, että ehkä vakaatempoisesta kompinpitäjästä olisi sittenkin hyötyä.

Lyhyeksi aikaa, aivan 1990-luvun alussa, palasin takaisin Bossin Dr. Rhythm -sarjaan:
.

Tämän koneen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Musiikin äänittämisen ja tallentamisen keinot alkoivat muuttua nopeasti tähän aikaan, ja kun sitten vähän myöhemmin löysin kohtuuhintaisena käytettynä (ainakin tähän asti) viimeisen erillisen rumpukoneeni, joka pysyi kotistudiossani käsittämättömän pitkät toistakymmentä vuotta, en enää edes kuvitellut käyttäväni koneen sisäisiä pattern– tai kappalemuistipaikkoja.

Mutta ehkä siitä joskus myöhemmin.

Savikiekkojen myytti

· 3 kommenttia ·

Kaksikymmentäneljä vuotta ennen minun syntymääni kuollut Robert Johnson (1911–1938) on ollut mukana elämäni musiikillisissa kiinnostuksissa ja kuvioissa siitä lähtien, kun kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista – ja slide-kitaratekniikasta – kahdeksantoistavuotiaana. Kulutin opintotukirahojani The King of the Delta Blues Singers -älppäriin (ja myöhemmin sen kakkososaan). Kävin Tavastia-klubilla katsomassa Johnny Shinesin ja Robert Jr. Lockwoodin keikan aika pitkälti siksi, että molempien elämäntarinat liittyvät hyvin oleellisilta osilta Robert Johnsoniin. Naiivin viihteellinen Crossroads– Bluesjätkät -elokuva tuli nähtyä jotakuinkin tuoreeltaan vuonna 1986.  Joitakin vuosia myöhemmin ostin ensimmäisen cd-soittimeni siksi, että The Complete Recordings -boksi oli ilmestynyt. Vähän sen jälkeen Peter Guralnick julkaisi pienen Searching for Robert Johnson -elämäkertansa, jonka hankin tuoreeltaan käsiini. Paremman tekemisen puutteessa suomensin kirjan ikään kuin puhdetyönä ja se julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, kun olin tehnyt kirjallisuuden kääntämistä työkseni jo hyvän tovin. Niin, ja viimeksi tuossa muutama viikko sitten esitin Muusikoiden.netin jokavuotisessa miitissä kolme Robert Johnsonin laulua: ”Love in Vainin”, ”From Four Until Laten” ja ”I Believe I’ll Dust My Broomin”. Niitä, ja monia muita Johnsonin levyttämiä kahtakymmentäkahdeksaa laulua, on tietysti tullut kuunneltua lukemattomien muiden artistien levyttäminä.

Robert Johnsonia, ihmisenä ja muusikkona, on tietysti vaikeaa erottaa myyteistä. Hän oli alkuperäinen 27-vuotiaana kuollut legenda, jonka kerrottiin käyneen pimeänä yönä tienristissä tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa. Ennen 1990-luvun alkua hänestä ei tunnettu yhtään valokuvaakaan, mutta sitten niitä löydettiin parikin kappaletta aivan peräkkäin (ja ilmeisesti ainakin yksi, julkaisematon, on vielä olemassa). Guralnickin kirja rapsutteli vähän vuosikymmenten myyttiruostetta pois ja lupaili samalla lisää tietoa sitten, kun Robert ”Mack” McCormickin Biography of a Phantom – jonka aineistoa Guralnick oli saanut käyttää – lopultakin ilmestyisi.

(Ei ole ilmestynyt vieläkään: huhujen mukaan McCormick olisi luvannut tietyille asianosaisille – joidenkin huhujen mukaan Johnsonin murhaajalle – ettei kirjaa julkaistaisi näiden elinaikana.)

