Tekijä: jPekka

4.

· 3 kommenttia ·

Jenny Jatulintarhasta heitti minua meemillä. Ideana on kaivautua kuvakokoelman neljänteen kansioon, valita sieltä neljäs kuva ja kertoa siitä. Jouduin tosin venyttämään sääntöjä ja valitsemaan neljännen kansion neljännen alikansion neljännen kuvan, mutta jotakin sinnepäin. Ja laiskana oletin tietenkin, että kyse on tietokoneen kansioista…

Kuva on otettu viime vuoden elokuussa äidin asunnossa Kontulan Jäkärläntiellä. Tässä vaiheessa asunto oli jo melkein tyhjillään. Olen pyöritellyt mielessäni Kontulaan sijoittuvaa ei-scifististä romaania (työnimellä Muurahaispuu) ja vaikka kirja sijoittuisikin kaupunginosan toiselle puolelle toistakymmentä vuotta vanhempaan taloon, arvelin silti että kannattaa käyttää tilaisuutta hyväksi ja räpsiä tunnelmakuvia tyhjästä, kuluneesta ja nuhjaantuneesta asunnosta. Sitä paitsi vanhoja kuvia skannaillessani huomasin, että perin harvoin tulee otettua valokuvia arjesta – tai kodista. Tämä rivitaloasunto oli minun kotini tosin vain yhden vuoden (elokuusta 1981 elokuuhun 1982), mutta silti.

Tämä kuva on keittiöstä – oikealla näkyvä viiru on tiskipöydän reuna.

Sitten vaikea osa eli haastaminen. Lienevätkö Kaiken teoria, Toimittajan spekulatiivinen lokikirja, Privaattidosetti ja Sanat jo haasteen saaneet?

25

· 4 kommenttia ·

Iia nakitti minulle Naamatussa meemin, johon nyt siis vastaan. Ideana on yksinkertaisesti kertoa kaksikymmentäviisi sattumanvaraista asiaa itsestä.

I Olin varmaankin joskus kymmenen korvilla, kun kävimme perheen kanssa Tukholman Sjöfartsmuseetissa, mistä minulle ostettiin komea juliste, jossa oli vanha kivipiirros 1800-luvun puolivälin täystakiloidusta höyrykorvetista. Piirroksen jokainen piiru, purje ja köysi oli varustettu kirjain- tai numeromerkinnällä. Joskus, kun oli aikaa, kaivelin Merenkulun tietokirjasta selitykset kaikkiin kohtiin. Sen jäljiltä osaan vieläkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan köysistön nimet.

II Sain ensimmäiset silmälasini keskikoulun toisella luokalla, joskus vähän toisellakymmenellä. Sittemmin näkö on huonontunut niin paljon, että linssien diopterilukemat ovat tuollaista miinus kahdeksaa. Oikeastaan vasta ihan viime aikoina, kun mukaan on tullut vielä ikänäköäkin – ja elämäni ensimmäiset moniteholasit – olen tajunnut, että minulla on itse asiassa aivan hillittömän huono näkö.

III Normaali työasuni käsittää t-paidan ja shortsit, viileämmällä verkkarihousut.

IV Ei sukkia tai jalkineita sisätiloissa. Ei missään nimessä sukkia tai jalkineita sisätiloissa, ainakaan kotona. Jalkojen verhoaminen vaikeuttaa ajattelemista.

V Näköön palatakseni: Inhoan loisteputkivalaistusta. Erotan silmäkulmastani (joka on valoherkintä osaa) loisteputkien värinän, ja sen näkeminen hermostuttaa ja ärsyttää. Nykyiset energiasäästölamput ovat siinä suhteessa miellyttävämpiä, tosin niitäkin käytän mieluiten epäsuorasti.

VI Isäni kirjoitti 60-luvulla slangipakinoita silloiseen Pääkaupunki-lehteen. Itse olen käytännöllisesti katsoen kadottanut oman nuoruuteni 70-luvun itähelsinkiläisslangin: osaan vähän paremmin kirjoista oppimaani 50-luvun slangimuotoa, mutta seiskytlukuversiota ei ole kovin hyvin dokumentoitu.

VII Kävin nuorena jonkin aikaa Aira Samulinin diskotanssikurssilla.

VIII Niin, kävin myös haitarinsoittotunneilla. Ajatus oli alunperin mummuni, mutta homma kariutui siihen että haitari oli aivan liian painava kapine alta kymmenvuotiaan raahattavaksi keskustassa pidetyille tunneille. Sittemmin soitin toimi monissa leikeissä avaruusaluksen kojelautana ennen kuin se myytiin.

IX Muiden sekalaisten duunien lisäksi olen joskus ollut Helsingin Länsisatamassa ahtaajana, ns. B-miehenä. Kolme päivää. Työhön tarjokkaita oli enemmän kuin töitä, ja hankkiuduin muihin hommiin.

X Toisinaan änkytän ja toisinaan minulta menee senat sakaisin kuin Dupontilla ja Dupontilla. Vaikka olenkin luonnostani ujo ja epävarma sosiaalisissa tilanteissa, tuo ei häiritse minua kovinkaa paljoa.

XI Olen ollut vauvaiän jälkeen sairaalahoidossa vain kerran: 1990-luvulla, jolloin minulta leikattiin tyrä.

XII (Olen kyllä tehnyt töitä sairaalassa melkoisen paljon 1980- ja vähän 1990-luvullakin, kroonikko-osastojen epäpätevänä apuhoitajana ja kylvettäjänä.)

XIII Olin teini-ikäisenä myös konekirjoituskurssilla, mutta en oppinut kunnollista kymmensormijärjestelmää. Enimmäkseen kirjoitan keskisormilla ja välilyönnit peukalolla.

XIV Filosofianopiskelijoiden julkaisemasta kalenterista opin 80-luvulla, että minulla on sama syntymäpäivä kuin Karl Marxilla. (Näköjään myös Blind Willie McTell kuuluu samaan porukkaan.)

