Luin lapsena ja varhaisnuorena paljon löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Vaikutteille alttiiseen mieleen vetosi ajatus tuntemattomille seudulle tunkeutumisesta, kamppailusta luonnonvoimia, uupumusta, aliravitsemusta, sairauksia ja omia heikkouksia vastaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut itse koetella henkistä ja fyysistä kuntoisuuttani äärioloissa: siinä iässä ihminen pitää täysin itsestään selvänä, että pärjäisi hyvin missä tahansa, ja itsestään selvänä myös, että jonakin päivänä itse on mukana – tai johtamassa – jossakin yhtä legendaarisessa hankkeessa. Paha vain, että jo 1960-luvulla suurin osa Maapallon paikoista alkoi olla jo käyty ja koluttu – lukuun ottamatta tietenkin kaikkea sitä Maapalloa, joka on vähintään kilometrin–parin paksuisen merivesikerroksen alla (eli suurin osa Maapallon pintaa) – mutta toisaalta avaruus näytti olevan aukeamassa urheille seikkailijoille aivan lähivuosina.
Myöhemmin, lukeneempana ja sivistyneempänä, olen tajunnut että iso osa ns. ”löytöretkistä” oli ensisijaisesti sadismiin asti väkivaltaisia ryöstö- ja orjuutusretkiä, ja mahdollinen tiedonhankinta ja tutkimustyö olivat korkeintaan pikku sivubonari. Maapallolla on kuitenkin yksi alue, jonne tehdyt tutkimusmatkat eivät ole koskaan olleet pois keneltäkään seudulla jo asuvalta, koska siellä ei ole koskaan asunut ketään ihmistä: Etelämanner, Antarktis. Seitsemännen maanosan tutkimus tuntui ikään kuin puhtaammalta ja tieteellisemmältä: alueelle oli ylipäänsä päästy vasta siinä vaiheessa kun silmitön vahvimman oikeudella ryöstäminen ei ollut eurooppalaisessa kulttuurissa enää niin ihailtua kuin Kolumbuksen, Magalhãesin ja Draken aikoina. Kaikkein kuuluisimpiin tutkimusretkiin liittyi sitä paitsi niin paljon seikkailuromantiikkaa ja tragediaa: Roald Amundsenin ja Robert Falcon Scottin retkikuntien ”kilpajuoksu” Etelänavalle, joka jälkimmäisten osalta päättyi hirveään, mutta hyvin dokumentoituun ja inhimillisessä sankaruudessaan yhtä kaikki romanttisen innoittavaan tragediaan.
Kari Herbertin ja Huw Lewis-Jonesin kirja Etelänapaa etsimässä (suom. Petri Kaipainen) antoi tilaisuuden piipahtaa uudelleen löytöretkien nostalgisessa maailmassa. Alkuteos on julkaistu Amundsenin ja Scottin tutkimusmatkojen satavuotisjuhlavuonna, mutta ilahduttavasti se antaa runsaasti tilaa myös muille merkittäville Etelämantereen tutkijoille James Cookin, Jules Dumond d’Urvillen ja James Clark Rossin ajoista aina moderniin napatutkimukseen asti. Erityisen runsaasti tilaa saa Scottin entinen retkikuntatoveri Ernest Shackleton, jota Scott ilmeisesti itse piti pahimpana kilpailijanaan, ennen kuin Amundsen sähkötti hänelle ja ilmoitti muuttaneensa suunnitelmiaan kesken laivamatkaa: hän ei ollutkaan lähdössä Pohjoiselle jäämerelle, kuten oli aikaisemmin suunnitellut, vaan aikoi päästä ensimmäisenä Etelänavalle.