Mezzon ja J. M. Dupontin sarjakuva-albumi Love in Vain (suom. Annukka Kolehmainen, Like 2015) yhdistelee elämäkertatietoja ja myyttejä, leikittelee molemmilla. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos: mustavalkoinen tyyli sopii loistavasti karuun tarinaan pulakauden maailmasta ja jo perimänsä vuoksi lain suojaa vaille joutuneiden kulkurimuusikoiden elämästä. Albumi yrittää rakentaa psykologista selitystä Johnsonin elämäntavoille, joskaan ei välttämättä aina aivan (minun silmääni) vakuuttavasti. Aiheeseen ja miljööseen on perehdytty kuitenkin huolella, ja se näkyy ja tuntuu. Ilahduttavaa on myös, että teos osaa leikitellä vanhalla tienristi-myytillä ja vääntää sitä vähän uuteen kulmaan – joskin viimeisellä sivulla mainitusta erään nuoremman englantilaisbändin laulusta olisi saanut paljon enemmän irti, jos olisi alkanut leikitellä sen tunnetuilla ja tunnustetuilla yhteyksillä Mihail Bulgakovin kuuluisimpaan romaaniin…

… muuta eihän sitä yhteen albumiin saa kaikkea mahtumaan. Ehkä pitäisi kirjoittaa idea muistiin ja tehdä sille jotakin itse.

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.

Kaksikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin

·

Olen pariin kertaan digitoinut vanhat kasetti-neliraitaäänitykseni 1980–90-luvuilta. Pariin kertaan siksi, että äänityskaluston ja osaamisen parannuttua tuntui siltä että digitoinnin voisi tehdä paremminkin, laadukkaammin. Osa nauhoituksista tuntuu kaikkien näiden vuosien jälkeen todella kiusaannuttavilta, mutta yllättävän monella äänitteellä tuntuu yhä olevan ideaa ja henkeä – huolimatta soiton ja laulun huteruudesta.

Sitten on kappale nimeltä ”Joenrantaan”, jonka olen kasetin kuoreen tehtyjen merkintöjen perusteella äänittänyt joulukuussa 1987. Kappaleelta puuttuu siihen aikaan paljon käyttämäni rumpukone, mukana on vain yksinkertaista komppia nakuttava sähkökitara, basso, laulu ja hymisevä taustalaulu. Ei kertosäkeistöäkään. Biisissä on kaksi osaa, joten tavallaan voi ajatella että A-osat on soitettu ja laulettu alkuun pois kuleksimasta ja molemmat kertosäkeet (eri sanoituksineen) jätetty yli seitsemänminuuttisen kappaleen loppuun. Soitto on karua ja, etenkin loppupuolella, erittäin haparoivaa. Laulusta voi hyvällä tahdolla tunnistaa sen melodian jota yritin saada ilmoille. Tähän malliin:

Mutta silti… aina tätä kuunnellessa tulee sellainen tuntu, että on tässä jotakin, tätä pitäisi tutkiskella ja tehdä uusiksi.

Arvatkaapas mitä? Tässä se uusversio sitten on:

Soundista päätellen soitin alkuperäisversiolla silloin omistamaani tyylikästä ja mainiota mustaa Telecaster-kopiota* jonka olen valitettavasti myynyt aikoja sitten. Minulla on kuitenkin edelleen sama Rickenbackerin basso, joka soi molemmissa versioissa.  Tietokoneen ja tietokonepohjaisen moniraitaäänitystekniikan ansiosta nykyään on mahdollista tupata kappaleelle paljon enemmän raitoja ja soittimia, joten niitä tuli sitten tupattuakin. Alun nakutusriffi on soitettu sähkiksen sijaan akustisella kitaralla ihan jo siitä ilosta, että minulla on nykyään hyvä akustinen kitara. (Laatusoittimien hinnat ovat laskeneet melkoisesti 1980-luvun tasosta. Elintasonikin on tietysti hieman noussut silloisista opintolainabudjeteista.)

Useimmat vanhat sanoitukseni ovat jonkinlaisia tuokiokuvia, muutamissa tapauksissa henkilökuviakin (yleensä sellaisista ihmisistä joiden elämästä en tiedä mitään, mutta joista arvelin tietäväni kaiken ihan silkkaa ennakkoluuloisuuttani). Tässä suhteessa ”Joenrantaan” on poikkeuksellinen tapaus, jonkinlainen puolitajunnanvirtainen ryöpsähdys. Muutamia asioita sieltä kyllä tunnistan ja muistan: joen käyttäminen puhdistautumisen ja uudelleensyntymisen symbolina tulee tietenkin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä” ja sen Bluesounds-coverista. Bluesoundsiin viittaa tietysti myös kämmensyrjällä dempattu nakutuskitara.