XV Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden lehti Minervan pöllö julkaisi yhden kirjoitukseni, tosin nimettömänä. Kyseessä oli vastaus opinto- ja opiskelijatyytyväisyyttä käsittelevään kyselyyn, johon vastatessani menin heittäytymään varsin monisanaiseksi ja kiukkuiseksi.

XVI Ensimmäinen ostamani Tom Waits -levy oli (silloin noin puolisentoista vuotta vanha) Heartattack and Vine.

XVII Ensimmäinen omistamani bassokitara oli Ibanez. Se oli valmistettu siihen aikaan 60-luvun lopulla, kun Ibanez ei ollut vielä kovinkaan arvostettu merkki eikä vielä edes tehnyt täydellisiä kopioita (kuuluisia ”lawsuit”-malleja) amerikkalaisista soittimista. Basso muistutti hieman Fenderin jazzbassoa, mutta siinä oli lyhyt mensuuri ja kehnot peltikuoriset mikit. Lavassa oli paha halkeama. Ostin basson kolmellasadalla markalla vuonna 1981 ja myin sen vuotta myöhemmin sadallaviidelläkympillä, mikä ei ollut totisesti paljon edes silloin.

XVIII Kävin tuon Ibanezin kanssa silloisen Oulunkylän pop/jazzopiston (tarpeeton ylipyyhitään) pääsykokeissa. Pääsin varasijalle niin, että aloitin opinnot puolessavälissä lukukautta kun tilaa oli tullut. Opiskelin ponnettomasti parisen vuotta, mutta olin jo silloin huono harjoittelemaan.

XIX Pureskelin teini-ikäisenä kynsiäni. Nykyään onnistun yleensä välttämään sitä.

XX Nuorna ollessani meillä oli kotona keskikokoinen villakoira nimeltä Penni. Jos nyt ottaisin karvaisen lemmikin, se olisi todennäköisesti kissa.

XXI Ällistyn aina jos joku toteaa minun olevan ahkera tai saavan kauheasti aikaan (kirjoja, käännöksiä tai mitä lie). Itse pidän itseäni lähinnä laiskana haaveilijana. Ehkä minä vain alitajuisesti kuron kiinni niitä vuosia, jolloin en tosiaankaan saanut aikaiseksi yhtään mitään?

XXII Kirjoitin kyllä ensimmäisen kirjakäsikirjoitukseni noin viisitoistavuotiaana. Kyseessä oli 1600-luvun Ranskaan sijoittuva seikkailuromaani. Kässäri lienee edelleen jossakin tallessa, mutta tuskin sitä koskaan julkaistaan. Ei se ole sen arvoinen, ei todellakaan.

XXIII Ensimmäinen julkaistu kirjoitukseni oli kirja-arvostelu Kauppa ja koti -lehdessä vuonna 1972 Nils-Olof Franzenin nuortendekkarista Agaton Sax yllättää. Sekin on tallessa.

XXIV Oli minulla tallessa myös tähtitieteen peruskurssin luentomuistiinpanot vuodelta 1982, mutta muuttaessamme Pihlajistosta Puistolaan kahdeksisen vuotta sitten totesin, ettei niillä kukaan enää mitään tee, käsiala on kehnoa ja tilaakin vievät, joten kannoin paperinkeräykseen.

XXV Minulla ei ole pienintäkään aikomusta nimetä kahtakymmentäviittä kaveria, jotka haastaisin tähän meemiin.

Piuhain parissa

· Yksi kommentti ·

Eilen illalla S astui työhuoneeseen ja näki, että olin levittänyt työpöydälleni näppäimistön tilalle ison valkoisen kartongin. Valokuvasin sen päälle asettelemiani johtoja. Tai itse asiassa niiden liittimiä.

Vaikka lopullinen sekoaminen on tietysti aina oiva selitys moiselle toiminnalle, tällä kertaa mielettömyydessä oli kuitenkin ns. metodi. Sain kustannustoimittajalta Kotistudio-kirjan uuden laitoksen tekstikorjaukset ja sillä innolla päätin lopultakin tehdä pitkään lykkäämäni pikkuhomman. Sovimme jo kirjan ensimmäisten laitosten kohdalla kuvittaja-Kiven kanssa, että minä huolehdin erilaisten kotistudiokäytössä tarvittavien piuhojen ja liittimien kuvista. Piirtämällä niistä ei välttämättä tulisi kovinkaan valaisevia. Varhaisempien versioiden kuvat tuli haalittua epämääräisistä lähteistä, nyt ajattelin tehdä homman itse, paremmin ja tyylikkäämmin. Tai ainakin jotakin sinne päin. Siitä kummallinen valokuvaussessio.

(Huomaan, ettei valkoinen ole kovinkaan hyvä väri-idea pipodiskokäytössä olevien kuulokkeiden johdolle. Minä sentään pidän nappejani melkoisen huolella ja siististi, eivätkä ne ole kuin vajaan vuoden ikäiset. Ja nuhjuuntumisen aste on silti tuollainen… saman piuhan toisessa päässä on kapineet, joita työntelen korvakäytäviini, joilla on muutenkin taipumusta kehittää silloin tällöin tulehduksia. Yrgh. Taidan siirtyä toviksi toisenlaiseen luurimalliin.)

* * *

Olin joskus seitsemänkymmentäluvulla kohtuullisen innokas euroviisujen seuraaja – tosin se saattoi johtua siitä että tuolloin television musiikkiohjelmatarjonta oli hyvin pitkälti euroviisujen ja Syksyn sävelen varassa – mutta viime vuosikymmeninä into on ollut jossain määrin laimeampaa. Tämänkertaista Suomen karsintashow’ta katselin ainoastaan illan finaalin verran. En tiedä oliko vika minussa vai finaalin kappaleissa, mutta Tapani Kansa – jota kiellän koskaan fanittaneeni, vaikka hänellä olikin joskus kauan sitten pari hyvää biisiä muutaman hirveän seurassa – erottui tarjonnasta edukseen. Järkyttävää. Waldojen tulishow oli tietysti ihan tyylikäs visuaalinen detalji. Tosin sekin – kuten oikeastaan esimerkiksi koko Signmarkin esitys – tuhoutui (muodikkaan?) pahasta ADHD-kohtauksesta kärsineen kuvausryhmän huitovaan ja pätkivään ja sotkuiseen leikkaustyyliin.