Scottilla, Shackletonilla ja Amundsenilla oli monessa mielessä yhtä hyvät mahdollisuudet päästä navalle: kaikilla oli kokemusta aikaisemmilta Etelämantereen retkiltä, ja Shackleton oli vuonna 1909 päässyt vain 156 kilometrin päähän navasta, ennen kuin hän katsoi parhaaksi kääntyä paluumatkalle pohjoiseen. Tämä oli jatkossakin Shackletonille tyypillistä: hän onnistui huolehtimaan, että hänen johtamiensa retkikuntien jäsenet selvisivät hengissä kaikkein pahimmistakin kriiseistä. Niitä hänen tapauksessaan nimittäin piisasi: hän menetti tilaisuuden päästä ensimmäisenä navalle, mutta varusti pari vuotta myöhemmin retkikunnan kulkemaan Antarktiksen halki navan kautta. Tämä hanke epäonnistui, kun retkikunnan laiva Endurance murskaantui ahtojäiden paineessa ja Shackleton joutui muutaman miehensä kanssa purjehtimaan laivaveneellä lähes tuhannen kilometrin matkan Etelä-Georgian saarelle maailman myrskyisimmän meren halki voidakseen saada apua Antarktiksen puolelle jääneille tovereilleen. Kaikki saatiin pelastettua, ja Shackletonista tuli etenkin kotimaassaan Scottin ja Amundsenin veroinen sankari, ihan aiheesta.
Kirja valottaa myös retkikuntien työskentelyprosessia: kilpailuasetelmasta huolimatta Scottin ja Amundsenin retkikunnat eivät suinkaan rynnistäneet kohti napaa heti kun saivat jalkansa Antarktiksen kamaralle. Ei, molempien laivat saapuivat mantereelle jo vuoden 1911 alussa, Antarktiksen loppusyksyn aikana, ja miehistöt viettivät jäätävän talven eteläisen napapiirin myrskyjen, nelikymmenasteisten pakkasten ja pimeiden, auringottomien päivien keskellä.
(Retkikunnat itse asiassa kohtasivat toisensa etäältä molempien hakeutuessa syksyllä sopiviin lähtöpaikkoihin Rossin jäähyllyn lähistöllä.)
Jo aikaisemmat retkikunnat olivat kokeneet loputtoman yön musertavan fyysisen henkisen vaikutuksen miehiin, joilla ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin viettää kaikki aikansa pienissä, häthätää kyhätyissä majoissa syömässä säilykeruokaa, koska ulkopuolen pimeydessä riehuvat talvimyrskyt tekevät ulosmenemisestä hengenvaarallista hulluutta. Scottin ja Amundsenin aikaan retkikunnat osasivat jo varautua siihen, että Etelämantereella joudutaan ehkä olemaan parikin vuotta: kesän tulo ei välttämättä tarkoita sitä että laivalle – jos se ei ole jo tuhoutunut – löytyisi jäävuorten ja myrskyjen välistä minkäänlaista väylää kohti lauhkeampia vesiä.
Sekä Scott että Amundsen olivat täydentäneet omia naparetkikokemuksiaan Fridtjof Nansenin kaltaisten muiden pohjoisen ja etelän jäätiköillä liikkuneiden veteraanien neuvoilla ja kokemuksilla. Heidän välilleen muodostui kuitenkin ratkaiseva ero: Amundsen noudatti neuvoja, Scott ei. Koiravaljakoiden sijaan englantilaiset luottivat paksuun hankeen täysin sopimattomiin poneihin, huonosti toimivaan traktoriin ja siihen, että urholliset britit jaksaisivat itse vetää rekiä, joissa heidän tarvitsemansa ruoka ja muut tarvikkeet matkustivat. Heillä oli suksia, mutta harva heistä oli koskaan hiihtänyt. Erinomaisen hiihtotaitoisilla norjalaisilla oli kunnolliset koiravaljakot ja jokseenkin suomeilematon koirapolitiikka: sairastuneet tai heikkoon kuntoon joutuneet koirat tapettiin ja syötettiin jäljellejääneille vetojuhdille.