Tuohon aikaan minulla ei ollut joista sen hirveämmin kokemusta. Pari vuotta myöhemmin suoritin siviilipalvelusta Muhoksen Kirkkosaaressa,† ja ympärillä virtaava, miltei väkivaltaisen pyörteinen ja särkkäinen Oulujoki ei todellakaan tuonut mieleen puhdistautumista. Kymmenkunta vuotta myöhemmin muutin Helsingin Pihlajistoon, ja siellä Vantaanjoen huomattavan rauhallisista, kauniista ja hiljaisista rannoista tuli mieluisa kävelykohde.

Toinen viite jonka tekstistä tunnistan edelleen on Lou Reed, jonka vaikutteita voi tietysti olla kuulevinaan myös esityksen karussa minimalismissa. ”Kerro miten enkeleille puhutaan” -säe on, tietenkin, lainattu Reedin vuoden 1980 albumin Growing Up in Public upealta aloitusraidalta ”How Do You Speak to an Angel?”.** Jälkeenpäin ajatellen kyseessä saattoi olla myös puolitietoinen viittaus omaan elämäntilanteeseeni ja silloisen avoliittoni erittäin pahoihin kommunikaatio-ongelmiin, jotka osaltaan vaikuttivat suhteen päättymiseen erittäin epämiellyttävissä tunnelmissa pari vuotta myöhemmin. Minulle, ujolle introvertille, kommunikointi kanssaihmisten kanssa on sinänsä aina ollut perin haasteellista joten kyse saattoi olla siitäkin.

___

* Jos tarkkoja ollaan, niin Esquire-kopiota, koska kitarassa oli vain yksi mikrofoni. Todennäköisesti olen käyttänyt siinä avointa duuriviritystä. Olen aina ollut perin laiska opettelemaan sointujen sormituksia normaalivireisellä kitaralla.
† Ylempi, vuoden 1987 demon otsikkokuva on kuvattu kyseisessä siviilipalveluspaikassa, Muhoksen metsäntutkimusasemalla.
** Kyseisen levyn päätösraita ”Teach the Gifted Children” puolestaan lainaa ”Take Me to the Riveriä”, sekin.

Syrjästähuomaaja

·

Suomentajan ja kirjailijan hommissa olisi hyvin aiheellista lukea kohtuullisen paljon kotimaista proosaa, mielellään mahdollisimman laajalta alalta. Ammattitaito vaatisi sitä: kieli kehittyy, kirjakieli kehittyy, ja kirjakielen ammattilaisen olisi syytä pysyä kärryillä minne ja miten. Siinä suhteessa olen jotakuinkin huonosta omastatunnosta kärsivä ammattilainen: etenkin omien kirjaprojektien kesken ollessa tuntuu, ettei voi lukea muiden fiktiota tai siihen ei tunnu löytyvän aikaa, kun pitäisi lukea lähdemateriaalia omiin projekteihin.

Tämänpäiväisessä Minäkin luen -flashmobissa, Runebergin patsaan ympäri kiertävässä jonomuodostelmassa, kädessäni oli kuitenkin tuoretta kotimaista proosaa.

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo oululaisesta Aarnista, kömpelöstä ja syrjäänvetäytyvästä pojasta, joka paremman työn puutteessa päätyy 1960-luvun loppupuolella apupojaksi valokuvausliikkeeseen. Aikaisemmin lähinnä entisen koulunsa ja opettajiensa räjäyttämisestä haaveksinut Aarni löytää valokuvauksesta vähitellen keinon nähdä maailma uudella tavalla. Syrjästäkatsojuudesta tulee etu, ei enää haitta. Vuosien mittaan hänestä kehittyy taitava kuvaaja, ja ammattilaissuunnitelmat alkavat itää. Hän oppii ymmärtämään arvonsa valokuvataiteilijana, mutta maailma – ja Helsingin taidepiirit – eivät sitä ymmärrä. Seuraavat vuosikymmenet kuluvat Oulussa samaisen valokuvausliikkeen tiskin takana, pienessä studiossa ja vielä pienemmässä pimiössä tienaamassa perheelle toimeentuloa. Vanha nuoruudenystävä sen sijaan menestyy, saa nimeä, julkisuutta, arvostusta ja kiertää maailmaa arvostettuna lehtikuvaajana – eikä aina, Aarnin näkökulmasta katsottuna, ihan eettisin keinoin.