Mikään ei tietysti ole kulttuuripersoonalle tai ”kulttuuripersoonalle” halpahintaisempaa huvia kuin euroviisujen mollaaminen. Arvostan vain musiikkia niin paljon että suhtaudun silmittömän ennakkoluuloisesti kaikkiin musiikkiin liittyviin kilpailuihin ja kilpailuun – myyntilistoja myöten. Mutta silti olin aikanaan aivan tohkeissani Lordin esityksestä ja jännitin loppukilpailun ääressä ihan poskettomasti. Siitäkin huolimatta, että kasarihardrock on minusta aina ollut joko tahattoman koomista tai sietämättömän tylsää musiikkia. Go figure, kuten muuan planeettamme etninen vähemmistö sanoo.

EDIT: Pistetäänpä loppuun minun ehkä kaikkien aikojen suosikkieuroviisuni. Mikä osaltaan selittää varmasti, miksi olin niin iloinen siitä että Lordi päihitti erään nimenomaisen laulajan…

Disainosasto

·

Yllättävän pahasti voimia vienyt flunssa (yleensä selviän niistä parissa päivässä) pakotti jättämään väliin parikin kiinnostavaa tilaisuutta sen jälkeen, kun Työväenopiston johtokunnan ensimmäisessä kokouksessa käyminen tuntui vieneen kaikki voimat. Sippi huomasi eilen illalla kotiin tullessaan minun toipuneen: olin alkanut taas nikkaroida – tai pikemminkin valmistella nikkarointia. Kirjoituspöytätyöläiselle tällaiset fyysisemmät projektit ovat loistavaa pään ja kehon tuuletusta.

Viimeisestä jäljellä olevasta, toissa syksynä ullakolta löytyneestä loimukoivuisesta pöytälevyn palasesta pitäisi siis tulla viimekeväisen viisikielisen basson nauhaton pikkusisko. Komponentteja ja tarvikkeita olen haaliskellut syksyn mittaan sieltä täältä, nyt pitäisi olla kasassa kaikki tarpeellinen. Luulisin. Joten on aika ruveta suunnittelemaan.

Bassoprojekti numero ykkösen disaini vähän ylipitkine yläsarvineen on osoittautunut vallan toimivaksi, joten piirtelin lyijykynä-ääriviivat sen mukaan. (Näkyvät kuvassa vähän heikosti.) Koska kakkosen kaula lapoineen on vähän erimallinen, mukailin yläsarvia enemmän Rickenbacker-henkisiksi. Lisää muutoksia tuli kun väistelin puulevyssä olevia rumpimpia oksia.

Kaksi- ja puolisenttinen pöytälevy on turhan ohkaista soitinlankuksi, joten tälläkin kertaa pitää turvautuman kaksikerrosrakenteeseen: tämä helpottaa myös lankun sisään näkymättömiin koverrettavien kevennys- ja akustointionkaloiden tekemistä. Pöytälevyä ei ole jäljellä tuota palaa enempää, joten alapuoli syntyy ainakin osittain äidin edesmenneen sohvan koivupuisen rungon palasista.

Raportoin projektin etenemisestä varmaankin samaan tapaan omilla sivuillaan kuin numero ykkösen kohdalla. Vaiheiden kirjaaminen ja kuvaaminen on itsellekin opettavaista. Pari mokaa tuli edellisellä kertaa vältettyä, kun kirjoittaminen sai pohtimaan asian uusiksi. Rakennuskertomus on sitä paitsi saanut sen verran paljon positiivista palautetta että julkaiseminen muidenkin opiksi ja iloksi lienee tälläkin kertaa perusteltua.

Ennen kuin pääsen basson kimppuun, on tosin odottamassa pari vähän pienempää nikkariprojektia. Niinpä minulla on aikaa katsella tuota lyijykynäpiirrosta ja korjailla sitä paremmaksi, jos siltä tuntuu.

Ei tikkaat, ei puu, ei edes ryteikkö

· 8 kommenttia ·

Aikanaan opiskellessan teoreettista fysiikkaa muistan erään luennoitsijan (luultavasti Olli Serimaan) kirjoittaneen puheensa lomassa taululle (liitutaululle – elettiin sentään vasta 1980-lukua!) joukon yhtälöitä ja todenneen jossakin vaiheessa suurin piirtein: ”Niin, nämä yhtälöthän oikeastaan selittävät koko maailmankaikkeuden.” Muistan kumartuneeni vierustoverin puoleen ja kuiskanneeni, että meidän tavoitteenamme oli tietenkin vähentää yhtälöiden määrää yhteen ainoaan. Vierustoveri oli minua paljon paremmin perillä (edes) teoreettisen fysiikan alkeista ja arveli, että se lienee mahdotonta, mutta että kyllähän niiden määrää pitäisi joka tapauksessa saada pienemmäksi.

Lienee suorastaan inhimillinen perustarve yrittää löytää sekavan, sotkuisen ja epämääräisen ilmitodellisuuden takaa jotakin yksinkertaista, selkeää ja luotettavia lakeja noudattavaa. Platon kiteytti tämän ajatuksen luolavertaukseensa: näkemämme on vain sekavia heijastuksia oikeasta todellisuudesta, joka voidaan tavoittaa vain ajattelemalla. Vanhahtava termi ”luonnonlaki” heijastelee samaa ajatusta. Oikeastaan kaikki uskonnot – ateismi tietysti mukaan lukien – ja tiedekin pohjaavat samanlaiseen yksinkertaisemman, syvemmän, selkeämmän ja perustavanlaatuisemman totuuden kaipuuseen. Sairaita muotoja tämä selkeiden lainalaisuuksien jano saa tietenkin esimerkiksi paranoiassa (”tässä kaikessa on kyse siitä että minut yritetään tuhota”) ja nationalismissa (”tässä kaikessa on kyse siitä että meidän kulttuurimme/arvomme yritetään tuhota”).

