Putoavia enkeleitä on ollut tarkoitus mennä katsomaan jo jonkin aikaa: paitsi että olen kuullut elokuvasta paljon hyvää, se on kuulunut sille huono omatunto -listalleni, jossa on myös melkoinen läjä yhteyksissä tuttaviksi ja ystäviksi muuttuneiden kirjoittajien kirjoja, joita en ole vieläkään saanut luettua. (Enkeleiden käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen on toissakesäisen Mukkulan kirjailijatapaamisen tuttuja. Mainio mies.)
Aila Meriluodon ja Lauri Viidan (fiktiivisen) tyttären näkökulmasta kerrottu tarina ”suuren taiteilijan” mielen hajoamisesta ja tilanteen hänen läheisilleen aiheuttamasta kärsimyksestä tuo väistämättä mieleen kahdeksan vuoden takaisen Pollockin, jonka satuin näkemään televisiosta pari vuotta sitten: molemmissa itsekin lahjakas ja arvostettu taiteilija pistää oman ilmaisunsa hyllylle hoitaakseen ja paapoakseen psyykkisesti sairasta kumppaniaan, jonka ilmaisua ympäristö pitää jostakin syystä – esimerkiksi sukupuolen vuoksi – hänen omaansa merkittävämpänä.
Molemmissa nousee ainakin minun mielessäni vahvasti esiin kysymyksiä: Oliko se kaikki tuska, ahdistus ja jopa väkivalta sen arvoista? Ja: Olisiko Palvottu Taiteilija ehkä pystynyt sittenkin luomaan enemmän ja vielä parempaa, jos hän olisi saanut ajoissa asianmukaista hoitoa sen sijaan, että pahenevia oireita vain vähäteltiin, siedettiin ja kestettiin? Tai: Onko ns. huippuyksilöllä oikeutta tuhota läheistensä elämä taiteensa/tieteensä/uransa/minkään vuoksi? Onko maailmalla mitään oikeutta vaatia ns. huippuyksilön lähipiiriltä tuollaista uhrautumista?
En minä tiedä.
Tällainen aloitteleva kirjoittelija kiinnitti Enkeleissä huomiota tietysti myös kirjailijoiden ja kustantajien suhteeseen. Viita ja Meriluoto tulivat taatusti maksamaan WSOY:lle paljon enemmän kuin (siihen aikaan) tuottivat. Vaikeaa kuvitella, että nykyään tuottavaakaan kirjailijaa pidettäisiin tuolla tavalla kämmenellä. En tiedä, kumpi tapa tuottaa parempaa kirjallisuutta – tai onnellisempia ihmisiä. Viidan loppuvuosien tuotanto jäi ainakin perin vähäiseksi, ja taannoinhan saimme lukea, että Jean Sibelius ”vaikeni” oikeastaan heti, kun hänellä ei ollut enää taloudellista pakkoa säveltää. Ainakaan omalla kohdallani (taloudellinen ja osittain psyykkinenkin) ahdinko ei toisaalta sekään tuottanut minkäänlaista taidetta, siihen vaadittiin paljon vakaampi ja tasapainoisempi elämäntilanne.
Pollock toimi muuten aikanaan yhtenä keskeisenä inoittajana Nedujen Margow-hahmolle. Jos Putoavia enkeleitä olisi ollut olemassa tuota kirjaa tehdessäni – tai jos olisin tuntenut Viidan ja Meriluodon tarinaa paremmin – olisin saattanut hyvinkin heittää sekaan sensuuntaisen pikku viittauksen. Toisin kuin joku epäili Risingshadow.netin keskustelussa, Margow’lla ja Tarjaleenalla ei ole mitään tekemistä Nightwishin kanssa. Jos mieleeni olisi tullut että joku tuollaisen yhteyden vetää, olisin varmaankin kastanut henkilöt uusiksi. En ole seurannut yhtyeen vaiheita kovinkaan tarkkaan, mutta ei oikein vaikuta siltä että siinä sotkussa olisi ollut kysymys sellaisesta narsistisesta luonnehäiriöstä (ja muista psyykkisistä ongelmista) kuin kuvittelemani Margow’n kohdalla.
Eugene Mallove & Gregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.