Minun kaltaiseni suhteellisen pienien piirien kirjailijan (ja harrastelijamuusikon) on helppo lukea Pitkää valotusaikaa omien pyrintöjen, haaveiden, itseluottamuksen ja räpistely-yritysten kautta. Minun laitani on kuten Aarnin, eikä lahjakkuus ei ole tullut minään synnyinlahjana: päähänpinttymät ja pakkomielteet omasta osaamisesta ja arvosta taiteilijana on pitänyt rakentaa ihan itse.* Menestys ei välttämättä seuraa kovaakaan uskoa omiin visioihin, joiden toteuttamisyritykset saattavat vaatia itseltä ja läheisiltä aikamoisia uhrauksia. Aina voi hokea mielessään kylläminävielä ja kyllänevielätajuavat, mutta ei siitä ole kovinkaan isoa iloa pankkitilin saldoa katsellessa. Joskus on pakko antaa periksi ja siirtää haaveet oman alan taiteellisesta menestymisestä jonnekin ylähyllylle odottamaan parempia aikoja.

Kirjallisuudessa – tai valokuvauksessa – tilanne ei sentään ole niin paha kuin musiikissa (jota Vanhatalo romaanissaan myöskin sivuaa Aarnin tyttären kautta). Jos lehdessä kirjoitetaan nuorista (kevyen) musiikin opiskelijoista, näkee kovin harvoin kirjoitettavan opiskelee musiikin ammattilaiseksi – paljon todennäköisempää on, että toimittaja arvelee haastateltavansa haaveilevan tähteydestä. Luullakseni nuoret ovat realistisempia kuin kulttuuria ja musiikkia heikosti tuntevat toimittajat, mutta ajatus siitä että tähteys on (ainoa) tavoittelemisen arvoinen asia musiikissa on joka tapauksessa perin epäterve ja kieroutunut.

Vanhatalo lomittaa tekstinsä paikoin epäkronologisesti ja antaa Aarnin vuosikymmenten pyristelylle näin eläkeikäisen Aarnin ajatusten tarjoamaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nuorena isäksi tulleena hänellä ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut tilaisuuttakaan pistää kaikkea peliin, heittäytyä yhden kortin varaan, antaa kaikkensa taiteelle. Hän on aina joutunut ottamaan huomioon myös läheisensä, heidänkin pyrintönsä ja vaikeutensa – toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Toisinaan hän on joutunut miettimään vuosikymmeniä, miksi läheinen on valinnut niin kuin on valinnut. Tämä tekee Aarnin tarinasta monomaanista taiteilijaelämäkertaa kiinnostavamman kaaren, joka kattaa myös omankin elämäni kannalta kiinnostavan jakson Suomen lähihistoriaa.

___
* Minun tapauksessani vanhemmat tosin ovat aina kannustaneet kirjoittamaan. Musiikin suhteen asia olikin sitten ihan toinen. Joka tapauksessa myytti synnynnäisestä (taiteellisesta) lahjakkuudesta lienee pelkkä myytti, vanha ja vahingollinen myytti.

Lausetta rakentamassa

·

Kun kävimme pari vuotta sitten katsomassa Heikki Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologinäytelmän Näillä mennään, päätin bloggaukseni aiheesta sanomalla ”Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.” Tilaisuus tuli tänään, kun Heikkisen ja Huttu-Hiltusen monologinäytelmä Lause sai ensi-iltansa.