Evoluutio on pitkään ollut suhteellisen yksinkertainen ”luonnonlaki”: Lajeista kehittyy pitkien aikakausien kuluessa uusia lajeja sattumanvaraisten mutaatioiden kautta – ne mutaatiot, jotka pystyvät tuottamaan riittävän paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, selviävät. Muut kuolevat sukupuuttoon. Siinä se. Äärimmilleen yksinkertaistettuna koko ”lajin” käsiten poistuu tarpeettomana ja keinotekoisena: kysymys on vain ”itsekkäistä” geeneistä, jotka pyrkivät levittämään itseään mahdollisimman paljon. Yksinkertaisesta alusta elämä on kehittynyt monenlaisiin suuntiin – yksinkertaistunut toisaalla, monimutkaistunut toisaalla, mutta kuitenkin niin että riittävän kauan tutkimalla voidaan selvittää, mitä sukua mikä on millekin ja missä kohtaa esihistoriaa haarautuminen on tapahtunut. Kaikki sopii kauniiseen puukuvioon – tai ainakin pensasryteikköön, joka haarautuu villisti ja sattumanvaraisesti kaikkiin niihin suuntiin joihin sillä on tilaa haarautua. Olemme oppineet, että monimutkaisuus ja ns. älykkyys eivät tarkoita sitä että eliö olisi millään mielekkäällä tavalla ”korkeammalla” evoluution tasolla kuin vähemmän monimutkaiset tai tyhmemmät. Tällainen harhainen tikapuuevoluutioajatus soti jo Darwinin alkuperäistä ajatusta vastaan.

Valitettavasti todellisuus ei vain ole ollenkaan niin nätti, selkeä ja yksinkertainen kuin mitä minä nuorna ja naiivina kuvittelin ja millaisena tieteellinen tieto toisinaan erehdytään esittämään. Evoluution ja genetiikan osalta tuoreen New Scientistin laaja juttu ”Uprooting Darwin’s Tree” kaataa silliä ja kylmää kuravettä evoluutioteorian kauniin puun niskaan.

(Kuten pääkirjoitus sarkastisesti huomauttaa, kannen iso otsikko ”Darwin was Wrong” saa varmasti riemusta hyppimään ne ”evoluutiokriittiset”, joiden lukutaito ei yllä otsikkoa pidemmälle.)

Juttu on nimittäin niin, että tässä ainaisesti haarautuvan puun teoriassa on paha perusvika, pahin vika mikä tieteellisellä teorialla voi oikeastaan olla: se ei pidä yhtä havaintojen kanssa. Toki haaroja syntyy, mutta perin usein haaroja myös yhdistyy, varsin merkillisilläkin tavoilla. Luidia sarsi -meritähti näyttäisi muodostuvan kahdesta erillisestä eliöstä: ”aikuinen” meritähti kehittyy toukan sisällä, mutta sen ”kuoriutumisen” jälkeen meritähdetön toukka elää omaa elämäänsä kuukausien ajan. On spekuloitu, että toukasta kehittyvät hyöteiset olisivat vastaavalla tavalla kahden kokonaan erillisen eliölajin (tai ”-lajin”) yhdistelmä. Yksisoluisten viehtymyksestä kovin epäitsekkääseen voimien yhdistymiseen ollaan tietetty jo kauan: nykyään taidetaan kertoa jopa koulukirjoissakin, että eukaryoottisen eli aitotumallisen solun tuman ja mitokondrioiden on arveltu olevan alkuaan erillisiä eliöitä, jotka ovat ruvenneet elämään symbioosissa ihan toisen lajin solun sisällä – ja muuttuneet lopulta osaksi aivan uutta yhdistelmälajia. Tällaista lajien elinkelpoista risteytymistä on saattanut hyvinkin tapahtua myös paljon lähisuvummassa: on perusteltuja arveluja, että ihminen sellaisena kuin me lajin tunnemme olisi saattanut syntyä varhaisen Homo sapiensin ja sen lähisukulaisten Homo neanderthalisin ja Homo erectusin risteymänä.

Kiinnostavaa. Mutta ei siinä kaikki.

DNA-tasolla ”lajien” väliset polveutumis- ja sukulaisuuskartoitukset saattavat tuottaa varsin yllättäviä tuloksia. Samoja geenien pätkiä saattaa löytyä hyvinkin odottamattomilta ja ”kaukaisilta” lajeilta, mutta ei niiden ilmeisiltä lähisukulaisilta. Kyse on kuitenkin niin pitkistä ja monimutkaisista molekyylipätkistä, että todennäköisyys niiden syntymiselle satunnaisina mutaatioina niin monessa eri paikassa on äärimmäisen pieni. Paljon todennäköisempää on, että geenejä on hyppinyt lajeista toiseen.

Kaikki tämä tietenkin vetää hyvin pitkälti maton pois ”itsekäs geeni” -ajattelun jalkojen alta. Ei homma ollutkaan niin yksinkertaista, ei tälläkään kertaa. Olisihan jo pelkästään planeetan eliöstössä niin tavattoman yleisten, toisilleen kovin kaukaisilta vaikuttavien eliöiden symbioottisista elämäntavoista voinut päätellä, ettei homma mitenkään voi pyöriä pelkästään ”se voittaa joka laajimmalle leviää” -pohjalta.

Tietysti tämä vetää maton – ei, koko lattian – pois myös monien nationalistien hellimältä ajatukselta, että kansallisuusaate on ihminen ”luontainen” ominaisuus: on luonnollista tuntea enemmän solidaarisuutta geneettisiä lähisukulaisiaan kohtaan. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi fiksumpi voinut tajuta jo siitä innosta, millä erinäiset linkolalaiset pikkunatsit ovat tapattamassa geneettisiä lähisukulaisiaan muun eläinkunnan tieltä. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi jo ihan normaalihoksottimilla voinut tajuta seuraamalla vaikkapa ihan tavallisia kissan- tai koiranomistajia, kuinka heidän solidaarisuutensa suuntautuu paljon voimakkaammin geneettisesti paljon kaukaisempina pidettyjä lajeja kohtaan. Ja kuinka lemmikkien solidaarisuus suuntautuu heidän isäntiään ja emäntiään kohtaan, usein voimakkaammin kuin lajitovereita kohtaan.

