Tämä silmittömän hieno laulu kuullaan toivon mukaan tänään illalla, kun lavalle astuu pitkän linjan kansalaisoikeusaktivisti Mavis Staples.
Ajatus heille, jotka eivät ole enää joukossamme, mutta joita ilman emme olisi tässä missä olemme nyt.
Tekijä: jPekka
Kolmen päivän kuningas
Vuonna 1995 haastattelin Rumbaan vastikään esikoisalbuminsa Ivalo-Bombay julkaissutta Symposium-yhtyettä – tai, jos tarkkoja ollaan, yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kosketinsoittajaa. Symposium oli vinkeä tapaus, sanoitukset, levykansi ja osin musiikkikin viittasi hyvin usein melkein sadan vuoden takaisiin kulttuuripiireihin. Valssirytminen ”Kämpin viinuri” oli tästä tietysti kaikkein äärimmäisin esimerkki.
Haastattelun asetelma oli ihan kiinnostava: minä olin tuohon aikaan lähinnä aloitteleva harrastelijamusiikkikirjoittelija, mutta haastateltavani teki päätyökseen musiikkitoimittajan töitä Helsingin Sanomissa. Kysäisin jossakin vaiheessa, oikeastaan enemmän silkkaa uteliaisuuttani kuin journalistisessa mielessä, millainen ilmapiiri klasaritoimituksessa oikein oli. (Siihen aikaan lehdessä huseerasi suuna päänä ylimielisestä sivistymättömyydestään, ahdasmielisyydestään ja kehnosta kirjallisesta ilmaisustaan tunnettu sukulaismieheni Seppo Heikinheimo, joka sittemmin listasi itsemurhansa syiksi mm. pesäpallo-otteluiden tauoilla soitettavan möykkämusiikin.) Haastateltavani kuitenkin jätti vastaamatta kysymykseen, koska piti ”toimittajat haastattelevat toimittajia siitä, miten mukavia ihmisiä toimittajat ovat” -haastatteluja turhanpäiväisenä touhuna, missä hän epäilemättä olikin aivan oikeassa.
(Sellaisen tekstin lukeminen on jokseenkin yhtä joutavanpäiväistä touhua kuin kirjailijaelämästä kertovien kirjojen lukeminen tai rockbändissä soittamisesta kertovien rockbiisien kuunteleminen.)
Vaikka en kovin usein lue klassista musiikkia käsitteleviä juttuja – en pidä ko. musiikkityyliä erityisen kiinnostavana tai musiikillisesti antoisana – saatan hyvinkin lukea jutun, jos sen kirjoittaja on silloinen haastateltavani Vesa Sirén. En oikeastaan siksi että olen haastatellut häntä tai siksi että klasaritoimittajalla on rokkibändi, vaan siksi, että Vesa kirjoittaa hyvin, laajakatseisesti ja toisinaan klasaripiirien ylimielisen pienisieluisuudenkin huumorilla kuitaten. Ehkä hän on onnistunut jopa hieman hälventämään ennakkoluulojani klassisen musiikin suhteen. Hieman.
Ja Vesaa sopii onnitella muutenkin: hänen kirjansa Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin (Otava) on tänään voittanut Tieto-Finlandia-palkinnon. Onnea!
Tuolloin ja tällöin
Kai muistitte katsoa eilen Teemalta alkuaan syksyllä 1984 lähetetyn Tilt-ohjelman, jossa nähtiin Tavastia-klubin lavalla Tavaramarkkinat ja Se? Jos ette, niin ohjelma löytyy YLEn Areenalta vielä viikon ajan. Se-yhtyeen osuuden aikana yleisön eturivin tietämissä näkyy pari kertaa keltapaitainen, tuuheatukkainen kaveri jorailemassa muiden seassa. Se olen minä.
