Apostolos Doksiadis on vinkeä tapaus kirjailijaksensa. Olen lukenut häneltä aikaisemmin viehättävän pikku romaanin nimeltä Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi (Like 2004), joka, kuten nimestä voi arvata, käsitteli päähenkilöidensä suhdetta (mm.) matematiikkaan. Doksiadisin yhdessä tekoälytutkija Khristos H. Papadimitrioun kanssa käsikirjoittama, Alekos Papadatosin piirtämä ja Annie Di Donnan värittämä sarjakuvaromaani Logicomix (suom. Tua Korhonen, Avain 2010) on onnistunut sarjakuvatarinalle harvinaisessa saavutuksessa: se on kehuttu mm. New Scientistist -lehdessä.

Se ei ole mikään ihme. Päähenkilönsä Bertrand Russellin kautta yli kolmesataasivuinen Logicomix tutustuttaa lukijan aikaan, jolloin Euklideen – ja hänen kauttaan Platonin – parituhatvuotinen kuristusote matematiikasta alkoi murtua, jolloin logiikka kehittyi omaksi tieteenalakseen matematiikan ja filosofian välille, jolloin Russell ja Alfred N. Whitehead yrittivät pelastaa logiikan platonilaisen absoluuttisuuden Principia Mathematicassa (missä he epäonnistuivat), jolloin Russellin oppilas Ludwig Wittgenstein ajatteli Tractatus Logico-Philosophicusin ja ns. Wienin piiri tulkitsi sen myöhemmin aivan vastakkaisella tavalla kuin Wittgenstein oli tarkoittanut, jolloin Kurt Gödel, David Hilbert, Henri Poincaré ja kumppanit veivät matematiikkaa (ja logiikkaa) aivan uusiin suuntiin, joiden pohjalta John von Neumann ja Alan Turing alkoivat luoda pohjaa tietojenkäsittelytieteelle ja tietokoneille.

Tietenkin Logicomix pohtii myös logiikan uranuurtajien ja heidän lähiomaistensa keskimääräistä pahempaa taipumusta mielenterveyden ongelmiin. Ehkä tämä ei ole niinkään yllättävää. Muinainen filosofian laudaturseminaarin vetäjäni* totesi eräällä tunnilla ohimennen, että paranoia on ainoa johdonmukainen maailmankatsomus. Yritykset pakottaa maailmaa ja ihmiskunnan kulttuureja pyörimään johdonmukaisten lakien mukaisesti johtaa ehkä väistämättä henkiseen ja psyykkiseen umpikujaan – aivan samoin kuin aukottoman, täydellisen logiikan rakentamisyritykset johtivat lopulta tieteelliseen umpikujaan. Pasifisminsa vuoksi vankilaankin päätyneen Russellin vaiheiden kautta Logicomix sivuaa myös sitä, millaiseen katastrofiin rationaalisuutta ja järjestystä korostaneet maailmankuvat johtivat sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa.

Jossakin mielessä Russell hengenheimolaisineen yritti pelastaa Platonin muinaista ajatusta siitä, että maailma koostuu täydellisten ideoiden (epätäydellisistä) heijastumista. Hänelle matematiikka ja logiikka olivat pitkään aidompaa todellisuutta kuin havainnot. Principia kuitenkin natisi liitoksissaan jo tekijöidensäkin mielestä, ja pian Wittgenstein ja Gödel osoittivat koko perusajatuksen seisovan huteralla pohjalla. Matematiikka oli perinyt toistasataa vuotta aikaisemmin ”tieteiden kuningattaren” kruunun teologialta, ja teologian lailla se menetti kruununsa: siitä tuli apuväline, työkalu todellisuutta tulkitsevien mallien – ei itse todellisuuden – rakentamiseen.

Wittgenstein kiinnostui myöhemmin entistä vahvemmin kielestä, kielen sopimuksista ja niiden suhteesta todellisuuteen. Todellisuutta puolestaan on alettu mallintaa ”ihmisten kielen” ohella tietokoneilla ja niiden käyttämällä kielellä, jonka senkään suhde todellisuuteen ei ole mitenkään ongelmaton. Platon on ehkä kuollut, mutta hänen ajattelunsa raato putkahtelee esiin tuolta ja täältäkin.

Hieman pinnalliselta vaikuttaneen alun jälkeen Logicomix on vallan mainio johdatus joihinkin 1900-luvun ajattelun keskeisiin suuntauksiin ja niiden kehittäjiin. Se ei juurikaan turvaudu logiikan puolimatemaattiseen työvälineistöön, mutta valottaa niiden takana vaikuttanutta ajattelua. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina joukosta ihmisiä työn, intohimojen, ihmissuhteiden ja ympäristön pyörryttävissä paineissa. Vähän kuivakkaan kankeasta piirrostyylistään huolimatta erinomaisen hieno kirja.

___

* Esa Saarinen, erinomainen seminaarinvetäjä, vaikka en muuten hänen touhuistaan, kirjoituksistaan ja ajattelustaan erityisemmin perustakaan.