Oikeus yöhön

·

Vanhana tähtitieteen harrastajana haaveilen tuon tuostakin kunnon kaukoputkesta. Hyvät tosin maksavat melkoisesti: on vaikeaa arvioida, monenko illan ilo hyväkään putki olisi vuoden mittaan. Ilmastonmuutos tuskin ainakaan lisää pilvettömien öiden määrää.

Toinen hankala ongelma on pimeiden paikkojen puute. En tiedä oikeastaan yhtään lähiseudun paikkaa, jossa olisi edes kohtuullinen rauha kaikkialle pursuavasta valosaasteesta.

Teininä Kontulassa kävin usein tarkkailemassa tähtiä läheisellä urheilukentällä, jonka valot sammutettiin kymmenen tienoilla illalla. Vielä parempi paikka oli niin sanottu Alppipuisto. Tontille kasatut jätemaakumpareet peittivät sopivasti lähikatujen ja -talojen valot. Siellä otin muutamia tähtikuviakin – tavallisella kameralla ja tavallisella jalustalla sekä kolmesataamillisellä kauko-objektiivilla, joten tähtösistä tuli jo minuutin valotusajalla melkoisia viiruja, kuten oheisesta Plejadien kuvasta näkyy.

Urheilukentän ympärillä, ihan vieressä, on nykyään Kurkimäen taloja. Alppipuisto tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona ja sinne on rakennettu katuvalaistus.

Sitä paitsi Kontulaan olisi nykyiseltä kotiseudultani vähän turhan pitkä kävelymatka, etenkin jos pitäisi raahata kaukoputken kaltaista möykkyä. Töyrynummen lähikulmilta en tiedä oikeastaan yhtään sopivan pimeää, katuvalotonta paikkaa. Pohjantähdenpuisto Keravanjoen rannalla on mahdollinen – ehkä sieltä löytyisi paikka, jossa on edes pikkaisen rauhaa kävelyteiden katuvaloilta. Tai sitten pitää lähteä anoppilaan Kiihtelysvaaraan. Kuun kuva tuossa vieressä on parin viikon takaa – käsivaralta, talon etuportailta.

Pointti on ensinnäkin siinä, että tällainen minua kiusaava valosaaste ei hyödytä ketään. Teiden turvallisuutta tai niillä kulkevien mielenrauhaa ei lainkaan paranna, että katuvalaistus räikyy suurimman osan tehostaan taivaalle. Kysymys on yksinkertaisesti typerästä energian haaskaamisesta. Kunnon heijastimilla kaikki lampun valo saataisiin suunnattua sinne mihin se on tarkoitettu.

Pointti on toiseksi siinä, että valosaasteesta on harmia muillekin kuin meille tähtitieteen ystäville. Valosaaste, etenkin heijastusten myötä polarisoitunut valosaaste, on vahingollista valon perusteella suunnistaville eläimille. Ihmisten kohdalla valosaaste sotkee vuorokausirytmiä, huonontaa unen laatua ja sotkee hormonitoimintaa, mikä saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Valosaaste riistää ihmisiltä myös erään tärkeimmistä ihmiskunnan kulttuuriperinnöistä: tähtitaivaan. Se on innoittanut rakentajia jo kivikaudella, se on innoittanut korkeakulttuureja, se on innoittanut taidetta ja tiedettä. Ei mikään ihme: pilvetön yötaivas valosaasteettomassa, pimeässä paikassa on henkeäsalpaava kokemus.

Niinpä onkin korkea aika alkaa kiinnittää asiaan huomiota. Kansainvälisen tähtitieteen vuoden 2009 teemoihin kuuluu myös Dark Skies Awareness -kampanja valosaasteen hillitsemiseksi. Koska Helsinginkin yötaivas on yhtä upea kuin valosaastetta rajoittavassa Flagstaffissa?

Pipodisko

·

Muun muassa Neduissa tavallisesti korvalappustereoiksi kutsutusta laitteesta käyttämäni sana ”pipodisko” on hämmentänyt joitakuita. Todettakoon, ettei se ole omaa, öh, tuotantoani. Poimin sen joltakulta Rumban levyarvostelijalta varmaankin jo 80-luvun lopulla, kauan ennen omia avustaja-aikojani. Sana svengaa minun korvaani paremmin kuin kömpelö ”korvalappustereo”.

Ensimmäisessä julkaistussa suomennoksessani, Christopher Sandfordin Kurt Cobainissa, käytin levykansien kirjoituksista termiä ”hihanuotti”, joka tuntui herättäneen joidenkin lukijoiden pahennusta. Tämä ”sleeve noten” tahallinen väärinsuomennos tuli niin tutuksi Soundin ja vastaavien lehtien vanhan kaartin toimittajien teksteistä, etten oikeastaan edes etukäteen tajunnut, että sanassa on jotakin kummallista.

Itse suhtauduin korvalappustereoihin pitkään hyvin epäluuloisesti. Vaikka siihen aikaan kuuntelinkin kotosalla varsin paljon taustamusiikkia, ajatus pakonomaisesta tarpeesta täyttää myös liikkeelläoloaika taustamusiikilla ympäristön äänien sijaan tuntui… vähän epäterveeltä. Annoin periksi vasta vuonna 1988, jolloin lähdin suorittamaan siviilipalvelusta kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Hommasin kohtuullisen asiallisen kasettipipodiskon, joka osoittautuikin vallan miellyttäväksi junaseuralaiseksi. Koko matkaa ei aina jaksanut lukea, etenkin kun käytin usein yöjunia.