Epäilen olleeni myös ohjelmassa nähdyllä Tavaramarkkinoiden keikalla. Molempia yhtyeitä kävin yhtä kaikki katsomassa niin usein kuin vain mahdollista. Molemmat olivat aikakautensa tärkeimpien suomalaisyhtyeiden ehdottomassa kärjessä, molemmilla oli allaan loistava albumi (Lievä kosto ja Lasi kirkasta vettä), ja molempien tapauksissa nämä albumit jäivät viimeisiksi. Molemmat olivat joka tapauksessa ehtineet jättää merkkinsä musiikinhistoriaan ja laajentaa usein ahtaitakin rajoja siinä, mitä pidettiin ”suomirokkina” tai ”uutena aaltona”. Molemmat, tietysti, vaikuttivat melkoisesti myös omaan musiikintekemiseeni. Esimerkiksi tätä seuraavaa kappaletta voisi monessakin mielessä pitää aika lailla Se-vaikutteisena.
(Toivottavasti musiikkisoittimen upotus sivuun toimii tällä kertaa.)
”Kaipuulaulu” on sikäli kummallinen minun tekemäkseni lauluksi, että se on alkuaan tehty englanninkielisenä (”To Be Missed”). Sittemmin totesin olleeni jo 1980-luvun alusta alkaen sitä mieltä, että englanniksi laulavat suomalaiset artistit ovat pääsääntöisesti Syväriltä ja Persiasta (paitsi tietysti Bluesounds), joten tein sanoille originaalille jokseenkin uskollisen suomennoksen.
Väkertelen pikku hiljaa suunnilleen albumin mittaista kokonaisuutta uusista lauluista ja vanhojen uusista versioista: lopputulos tulee sitten joskus johonkin nettilevykauppaan ostettavaksi ja/tai ladattavaksi. Kun saan kunkin laulun äänitettyä, teen jonkinlaisen pikaisen miksauksen ja jätän biisin sitten odottamaan lopullista miksaustaan osaksi kokonaisuutta. Eli tämäkin äänitys muuttuu luultavasti jonnin verran. Nyt kuunnellessa alkoi tosin tuntua, että etenkin a-osat laahaavat: pitäisikö sittenkin tehdä uusi ja vähän nopeampi versio? Ehkä tuon lauluosuudenkin voisi vetää sitten uudestaan, ja…
Nykyisten kotistudioitsijoiden ongelma nimittäin on aivan liiallinen mahdollisuuksien määrä.
Joka tapauksessa tällä äänitteellä debytoin sekä syntetisoijan soittajana* että baritonikitaristina: molempia kuullaan kappaleen alku- ja väliriffien aikana, jolloin syna soi ensin stereokuvassa vähän enemmän vasemmalla ja baritoni vastaa oikealta. Pikkuinen mutta pätevä analogisynamoduuli tuli hankittua jo vuosi sitten, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntäminen on toistaiseksi ollut turhan vähäistä. Baritonikitara on puolestaan tuoreempi tapaus: se valmistui vajaa kuukausi sitten pienten, nolosta mittavirheestä johtuneiden muutosten jälkeen. Vaikka tietysti kaikkea voisi vähän parannella, käsissä on oikein mainiosti toimiva soitin – ensimmäinen, johon tein itse myös kaulan.
Baritonikitarahan on, kuten nimestä voi arvata, eräänlainen ”normaalin” sähkökitaran ja bassokitaran välimuoto. Itse olen ainakin toistaiseksi käyttänyt siinä tavallista kitaraviritystä kvartilla pudotettuna, jolloin alin (ja ylin) kieli on viritetty h:hon. Tämä tietysti sopii basistin aivoille, sillä viisikielisen bassonkin alin kieli on h, oktaavia alempana. Mutta tämä on elämäni ensimmäinen baritonikitara, ja voi olla että keksin sen kanssa aivan muita jekkuja, kunhan aikaa kuluu ja vekottimeen ehtii tutustua. Osittain onton rungon ja mikrofonivalintojen (sekä klassisen Bigsby-vibrakoneiston) ansiosta soittimesta kuitenkin irtoaa mainiosti sellainen Duane Eddy -tyylinen ”twang”-soundi jota halusinkin.