Edellinen monologi pohjautui hyvinkin suoraan Heikkisen omaan elämään – liikenneonnettomuudessa halvaantuneen näyttelijän pyristelyyn takaisin elämään ja ammattiin – mutta jäi, kaikesta toimivuudestaan huolimatta, hivenen etäiseksi. Ehkä Lauseen aavistuksen etäisempään aiheeseen on ollut helpompi uppoutua, tai ehkä aiheen ja käsikirjoituksen karnevalistisempi leikittely on antanut enemmän rohkeutta, sillä tämä monologi tuntui tulevan paljon enemmän iholle. Mutta toisaalta: aihe oli lähempänä minua, sitä mitä minä teen työkseni. En ole koskaan ollut halvaantunut – ellei yli kahdenkymmenen vuoden takaisen nivustyräleikkauksen spinaalipuudutusta lasketa – mutta lausetta olen jahdannut ja rakennellut kerran jos toisenkin.

Heikkisen esittämä minähahmo haluaa kirjailijaksi – tai näyttelemään kirjailijaa – ja saa roolin muuten kohdalleen, mutta tärkeintä puuttuu. Hän ei saa rakennettua mieleistään Lausetta.* Tavoittaakseen Kari Hotakaisen niukan ilmaisun hän asettautuu, samaistuu Kari Hotakaiseksi matkalla tekemään ”Miten minusta tuli minä” -radiolähetystä. Tapahtuu se, mitä tapahtui Heikkisen lisäksi myös Hotakaiselle, ja sen jälkeen lause – ja lauseen osat, sanat – on vieläkin enemmän kateissa.

Monologi leikittelee monien kriitikoiden (ja kirjabloggareiden, luultavasti lukijoidenkin) ajatuksella, että kirjailijan kirjoittamisen, tyylin tekee ainutlaatuiseksi kirjailijan lause, se miten hän rakentaa sen mitä kahden pisteen väliin sijoittaa. Se on kirjailijan soundi. Muusikkolehdissä (etenkin) kitaristien soundia selitetään kovin usein, helposti, epätoivoisesti ja turhaan käymällä läpi soittokalusto kitarasta, kielistä, pedaaleista ja vahvistimista parhaimmillaan aina piuhoihin ja pedaalien pattereiden merkkeihin asti.† Kirjailijoiden soundia on vieläkin huonompi selittää laitteistolla:

– no siis niinku, mulla on sellainen aito IBM:n 84 näppäimen vintagemalli siltä ajalta ennen kuin funktionäppäimet siirrettiin ihan väärään paikkaan sinne yläreunaan, ei niillä moderneillä muoviräyskillä voi mitään twiittiä pidempää kirjoittaa, ja älä edes puhu läppäreiden näppiksistä, ne on siis ihan hirveitä –

Kirjailijan soundissa kiinnitetään enemmän huomiota siihen, onko sivulauseita (ja millaisia), onko pilkkuja, onko puolipisteitä (!) vai mennäänkö, hotakaistyyliin, tiiviillä päälauseella, koivuklapeilla. Ehkä silloin ollaan hivenen lähempänä ilmaisun oikeita työkaluja, vai ollaanko?

En voi ainakaan itse väittää juuri koskaan pohtivani, onko lause (tai virke, tai kappale) minun näköiseni, minun soundiani. Luultavasti joku voisi halutessaan kaivaa teksteistäni tyypillisiä ilmaisukeinoja** ja lauseenrakennustapoja. Mutta olisiko se mielekäs tapa analysoida tekstiä, tai ylipäänsä ajatella tekstiä? En tiedä. Minusta tuntuu, että jos aikoo saada romaaninmittaisen tarinan kirjoitettua järjellisessä ajassa – alle kahdessakymmenessä vuodessa – ei parane jäädä miettimään lauseiden tai virkkeiden yksityiskohtia. Ei balettitanssijakaan voi esityksen aikana pohtia joka askelta erikseen (”hitto, olis pitäny laittaa tässä isovarvas sentin verran enemmän vasemmalle”) vaan homma on pakko tehdä eräänlaisella autopilotilla. Rutiini auttaa, se että on tuottanut ennenkin tekstiä. Ehkä se kirjailijan soundi syntyy tottumuksen voimasta, siitä miten tekstiä saa syntymään niin ettei ajattele joka lausetta, joka sanaa, joka tavua. Muuten on vaarana juuttua eräänlaiseen afasiaan.