Kartta: Wikimedia Commons
Kuten kirja kertoo, naparetki on myöhemmin toteutettu onnistuneesti Scottin retkikunnan varusteiston ja kokoonpanon täydellisellä jäljitelmällä ilman että kukaan on kuollut tai edes sairastunut. Scottilla oli siis kaikki mahdollisuudet selvitä, ellei hänellä olisi ollut tuhoisan huono onni. Hänen retkikuntansa pääsi liikkeelle tukikohdasta Antarktiksen keväällä viikkokausia Amundsenin miesten jälkeen, ja heidän reitillään sattui olemaan jopa Etelämantereeksikin tavattoman huono sää. Heidän mielialaansa vaikutti epäilemättä tuhoisasti sekin, että kun he lopulta viikkokausien taivalluksen jälkeen pääsivät puolimatkan etapilleen – Etelänavalle – he näkivät sinne kuukautta aikaisemmin pystytetyn Norjan lipun. Ja, kuten tunnettua, Scott ja kaksi hänen viimeistä elossa ollutta toveriaan menehtyivät vain kahdeksantoista kilometrin päässä etukäteen valmistellusta muona- ja tarvikevarastosta 30. maaliskuuta 1912. Heidän ruumiinsa löysi retkikunnan satamapaikan miehistöstä koottu etsintäretkikunta joitakin viikkoja myöhemmin. Vainajien alta teltasta löytyi myös viimeiseksi jääneen Scottin päiväkirjat, jotka kertoivat viisikosta kolmikoksi kutistuneen ryhmän tuskaisasta kuolinmarssista, toveruudesta ja henkilökohtaisista uhrauksista: lähes liikuntakyvytön Lawrence Oates oli eräänä iltana ilmoittanut ”Menen ulos ja viivyn hetken” ja lähtenyt teltasta lumimyrskyyn neljänkymmenen asteen pakkasessa ollakseen heikentämättä toveriensa selviämismahdollisuuksia – turhaan.
Tässä vaiheessa Amundsen miehineen oli jo päässyt Uuteen Seelantiin ja sulkeutunut hotellihuoneeseensa torjumaan maailman lehdistön haastattelupyyntöjä.
Monessakin mielessä Amundsenin saavutus, Scottin tragedia ja Shackletonin retkikunnan epäonnistuminen päättivät Antarktiksen tutkimuksen ”sankarikauden”. Järjestelmällisempi tutkimus pääsi kunnolla käyntiin vasta 1920–30-luvuilla, jolloin retkikuntien apuna oli jo modernimpaa tekniikkaa, kuten lentokoneita. Herbert ja Lewis-Jones käyvät läpi tutkimusten historiaa aina 2000-luvulle asti, jolloin Etelänavalla toimii jo kolmas pysyvä tutkimusasema (aikaisemmat ovat hautautuneet lumeen ja hävitetty vaarallisina) ja varakkaammat turistit voivat päästä ihmettelemään punavalkoista tolppaa suorilla lennoilla. Reellä, suksilla tai jalkapatikassa navalla kulkevat enää vain ekstreme-harrastajat. Mantereen rannikolla Scottin ja muiden tukikohtien satavuotiaat mökit ovat silti yhä paikoillaan, ja niiden hyllyillä saattaa nähdä jopa alkuperäisten retkikuntien säilyketölkkejäkin: hyytävässä ilmastossa muonavarat ja pakkaukset rapistuvat hyvin hitaasti.
Etelänapaa etsimässä on komea, hienosti taitettu kirja, juuri sellainen kuin löytöretkikirjan pitää minusta ollakin. Yksi iso puute siinä tosin on: siitä puuttuu kunnollinen Antarktiksen kartta. Sivuille ja tekstin alle on tosin taitettu useitakin vanhoja karttoja ja karttaluonnoksia, mutta niistä on paha seurata paikannimiä tai hahmottaa eri retkikuntien reittejä.
Silti tässä kirjassa on samaa lumovoimaa kuin kauan sitten lukemissani löytöretkikertomuksissa: Antarktiksen tutkimuksen myöhäisyydestä on sitä paitsi se hyöty, että alkuperäisiltä retkiltä on käytettävissä melkoiset määrät erittäin laadukasta valokuvamateriaalia. Vaikka omat haaveet löytöretkeilystä ovat jääneet lapsuudenmuistoiksi eikä vaikuta siltä että olisi varaa koskaan käydä edes Antarktiksen rannikkoristeilyllä, Etelänapaa etsimässä on mainio keino virtuaalimatkailla niin ajassa kuin paikassa.