Vaikka olen soitinrakentajana vasta silkka aloittelija, on hauska huomata että ideat toimivat senkin jälkeen kun ne on jyrsitty, sahattu, liimattu, hiottu ja lakattu aivan omin käsin. Siitäkin huolimatta, että harrastajasoitinrakentajan motto on ”Kun itse tekee, saa sellaista kuin tulee”.
Itse asiassa varsin hyvä motto myös kotiäänittäjälle. Ja ITE-musiikintekijälle ylipäänsä.
(Tämä kuvaruutukaappaus kelpaa vaikkapa perusteluksi siihen, miksi kolme vierekkäin olevaa näyttöä on itse asiassa ihan hyvä idea myös musiikin äänittäjälle.)
___
* Tämä siis tarkoittaa sitä, ettei syna pelkästään toistanut edeltä käsin midi-tiedoksi tallennettua soitinosuutta, vaan minä soitin sitä koskettimilla ns. oikeesti ja äänitin tuloksen.
Suomisen Olli lankeaa loveen
Olen luultavasti liikkunut Jyväskylässä keskivertohelsinkiläistä enemmän, parin ystäväni ja muutaman järjestön ansiosta. Se ei kuitenkaan oikein riittänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä (Atena, 2010) lukiessa. Aloin kaivata romaanista hyvin toimitettua e-kirjaversiota, johon olisi hyperlinkitetty Jyväskylän kartasto ja valokuvia keskeisimmistä kirjan tapahtumapaikoista. Sikäli kuin ne ovat ns. oikeasti olemassa. Samalla kirjaan voisi lisätä ainakin still-kuvia niistä klassikkoelokuvien kohtauksista, joihin kirjassa viitataan. E-kirjaan olisi sitä paitsi luultavasti helpompi upottaa kirjan kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua.
Perinteinen paperikirja lähtee jyväskyläläisen kustantajan Olli Suomisen arkisesta elämästä ja uusien Facebook-tuttavien mieleen palauttamista lapsuudenmuistoista, tuo välillä hetkittäin mieleen Thomas A. Cookin verisen väkivaltaisia nuoruudenmuistoja luotaavat romaanit, ja tekee muutaman kuukauden tapahtuma-aikana vaikuttavan kaaren eräänlaiseen goottilaisen kauhutarinan ja pohjoisen šamanismin loveenlankeamiskuvauksen ristisiitokseen. Ollilta vaaditut tehtävätkin vastaavat perinteistä šamaanitarinaa, ja lapsuudenystävä Karri Kultanen on sekä fyysisten ominaisuuksiensa että kirjassa saamansa roolin osalta ilmeinen henkiopas. Leikittelin itse vähän samanlaisilla perinneaineksilla Neduissa, joten niitä oli helppo tunnistaa tästäkin tulkinnasta. Pasilla langettavat lovet tosin ovat vielä konkreettisemmin maanalaisia koloja – käytäviä – kuin minulla.
Oman lukemiseni kannalta pahimmaksi ongelmaksi muodostui päähenkilö-Suomisen hahmo. Alussa pitkään kuvatussa arkielämässä hän on tyhjä hahmo, oman elämänsä sivustakatsoja, jota klassisen suomalainen ”koivuklapiproosa”-kirjoitustyyli vain korostaa. Voisi kuvitella, että hän kokisi elokuvakerhon ja ensirakkautensa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ”cinemaattisen”* maailman jotenkin todellisempana, mutta ei: hän on sielläkin kuin kustantamon kokkareilla salin nurkassa tarjottua kuohuviinilasia kädessään pitelevä tyyppi, joka ei oikein itsekään tiedä, miksi hänet on bileisiin ylipäänsä kutsuttu ja miksi hän ei ole lähtenyt kotiin jo toista tuntia sitten.