Sittemmin opin kuuntelemaan musiikkia myös kävelyretkillä. Korsossa 90-luvulla asuessani minulla oli muutamia vakiokävelyreittejä, joiden ”suorittaminen” kesti noin puolitoista tuntia. C-90-kasetti pipodiskoon ja menoksi: kasetti päättyi sopivasti siinä vaiheessa kun kotitalo alkoi lähestyä. Kun sittemmin rupesin avustamaan Rumbaa, levyarvostelujen tekemisen rutiiniin kuului äänittää arvosteltava levy ensimmäisellä kuuntelukerralla kasetille ja sitten selvittää myös, miten musiikki toimi jaloitellessa tai bussissa istuessa.

Itse laitteiden suhteen olen ollut jokseenkin konservatiivinen. Ensimmäinen kasetti-walkman kesti melkein kymmenen vuotta, ja sen lopulta hajottua hankin saman valmistajan uuden kasettimallin, joka palveli aina 90-luvun loppuun asti. Ensimmäinen omistamani cd-soitin oli sekin tosin kannettavaksi tarkoitettu, mutta ensimmäisen polven cd-laitteena se imaisi kuusi patteriaan tyhjäksi yhden tupla-cd:n kuuntelun kuluessa, joten se pysyi yleensä kiltisti kotosalla stereoihin kytkettynä, ja kesti sekin toistakymmentä vuotta. Vasta sen hajottua joskus vuosituhannen vaihteessa suostuin siirtymään cd-aikakauteen myös liikkuvassa kuuntelussa. Ensimmäinen cd-walkman toimi mainiosti kolmisen vuotta, kunnes putosi hattuhyllyltä kuolemaansa. (Yritin kyllä korjata, mutta murtunut kohta oli täysin toivoton muoviosa.) Seuraajansa on vieläkin toimintakuntoinen.

Mp3-aikakauteen siirtymistä hidasti pinttynyt epäluulo – tai itse asiassa omien korvien kertoma kuulohavainto – tiedostomuodon heikosta äänenlaadusta: kun on kerran oppinut kuulemaan sen missä kohti häviöllinen pakkaus tuo toistoon skröbyä, sitä on vaikeaa olla enää kuulematta. Sen jälkeen symbaalien vääristyneet äänet ja pätkivät kaikujen hännät pomppaavat korvaan aina. Näitä laatuongelmia voi tietenkin vähentää suhteellisen korvinkuulumattomiksi käyttämällä riittävän hyvää laatua: vaikkapa 256 kb/s -tason emppukolmoset ovat jo vallan kuunneltavia. Kun Sippi sai mp3-soittimen sisältävän työpuhelimen, hänen pikkuinen erillinen soittimensa jäi minun käyttööni ja siirtyi sen suuremmitta seremonioitta erinäisten aamuisten uimahallille kävelyretkien seuralaiseksi. Se mahtui taskuun huomattavan paljon sujuvammin kuin cd-soitinmöykky. Vähän myöhemmin vaihdoin itsekin kännykkää, ja yksi keskeinen valintakriteeri oli juuri mp3-soitin. Ynnä erillinen muistikortti.

Parin gigan muistikortin kapasiteetti on kuitenkin varsin vaatimaton silloin, jos äänenlaadun pitää kelvollisena. Valikoima on kuunneltu läpi varsin pian. Kasettien ja cd-levyjen kuuntelu oli tavallaan väistämättä albumikeskeistä, vaikka polttelin kyllä itselleni muutamankin greatest hits -levyllisen eri suosikkiartisteiltani. Mp3-kuuntelu painottuu taas väistämättä yksittäisiin kappaleisiin. Suurimman osan ajasta soittimessa – tai puhelimessa – olikin jonkinlainen yksityinen hittikimarasoittolista: biisejä, jotka tiesin jo valmiiksi mielialaan sopiviksi tai mielialaa sopivalla tavalla kohottaviksi. Mielialan muuttuessa valikoima piti vaihtaa. Lisäksi Nokian kuulokevahvistin oli jokseenkin heikkotehoinen, jolloin eri levytysten masterointien äänenvoimakkuuserot korostuivat turhan paljon: kun vehjettä oli pakko kuunnella täydellä teholla eikä reservejä ollut, vähän vähemmän lyttyyn limitoidut kappaleet kuulostivat selvästi hiljaisemmilta.

Jouluna minun pipodiskokulttuurissani alkoi sitten aivan uusi vaihe, kun kiltti kiltti joulupukki toi 120 gigatavun kovalevyllä varustetun hedelmätehtaan laitteen. Äänenlaatu parani melkoisesti, äänenvoimakkuusongelma ratkesi ja kuuntelutapa on muuttunut. Laitteen häviöttömällä (jee!) pakkaustavallakin levylle mahtuu sen verran musiikkia, että sitä pystyy kuuntelemaan tauotta yhteensä kahdeksisen päivää ennen kuin kaikki on kuultu.

Vehkeen musiikilla täyttämiseen käytetty ohjelma sitä paitsi asennoituu cd-levyiltä kovalevylle ja sieltä pipodiskoon ladattavaan musiikkiin albumin mittaisina kokonaisuuksina. Tämä antaa toisaalta mahdollisuuden kuunnella musiikkia taas samaan tyyliin albumi kerrallaan kuin kasetti- ja cd-pipodiskojen aikana. Toisaalta iso kapasiteetti mahdollistaa myös satunnaiskuuntelun, joka tuo korviin muutakin kuin vain niitä jo ennestään hyväksi havaittuja lauluja. Vaikutelma on vähän kuin kuuntelisi radiota, jossa äänetön, erinomaisen hyvällä musiikkimaulla siunattu* deejii arvuuttelisi: ”tunnistatkos, miltä levyltä tämä biisi on?” (En läheskään aina, mutta vehkeen näyttöä vilkaisemalla se selviää.) Olen cd-soittimien aikakauden alusta asti haaveillut sellaisesta monen levyn cd-laitteesta jolla pystyisi arpomaan yllättäviä kappaleyhdistelmiä peräjälkeen – jolloin olisi mahdollista löytää yllättäviä yhteyksiä tai yllättäviä eroja eri artistien ja musiikkityylien välillä – mutta ne ovat vieläkin turhan hintavia. Uusi pipodisko korvaa myös tämän puutteen.