Siihen juuttuu muutenkin: sekä kirjailija-minä että suomentaja-minä tietävät, miten tuskallista on saada aikaan kunnollisia virkkeitä kirjan ensimmäisessä luvussa. Siksi ehkä moni muinoinen romaani-ideani nyykähti puolessavälissä ensimmäistä lukuaan, ennen kuin rutiini palautui, ennen kuin kykeni tuottamaan mielekkäästi rullaavaa, groovaavaa tekstiä ilman että joutuu miettimään joka sanaa ja jokaista rytmistä hienojakoa erikseen.

Lause on joka tapauksessa erittäinkin näkemisen arvoinen monologi, hauska ja toimiva. Koskettavakin.

___
* Nyrppy minussa huutaa sisäisellä äänellään Tarkoitat muuten ”virkettä”, mutta siinähän huutaa.
† Huikean tyylikäs blueskitaristi Jimmie Vaughan ja hänen pikkuveljensä Stevie Ray kuttuilivat oivaltavasti tälle asenteelle ainoaksi jääneen yhteislevynsä Family Style ”Brothers”-kappaleella: veljekset istuivat studiossa vierekkäin soittamassa vuoronperään sooloja, yhdellä ainoalla kitaralla, jonka toinen ojensi toiselle aina oman osuutensa päätteeksi. Kumpikin kuulostaa täsmälleen omalta itseltään.
** Muitakin kuin pinttyneen preesensin käytön, siis.

Suomi ja Senegal kohtaavat Kuubassa

·

Tuure Kilpeläinen on kertonut suunnitelleensa Baobab-karavaania kolme vuotta. Ajatus on ihastuttavan päätön: paikallisesti kohtuullisen suosittu vanhakantainen iskelmäyhtye menee maailmankuulun senegalilais-soukous-legendan puheille ja pyytää näitä yhteistyöhön. Vähän niin kuin, no, Viitasen Piia soittaisi Leonard Cohenille ja kysyisi, että mitä jos tehtäisiin biisejä kimpassa.

Joka tapauksessa: lopulta Orchesta Baobab suostui, ja yhteistyön ensi hedelmiä poimittiin eilisiltana Huvilateltassa. Jatkoa seuraa: keikkoja muuallakin Suomessa, levy, televisiodokumentti vuoden vaihteessa ja mahdollisesti ulkomaankeikkailua myöhemmin.

Ilta alkoi Kaihon karavaanin keikkana viiden–kuuden laulun ajan. En ole Kilpeläisen musiikkia niin seurannut, mutta kyllähän musiikissa on paljon tuttua sellaiselle, joka kasvoi 1960–70-luvuilla korva kiinni iskelmäradiossa. Sen jälkeen bändi aloitti soittaa lattarirytmiä ja lavalle asteli Orchestra Baobab. Kun kappale oli saatu päätökseen, Baobab jatkoi omin voimin* väliaikaan asti. Sen jälkeen molemmat yhtyeet vetivät lopun konserttia yhdessä.

Yhteissoitosta kiinnitti huomion parikin asiaa. Ensinnäkin lievä huvittuneisuus siitä, että suomalaiset ja senegalilaiset löysivät yhteisen sävelen kuubalaisesta musiikista. Eihän tämä mikään yllätys ollut – lattariperinne kuuluu suomalaiseen iskelmään ja Orchestra Baobab syntyi nimenomaan siihen aikaan, kun Kuuban kautta kierrätetyt rytmit tekivät paluun afrikkalaiseen musiikkiin 1960–70-luvuilla.

Toinen, tärkeämpi asia oli, miten paljon käsinkosketeltavaa lämpöä, ystävyyttä ja hyviä viboja tästä monikulttuurihankkeesta huokui. Se kuului myös soitossa, sillä puolentoistakymmentähenkinen yhteiskokoonpano soitti koko ajan käsittämättömän tiukasti yhteen, toisiaan kuunnellen, toisiaan arvostaen, toisilleen tilaa antaen. Se on ehkä homman oleellisin anti. Yhteiskokoonpanon kappalemateriaali sekoitti kieliä ja melodioita monista maista, usein nokkelastikin, mutta kokonaisuus toimi kuitenkin ennen kaikkea vähän tavallista hallitumpana jammailuna – mutta jammailuna, jota oli tavallista mukavampi kuunnella ilman mukana soittamistakin. Homma siis toimi, ja teltantäydellinen yleisö tuntui olevan samaa mieltä.