(Olen ollut – oikeassa elämässä – sellaisilla kustantamon kokkareilla juuri sellaisena hahmona. Itse asiassa moniakin kertoja, ennen kuin minusta tuli ensin suomentaja ja sitten itsekin kirjailija. Pystyinkö siis sittenkin samaistumaan Olli Suomiseen? En.)
Vieraannuttamisefekti toimii vielä silloinkin, kun lukijan pitäisi uskoa Ollin heittäytyneen kokonaan uudelleen löytyneen rakkautensa ihmeelliseen maailmaan, ja vaikka teksti alkaa juosta paljon sujuvammin ja ilmavammin. Molempien loppukohtauksienkin elokuvallisuus jää pikemminkin jostakin Peter von Baghin kirjasta luetun juoniselostuksen elokuvallisuudeksi kuin itse teatterissa istutun ja koetun tuntuiseksi: rouge-version viimeinen virke tietysti viittaa siihen, että näin on tarkoituskin. Samaan tietysti viittaa Ollin halki koko elämänsä harjoittama, näköjään jotakuinkin välinpitämätön suhtautuminen elämänsä tärkeiden ihmisten kuolemisiin, katoamisiin tai kidnappaamisiin. Tämä kirja kertoo ihmisestä, joka pysyy omassa elämässään sivustakatsojana, vaikka kuinka ravisteltaisiin?
Onhan siinäkin tietysti jotakin tuttua. Ja elokuvallista.
___
* Kirjan viljelevä sana cinemaattinen tökkii oikeakielisyyshenkistä kustannustoimittajaminääni. Sanan alkuperähän on kreikan liikkumista tarkoittavassa verbissä κινεῖν, samassa josta ovat peräisin vanha elokuvateatterien nimitys kino ja koulun fysiikan tunneilta tuttu liikeoppi eli kinematiikka, joten ns. oikeasti pitäisi tietenkin puhua kinemaattisista asioista. Mutta ehkä se ei kuulostanut riittävän cinemaattiselta?
Epäluuloa
Ystävä täyttää loppukuusta tasaista, ja bileitä varten olen keräillyt kokoon hänelle(kin) tärkeän 80-luvun musiikin muistamisen arvoisia paloja. Kohdalle sattui myös tämä jo klassikoksi laskettava coverversio alkuaan Elviksen tunnetuksi tekemästä laulusta.
Fine Young Cannibalsin urasta ei tullut kovin pitkää: esikoisalbumia kehuttiin hillittömästi, tokastakin tuli hitti, mutta siihen homma sitten jotakuinkin jäi. Laulaja Roland Gift alkoi olla kiinnostuneempi näyttelemisestä. Ennen jäämistään jo kaksikymmentäviisi vuotta kestäneelle tauolle yhtye – oikeastaan Giftin sekä kitaristi Dave Coxin ja basisti David Steelen trio – ehti vierailla myös Provinssirockissa. Tykkäsin esikoislevystä, mutta liveaktin eräänlainen etäinen teatraalisuus jätti innostamatta. Mieleen keikka kuitenkin näyttää jääneen.
Mali–Zimbabwe
Habib Koité kannattaa mennä katsomaan, jos hän sattuu keikkailemaan lähistöllä. Tai kannattaa häntä mennä katsomaan vähän kauemmaksikin. Tämä on virallinen suositus.
Eilen Koité palasi muutaman vuoden takaiselle keikkapaikalleen Savoy-teatteriin osana kolmen kitaristi/laulaja/lauluntekijän Acoustic Africa -pakettia – ja taisi tuoda mukanaan käytännössä ison osan Bamada-yhtyettäänkin. ”Akustinen” konsertti oli nimittäin käytännössä ns. elektroakustinen, ja basisti Abdoul Wahab Berthé soitti ihan tavallista viisikielistä sähköbassoa, joten ero ”normaaliin” bändikeikkaan oli lähinnä lyömäsoittajien vähän pienemmät soitinarsenaalit ja balafonin puuttuminen, mutta eipä tuo ainakaan minua haitannut. Musiikki oli hienoa.