Uudenlainen pipodiskon käyttötapa on johtanut kiehtoviin löytöretkiin omaan levyhyllyyn. Noiden reilun tuhannenkolmensadan cd:n joukossa on paljon kaikenlaista kivaa, jota ei ole tullut aikoihin kuunneltua: muun muassa kymmeniä Rumba-aikojen arvostelukappaleita, joista aikanaan tykkäsin sen verran, etten vienyt divariin arvion kirjoittamisen jälkeen. Nyt tuttavuus on mahdollista uudistaa.

(Hedelmännimisen yhtiön nettilevykauppaa tulee tuskin kovin kauheasti käytettyä. Vaikka samainen firma on lanseerannut pipodiskoihinsa häviöttömän pakkausformaatin, kaupasta saa vain häviöllisesti pakattua mp3-musiikkia. Ja iso osa näytti olevan vielä laadullisesti surkeaa 128 kb/s -pöperöä. Hyi.)

(* minulla on, kuten varmaan tiedättekin, itsellänikin erinomainen musiikkimaku. 😎 )

Kelvotonta päättelyä, huonoa tiedettä, hyviä aikeita, huonoja tuloksia

·

Kenan Malik: Strange Fruit. Why both sides are wrong in the race debate. Oneworld, Oxford 2008.

Suosikkidekkaristini Tony Hillerman antaa eräässä kirjassaan navajopoliisinsa Joe Leaphornin todeta suunnilleen näin: ”En usko noituuteen, mutta uskon ihmisiin, jotka uskovat noituuteen.” Intialaissyntyisestä, Britanniassa uransa tehneestä yhteiskuntatieteilijästä Kenan Malikista voisi vastaavasti todeta, ettei hän usko rotuteoriaan, mutta hän uskoo ihmisiin, jotka uskovat rotuteoriaan – joissakin tapauksissa silloinkin, vaikka he ehkä väittäisivätkin olevansa antirasisteja.

Malikilla on tekstinsä pohjana parikin viime vuosien mediatapausta. Ensimmäinen on DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiin kuuluneen James Watsonin, tuon biokemian Matti Nykäsen, toissavuotinen sammakko älykkyydestä ja roduista. Toinen on liittyy vähän vanhempaan herraan: kyse on niin sanotusta Kennewickin miehestä, tuosta ennallistuksissa niin kovasti Star Trekin kapteeni Picardin näköisestä kaverista, joka kuoli yhdeksisentuhatta vuotta sitten nykyisen Washingtonin osavaltion alueella. Kun hänen jäännöksensä löydettiin kaksitoista vuotta sitten, muuan varhaisista tutkijoista meni pikaistuksissaan toteamaan, että kallon rakenteessa oli havaittavissa ”kaukaasialaisia” piirteitä. Tutkija tarkoitti, että piirteissä oli eroja seudun intiaanikansoihin ja myöhemmin täsmennettiin ensin, että piirteet toivat ennemminkin mieleen ainun tai polynesialaisen kuin eurooppalaisen, ja sitten että Kennewickin mies oli luultavasti kuulunut kansaan jonka jälkeläiset ovat kadonneet planeetalta jo kauan sitten, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Jotkut intiaaniaktivistit (Malik korostaa, ettei kyse ollut mistään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen jäsenten yleisestä mielipiteestä) vaativat jäännösten ”palauttamista” itselleen ja niiden tutkimuksen lopettamista.

Suurin osa kirjaa paneutuu eurooppalaisen ”roturealismin” historiaan ja lähtee pitkälti 1700-luvun valistusajalta, jolloin älymystön yleinen näkemys oli, että (silloin) alikehittyneet kansat ja kansanosat olisi mahdollista nostaa eurooppalaiselle sivistystasolle koulutuksen ja asennemuutoksen avulla. Vuosisadan lopun vallankumousaalto ja rahvaan mellakointi muutti ilmapiirin täysin toisenlaiseksi: yhteiskuntajärjestyksen vaarantuminen katsottiin nyt liiallisen valistuksen aiheuttamaksi. Tässä vaiheessa (ilmeisesti Linnén popularisoima) ”rotu”-sana alkoi saada suunnilleen nykyisen merkityksensä ja sitä alettiin käyttää myös ihmisistä: aateli ja vauraampi porvaristo katsoi olevansa eri rotua kuin rahvas ja siten suorastaan biologisesti oikeutettua asemaansa. Darwinin myötä tähän yhdistettiin, epäloogisesti, myös evoluutio, siitä huolimatta että Darwinin teoria nimenomaan kyseenalaisti lajien (ja rotujen) väliset jyrkät rajat ja esitti, että kysymys on pikemminkin yhden jatkumon keinotekoisista rajauksista. ”Evoluution” tai ”kehityksen” katsottiin myös, Darwinin perusajatuksen vastaisesti, tarkoittavan ”paremmaksi muuttumista”. Koska ihminen on älykkäämpi kuin hiiri, ihminen on evoluution tikkailla korkeammalla kuin hiiri. Koska eurooppalaisilla on enemmän hienoja vehkeitä ja tehokkaampia aseita kuin matabeleilla, eurooppalaiset ovat evoluution tikkailla korkeammalla kuin matabelet. Koska tehtaanjohtajalla on enemmän omaisuutta ja palvelusväkeä kuin tehtaan yövahtimestarilla, tehtaanjohtaja on evoluution tikkailla korkeammalla kuin yövahtimestari. 1900-luvun rotumyytin perusasetelma oli syntynyt.