Tällaiselle hankkeelle toivoo mielellään paljon onnea jatkossakin. Se ansaitsee sen. Me tarvitsemme tällaista.

___
* No, lavalla piipahti jammailemassa yleisöstä löydetty tuttu laulaja ja monille tuttu kitaristi. (Edellisen nimeä en tunnistanut, jälkimmäisen nimi ei liene kenellekään yllätys, kun kyse on Suomesta ja senegalilaisesta musiikista.)

Solmukohdasta

·

Tämän kesän (valitettavan vähäisestä) konserttikäymisistä huippukohtien joukkoon kuuluvat ehdottomasti toukokuinen Mashrou’ Leila ja eilisiltainen Yasmine Hamdan Huvilateltassa. Molemmat ovat Beirutista. Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä? Pitäisikö ruveta suhtautumaan Libanoniin samoin kuin Maliin – maana, josta tulevaan uuteen musiikkiin kannattaa suhtautua jo periaatteessa uteliaasti? Ehkä.

Malia ja Libanonia tietysti yhdistää liikenne: molemmat ovat syntyneet karavaanireittien solmukohtiin, joten monikulttuurisuus on kuulunut kuvioihin jo vuosisatoja. Molempiin on syntynyt vaikutteiden kautta vahva kotoperäinen musiikkiperinne: Hamdan tekee omilla sivuillaan kunniaa Aisha El Martalle, Nagat El Saghiralle, Asmahanille, Shadialle, ja Mounira El Mehdeyyalle, joten ehkä on aihetta ottaa nämäkin laulajattaret kuunteluun (tunnetumman libanonilaislegendan Fairuzin ohelle).

Hamdanin musiikissa perinne kuuluu ennen kaikkea laulumelodioissa, sillä toteutus on pitäytynyt hyvinkin modernina. Häntä säesti kosketinsoittajan, huikean vivahteikkaan rumpalin ja perin innokkaan (sekä hupaisasti Jimi Hendrixin ja Phil Lynottin lehtolapselta näyttävän) kitaristin trio, josta löytyi mieletön määrä sävyjä ambient-henkisestä tunnelmoinnista päällekäyvään hard rockiin. Laulaja-Hamdan käytti hänkin tehokkaasti modernia tekniikkaa: hänellä oli kaksi mikrofonia, joista toisen ääni meni jotakuinkin suoraan miksauspöytään ja toiseen oli liitetty mikkitelineeseen kiinnitetty efektiprosessori. Kahden mikrofonin kanssa pujottelemalla hän onnistui luomaan useassa kappaleessa toimivan vuoropuheluvaikutelman.

Joissakin suhteissa keikka toi mieleen maanantai-illan Tanya Tagiqin: Tälläkin kertaa musiikki maalasi sävykkäitä äänikudelmia ilmaisuvoimaisen laulajan äänen ympärille. Hamdanin musiikki on kuitenkin hyvin selkeästi laulupohjaista (siis siinä mielessä että siinä esitetään ”lauluja”, laulettuja sävellyksiä) ja ilmeisestä improvisoinnista huolimatta sävellykset ja sovitukset on mietitty etukäteen. Näin kokonaisuus on helpommin hallittavissa ja kuunneltavissa ja miellyttää myös minun musiikkimakuani enemmän: vaikka itsekin olen tunnetusti esiintynyt jotakuinkin improvisoidulta pohjalta, sellaista musiikkia on toisinaan hauskempaa soittaa kuin kuunnella.

Hamdanin lämmittelijänä esiintynyt siilinjärveläinen Aavikko oli sekin kohtuullisen mainio tapaus diskokomppisine Kraftwerk-pastisseineen. Rumpalin mukanaolo triossa toi sekvensserikomppeihin tarvittua eloa ja luontevuutta, ja oli viehättävää huomata että musiikki oli muutenkin sen verran ei-ohelmoitua että pikkumokille oli mahdollisuuksia. Häiritsevintä esityksessä olivat taustascreenille heijastetut vilkkaat retrokuviot: niiden ylettömän nopea liike kävi silmiin, joten hyvän aikaa keikkaa oli tarpeen katsella jonnekin muualle kuin lavalle.