Illan kahdesta muusta laulaja-lauluntekijästä Afel Bocoum on minulle yhden levyn verran tuttu; Ali Farka Tourén veljenpojan musiikki luotailee samanlaisia ”aavikkobluesin” maisemia kuin edesmenneen sedän tuotanto, mutta etenkin eilisen live-otannan perusteella tuntuu nojaavan vielä vahvemmin Tinariwen-tyyliseen tuaregimusiikkiin. Koitén rinnalla hän jäi kyllä (ainakin minun mielestäni) solistina vähän vaisuksi tapaukseksi, vaikka pelasikin hyvin yhteen illan musiikillisessa kokonaisuudessa. Zimbabwelainen Oliver Mtukudzi oli pääosin malilaisessa kattauksessa tavallaan outolintu. Itselleni eteläisemmän Afrikan musiikki on jäänyt oudoksi, kun mielenkiinto on keskittynyt – juuribluesin diggailun vuoksi helpommin lähestyttävään – länsiafrikkalaiseen ja erityisesti malilaiseen meininkiin. Vaikka zimbabwelaispopin tasainen rytmipoljento kuulostaa minusta edelleenkin turhan diskomaiselta halkokompilta, Mtukudzin komea lauluääni ja kiinnostavat laulut saivat kyllä kiinnostumaan hänen tuotannostaan – jota tosiaan on julkaistu melkoisesti 1970-luvulta alkaen.
Eilinen kolmen tähden setti muuttui paikka paikoin jammailunomaiseksi – alussa osin Koitén kitaraongelmienkin vuoksi – mutta kyllähän noin leppoisaa soittelua vallan mielellään kuuntelee. Kaiken kaikkiaan yhdeksänhenkisessä ryhmässä oli peräti neljä elektroakustisen kitaran soittajaa, joiden kuviot punoutuivat yhteen kiehtovalla tavalla, jonka voi vain haaveilla hallitsevansa. Tuli taas kerran vain melkoinen hinku päästä edes kerran eläessään todistamaan Festival au Desertiä.
Iltapäivän ratoksi
Olen nähnyt John Hiattin livenä aikaisemmin ainoastaan valitettavan lyhytaikaiseksi jääneen Little Villagen riveissä (Puistoblues noin vuonna 1993) ja viime keväänä duokeikalla Lyle Lovettin kanssa, joten odotukset ensimmäiselle Hiattin oman bändin keikalle eilen iltapäivällä Tavastialla olivat kieltämättä melkoiset: hyllystä nimittäin löytyy nelisentoista Hiatt-levyä, ja herra on vaikuttanut minuun jotakuinkin valtaisasti sekä lauluntekijänä että laulamaan rohkaisijana.
Ei ole mikään ihme, että Hiattin monet laulut tunnetaan parhaiden muiden tulkitsemina. Hänen kapea-alainen äänensä ja omalaatuisesti vääntävän käreä laulutyylinsä eivät ole ihan heleintä mainstreamia. Itsekin varsin kapean äänialan omaavana olen silti saanut uskoa ja rohkaisua siitä, miten ilmaisuvoimaisesti Hiatt ääntään pystyy käyttämään. Tavastian lauteilla Hiatt lauloi välillä omia laulujaan melkoisen ohi, mikä sekin on tavallaan rohkaisevaa: homma kuitenkin toimi vallan mainiosti oikeastaan koko ajan. Erittäin tärkeänä tekijänä tässä kyllä on loistava bändi. Rumpali Kenneth Blevins ja basisti Patrick O’Hearn kutoivat laulujen taustalle rikasta ja polyrytmistä lähentelevää kudosta, joka tuntui olevan peräisin pikemminkin New Orleansista kuin Memphisistä tai (Hiattin kotikaupungista) Nashvillesta. Kitaristi Doug Lanciosta tuli alkuun vähän turhan vaisu kuva: hän soitti hillitymmin kuin monet Hiattin levyillä (ja aikaisemmissa kokoonpanoissa) soittaneet slide-virtuoosit, minkä lisäksi miksaaja jätti hänet kyllä suurimman osan keikkaa turhan hiljaiselle. Lancio antoi itsestään vähän syrjäänvetäytyvän nörtin vaikutelman, ehkä tämä taustalle jääminen oli tietoista? Vasta viimeisissä biiseissä Lancio nousi lavan edustalle ja äänikuvassa tasaveroiseksi Hiattin (sinänsä erinomaisen pätevän) komppikitaroinnin rinnalle.