Malik ei tunne yhtään suurempaa sympatiaa sellaista ajattelua kohtaan, jota voisi kai kutsua ”roturealismin” hengessä ”kulttuurirealismiksi”. Tässä syyttävä sormi suuntautuu kohti (virheellisesti saksalaiseksi väitetyn) Bronislaw Malinowskin kaltaisia 1900-luvun suuria kulttuuriantropologeja , jotka osoittivat että ”villien” elämä ja maailmankuva saattaa olla aivan yhtä hienostunutta ja älyllistä kuin eurooppalaisillakin – mutta vain vähän erilaista. He käänsivät, Malikin sanoin, evoluution kuvitellut tikkaat kyljelleen. Siinä missä rasisteista ja ”roturealisteista” on 1900-luvun loppupuolella tullut ajattelun paariakansalaisia (Malikin näkemyksen mukaan varsin oikeutetusti), tällainen ”kulttuurirealismi” on usein vain samaa asiaa eri kaavussa: kulttuuriperintöön suhtaudutaan jonakin synnynnäisenä, ei opittuna. Tarkemmin ajatellenhan tämä onkin tietenkin naurettavaa: ei Barack Obamalla ole kenialaisen kulttuurin kanssa muuta tekemistä kuin nimensä kirjainten järjestys. Hänellä ei myöskään ole oikeastaan mitään tekemistä Yhdysvaltain ”mustan” väestönosan kulttuurin tai perinteen kanssa – hänhän on viettänyt koko ikänsä ”valkoisten” parissa, osan lapsuuttaan vielä Indonesiassa.

(Ei hänellä ole juurikaan tekemistä amerikanafrikkalaisten jälkeläisten kanssa geneettisestikään: suurin osa orjista tuli Länsi-Afrikasta, aivan eri puolelta sitä mannerta jossa väestön geneettinen diversiteetti on kaikkein suurinta.)

Malik näkee Kennewickin miehen tapauksen hyvänä esimerkkinä juuri tällaisesta rasismin kääriytymisestä kulttuurin kaapuun: (jotkut) intiaanit itsekin ovat, vanhan rasistisen propagandan hengessä, tottuneet ajattelemaan itseään osana jonkinlaista yhtenäistä ”intiaanikultturia” (vaikka pelkästään Pohjois-Amerikassa tiedetään olleen viitisensataa hyvin erilaista intiaanikansaa tapakulttuureineen ja uskomuksineen) ja näin ollen oikeutettuja vaatimaan yhdeksänkymmenentuhannen vuoden takaisen vainajan jäännöksiä ”takaisin” itselleen. Malikin mielestä pahin ongelma asiassa on se, että (joidenkin) intiaanien uskonnollinen perimätieto (”me olemme olleet täällä aina”) on kiistassa nostettu tasaveroiseksi tieteen rinnalle, ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia pidetään vain erään uskomusjärjestelmän näkemyksinä.

Malik näkee ylipäänsä ongelmallisena Unesconkin hyväksymän ajatuksen siitä, että yksittäisen maan alueelta löydetyt muinaisjäännökset ovat kyseisen maan nykyisten asukkaiden oikeutettua ”kulttuuriperintöä”. Kreikkalaiset vaativat British Museumia palauttamaan lordi Elginin 1800-luvulla Ateenan Parthenonista ostaen ja osin varastaen irrottamia marmoriveistoksia, mutta ovatko nykykreikkalaiset todella antiikin riitaisten kaupunkivaltioiden ”perillisiä” – kulttuurisesti tai oikeastaan edes geneettisesti?

”Tänä globalisaation aikana monet murehtivat, kuinka länsimainen kulttuuri valtaa maailman. Mutta lännen tärkein vientituote ei ole suinkaan Disney, McDonalds tai Tom Cruise, vaan itse kulttuurin käsite.”

Yhtäkkiä kulttuurista on tullut jotakin ehdottomasti suojeltavaa ja puhtaana pidettävää: pienien, hiipuvien yhteisöjen perinteiden säilyttämiseksi kehittynyt ajattelu on antanut aseen kaikille ”maahanmuuttokriitikoille”, jotka julistavat (esimerkiksi) suomalaisen kulttuurin olevan vaarassa – pysähtymättä oikeastaan lainkaan ajattelemaan, milloin suomalainen (tai mikään muukaan) kulttuuri on ollut muka  oikeasti puhdasta ja vailla vieraita vaikutteita.

Malikia voisi kai pitää – kulttuuriantropologian termillä – diffusionistina: hän ei usko ”aitoihin” kulttuureihin yhtään enempää kuin ”puhtaisiin” rotuihinkaan. Kaikki ottavat toisilta vaikutteita ja geenejä. Neurobiologiaa ja tieteen historiaa opiskellut Malik ei myöskään usko sosiobiologian ja myöhemmän evoluutiopsykologian väitteisiin siitä, että rasismi olisi jotenkin ihmisluonnolle ”luontainen” ominaisuus: hän esittää perusteltuja esimerkkejä siitä, ettei ryhmien keskeinen tai välinen luontainen solidaarisuus ja altruismi suuntaudu suinkaan itsestään selvästi geneettisiin lähisukulaisiin.

Ihmiset rakentavat yhteisöjä, kuten televisiosarjan Delenn totesi, eivätkä ne yhteisöt läheskään aina perustu etnosentrismille. Jokainen vaikkapa 1980-luvun hc-punkkareiden monikansallisen yhteisön pienlehtiä lukenut voi todistaa tämän puolesta. Se porukka tunsi paljon vahvempaa solidaarisuutta brasilialaisia, uusiseelantilaisia ja italialaisia aateveljiään ja -sisariaan kuin muita suomalaisia kohtaan.

Omilla sivuillaan Malik korostaa kamppailevansa tasa-arvon, sekulaarin yhteiskunnan ja ilmaisunvapauden puolesta. Kirja korostaa ennen kaikkea hänen kamppailuaan tieteellisen tutkimuksen pitämiseksi riippumattomana uskonnollisista näkemyksistä tai poliittisista virtauksista. Ja, ennen kaikkea, Malik ei siedä löysää, huonosti perusteltua argumentointia edes niiltä, joiden kanssa hän on itse samaa mieltä.