Ohjelmisto koostui suhteellisen tasaisesti Hiattin päihderiippuvuudesta toipumisen jälkeisten levyjen parhaista paloista. Aikakauden ensimmäinen levy (ja edelleenkin oma lempparini) Bring the Family oli mukavan hyvin edustettuna. Vaikka suosikkiraitaani ”Memphis in the Meantimea” ei kuultukaan, saimme sen sijaan mm. hienon kitarabändiversion alkuaan pianokappaleena levytetystä (ja mm. Joe Cockerin levyttämästä) ”Have a Little Faith in Mestä”, ynnä tietysti (Bonnie Raittin hitiksi coveroiman) ”A Thing Called Loven”, sekä alkoholismikuvaus ”Alone in the Darkin” ja ”Your Dad Didin”. Myös uusin levy, keväällä ilmestynyt The Open Road oli hyvin esillä. Alkupään levyiltä kuultiin ainoastaan hienona encoren päätösbiisinä (mm. BB Kingin ja Eric Claptonin yhdessä versioima) ”Riding with the King”, kunnianosoitus Elvis-vainaalle.
Kerrassaan mainio, odotuksen arvoinen keikka, siis. Omituista oli vain saapua Tavastialle kahden aikaan iltapäivällä, ja poistua sieltä iltaan, joka oli marraskuisen kylmä mutta kesäöisen valoisa.
(Ja S käski sanoa, että Hiattin valkoiset farkut olivat hienot. Minä taisin kiinnittää huomiota enemmän Hiattin, Lancion ja O’Hearnin tyylikkääseen soitinarsenaaliin.)
Mutta koska ”Memphis in the Meantimeä” ei keikalla kuultu, upotettakoon se tähän loppuun vuonna 1987 kuvattuna versiona, jossa taustabändinä on vielä mainio the Goners ja slideä soittaa huikea Sonny Landreth:
Mutta ei marraskuun keikkaputki vielä tähän päättynyt…
Ensi viikolla saadaan oikeaa rahaa
Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tänään ensi-iltansa saanut Lucy Prebblen näytelmä Enron ei ole suurta teatteria, mutta se on selkeää ja tutustumisen arvoista lähihistoriaa. Se on myös pelottava lähitulevaisuusvisio: vuonna 2001 puhjenneen Enron-kuplan kaltainen kirjanpitokikkailu on ilmeisesti yleistynyt sekä Yhdysvalloissa että muuallakin, ja kaikkien näiden kupruttelijoiden(kin) ansiosta Yhdysvaltain talous pysyy kasassa vain siksi, että valtio tukee sitä miljardeilla dollareilla. Nyt voimme vain odottaa, loppuvatko valtiolta rahat – tai kaatuuko korttitalo muuten – ennen ensi presidentinvaalikierrosta vai vasta sen jälkeen: tästähän tietysti riippuu ennen kaikkea se, syytetäänkö asiasta demokraattien vai republikaanien hallintoa. Yhtä kaikki, Yhdysvaltain talous on vielä toistaiseksi maailman suurin, ja parin vuoden takainen taantuma osoitti erinomaisen selvästi, että sikäläiset kuprut vetävät oikein näppärästi liemeensä ison osan muutakin maailmaa.
Jos Enronia on uskominen, kaikkeen tähän tarvittiin ennen kaikkea karismaattinen, dynaaminen, nuorekas ja riskejä ottava johtaja – huippuyksilö, joka ei haaskaa öitäkään nukkumiseen. Jeffrey Skillings (Eero Ahon erinomaisesti näyttelemänä) siteeraa sujuvasti Charles Darwinia ja Richard Dawkinsia perustellakseen moraalista oikeuttaan tehdä (itselleen ja) osakkeenomistajille rahaa muista piittaamatta: itsekäs geeni, you know, evoluution voittajien luontainen ahneus, sehän se kehitystä pyörittää. Parhailla on oikeus talloa luuserit jalkoihinsa. Ja jos taloon ei tulekaan tänä vuonna oikeaa rahaa, tappiot voidaan ulkoistaa sitä varten rakennettuihin bulvaanifirmoihin, minkä lisäksi kirjanpidon plussapuolelle voidaan merkitä tulevia voittoja jo nyt saaduiksi. Kunhan osakkeen kurssi ei käänny laskuun ja osakkaat saavat voittonsa. Muulla ei ole merkitystä.
Harrastin itse vähän samanlaista toiveajattelukirjanpitoa jäätyäni pitkäksi aikaa työttömäksi 1990-luvun alkupuolella: ”kyllä mulla on varaa tähän, mä saan varmaankin ens kuussa töitä tai rahaa jostain”. Niitä velkoja makselin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Ehkä siksikin Enron-tyylinen taloudenpito tuntui tästä katsojasta perin ahdistavalta. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muita syyteltäväksi epäonnistumisistani, enkä minä voinut juurikaan ulkoistaa velkojani muiden maksettavaksi.* Enronin Jeffrey Skilling sai ilmeisesti kantaa monen muunkin tekojen vastuun, kun karismakaan ei enää riittänyt saamaan ketään uskomaan, että syy on taas jossakin muualla, vaikkapa rehellisiä, lahjakkaita yrittäjiä vainoavissa kateellisissa virkamiehissä. Enronin työntekijöillä, niillä jotka eivät saaneet bonuspalkkioita, erorahoja tai mitään muutakaan, niille jotka olivat sijoittaneet kaikki säästönsä Enroniin ennen konkurssia, jotka olivat menettäneet kaiken tienaamansa ja vielä eläkkeensäkin, oli syyteltävänä vain entinen kotijumala Skilling – tai oma tyhmyys.
Meno pysyy näin holtittomana niin kauan kuin siitä on jollekin hyötyä – niille jotka tiesivät hankkiutua Enronin osakkeista eroon ennen romahdusta, niille jotka uskovat itsekkäisiin geeneihin ja ahneuden pohjimmaiseen siunauksellisuuteen, niille joilla on kavereita vaikutusvaltaisilla paikoilla huolehtimassa siitä että valvonta pysyy voimattomana, niille jotka käyttävät hyväkseen aikamme lapsellisinta taikauskoa: uskoa pyhien markkinavoimien ikuiseen oikeellisuuteen, kuvitelmaa siitä, että markkinataloudessa lopulta kaikki voittavat, ja mikään mitä minä saan ei ole keneltäkään muulta pois.
Näin jatkuu niin kauan, kun laki suojelee osakkeenomistajia joutumasta vastuuseen heidän voittojensa eteen tehdyistä rikoksista, niin kauan kuin johtajat palkitaan avokätisesti siitä riippumatta siitä, moneltako ihmiseltä on elämästä pudonnut pohja heidän tekemiensä päätösten vuoksi. Tai kunnes näiden viimeisen vuosisadan pikkukuprujen sijaan tapahtuu oikea romahdus.
Kauniita unia.
___
* No, ei ihan tarkkaan ottaen totta. Äitini tuki minua rahallisesti aika paljon noina aikoina.
