Tekijä: jPekka

”Väkijoukossa säkin seisot / ja pompit ylös alas paikallaan…”

·

Näin Pelle Miljoona Oy:n ensimmäisen kokoonpanon Kaivopuiston kesäkonsertissa vuonna 1980. Tämä saattoi olla itse asiassa ensimmäinen Pelle-keikkani, en ole ihan varma. Se ei kyllä tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. En ollut ainoa, sillä muistaakseni Soundin keikka-arvostelija puhui bändin keskinkertaisuudesta ja Pellen uusien biisien epämääräisyydestä.

Samana syksynä tilanne oli aivan toinen. Moottoritie on kuuma -albumi oli paukahtanut listaykköseksi ja puoli sukupolvea osasi sen laulut ulkoa (ja osaa vieläkin). Kun näin Oy:n Tavastialla joskus lokakuun tietämissä, TB Widow ja Stefan Piesnack olivat liittyneet bändiin Sami ”Yaffa” Takamäen ja Andy McCoyn häivyttyä Tukholmaan käynnistämään Hanoi Rocksia. Tämä keikka kuuluu minun musiikkielämysteni ykköskaartiin. Bändi oli iskussa, biisilista komea ja visuaalisena puolena toimineet Riipisen nonfiguratiiviset diat täydensivät musiikkia. Tämän jälkeen(kin) Pelle-keikkojen taso vaihteli melkoisesti: hänellä oli tapana värvätä bändiinsä Lepakon koviksia enemmänkin siksi että nämä näyttivät koleilta kuin siksi että tyypit olisivat ymmärtäneet mitään rockin soittamisesta. Tavastian lokakuun jälkeen seuraavat loistavat Pelle-keikat ovatkin tapahtuneet vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Tumppi Varosen ja Tatu Mannbergin Rockers-triolla.

Ja, kieltämättä, eilen illalla Tavastialla kesän 1980 Pelle Miljoona Oy -kokoonpano rykäisi itsensä tähän kärkikastiin.

Setin aloittanut ”Olen kaunis” osoitti vähän kaoottisesta äänikuvastaan huolimatta, että nyt porukalla kulkee. Muutamia haparoivempia – ja terveellä huulenheitolla kuitattuja – kohtia lukuun ottamatta homma pysyi kasassa komeasti loppuun asti. Miinus tosin tulee keikan (asianmukaisesti) päättäneen ”Hyvää yötä maailman” bändimäisemmästä sovituksesta ja turhasta Yaffa/Andy/Tumppi-loppujammailusta. Mutta S tykkäsi siitä.

Setti oli aika pitkälti sitä mitä Oy olisi voinut soittaa vuonna 1980: Moottoritie on kuuma yhtä biisiä lukuun ottamatta*, parin edellisen levyn tunnetuimpia paloja ja ne tutut coverversiot**. Olisi ollut hauska kuulla vähän vanhempaakin ja rajumpaakin kamaa – vaikkapa yhä edelleen ajankohtaiset ”Väkivalta ja päihdeongelma” ja ”Pelkistettyä todellisuutta” – mutta ehkäpä rosoisempi meno ei olisi sopinut niin hyvin tälle kokoonpanolle, joka edusti jo hyvinkin selkeästi uutta aaltoa ”puhtaan” punkin sijaan.

Mutta yhtä kaikki: Yhtäkkiä oli syksy 1980, ja me kaikki heiluimme mukana ja lauloimme mukana – me kaikki osasimme biisit ulkoa, niitä ”wooo-ooo”-taustakuoroja myöten. Jestas. Jos olisi ollut vuosi 2011, olisi melkein nolottanut. Mutta nyt elettiin syksyä 1980, jolloin musiikilla oli vielä Tarkoitus ja Sanoma, jolloin rock oli radikaalia ja oikeistolaiset (ja poliisi!) inhosivat sitä, jolloin musiikkia oli vielä vain kolmea lajia***,  jolloin ”Moottoritie on kuuman” romanttista lumoa ei ollut vielä vähentänyt sen tajuaminen, millaista lapsellista sovinistipaskaa teksti on.****

Puolitoista tuntua vuotta 1980, ja sitten tyytyväisenä takaisin vuoteen 2011 – josta näyttää tulevan kyllä kiusallisen nostalginen vuosi: ensin Pelle Miljoona Oy, keväämmällä Keba ja heinäkuussa vielä, herran jestas, Sielun Veljet.

Mutta ehkäpä nostalgia ei sittenkään ole pelkästään epätervettä. Voi se ainakin olla toisinaan hetken helkutin hauskaa.

___

* Ari Taskisen instrumentaali-äänikollaaši ”Moottoritie”. Tai hetkinen, soitettiinko ”Elämän pyörä”?

** Eddie and the Hot Rodsin ”Do Anything You Wanna Do” (”Lähdetään kiitämään”), The Specialsin ”A Message to You Rudy” (”Viesti teille kovikset”), Hair-musikaalin ”Let the Sun Shine In” (”Lanka palaa”).

*** Uutta aaltoa, rockabillyä ja paskaa. Diinareiden mielestä myös uusi aalto oli paskaa ja punkkareiden mielestä rockabilly oli paskaa, tietysti. Lähentymistä alkoi kuitenkin tapahtua mm. Stray Catsin ansiosta. Vähitellen alkoivat muutamat dinosauruksetkin päästä taas arvoon, kun uuden aallon kuuntelijoiden musiikillinen sivistys alkoi (mm. The Clashin ansiosta) laajentua ja yhä useampi tajusi huvittuneena, että ”Moottoritie on kuuman” klassikkoriffi oli ”lainattu” Genesikseltä.

**** Vain vähän myöhemmin Tavaramarkkinoiden Liisa ”Neiti X” Akimof ja Se-yhtyeen Yari alkoivat totisesti paljastaa muiden uusiaaltoilijoiden lyyrisen maailman kapea-alaisuutta tekemällä itse tekstejä perin toisenlaisista näkökulmista. Se oli tietysti vaikuttanut jo hyvän tovin, mutta puhkesi kauneimpaan kukkaansa vasta 1980-luvun alkupuolella.

He tekivät sen itse

· 3 kommenttia ·

Joskus 1980-luvun alkupuolella leikittelin jonkinlaisella aprillipila-ajatuksella siitä, että YLE:n pääuutisten tilalla lähetettäisiin kokeeksi vuoden vanhat uutiset ja selvitettäisiin, huomaako kukaan yhtään mitään. Ennen vuotta 1988 kovin moni ei ehkä olisi huomannut, ainakaan jos uutislähetys olisi keskittynyt (kuten siihen aikaan yleensä) pelkästään Euroopan asioihin. Sen jälkeen ei moiselle tempaukselle olekaan tullut uutta tilaisuutta.

Newsweekin vuosien 1988–92 Itä-Euroopan osaston päällikkö Michael Meyer kertoo kirjassaan Ihmisten vuosi 1989 (The Year that Changed the World, suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2010) tuosta lyhyestä ajanjaksosta, jolloin Euroopan paikoilleen muumioitunut tilanne yhtäkkiä alkoi muuttua pelottavan nopeasti. Yhden ainoan vuoden kuluessa Varsovan liiton itäeurooppalaiset kommunistihallinnot murenivat toinen toisensa jälkeen – mikä rauhanomaisemmin, mikä väkivaltaisemmin. Unkari, Puola, Saksan Demokraattinen Tasavalta, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Romania… ja vajaan kahden vuoden kuluessa myös itse Neuvostoliitto. Tuosta vain.

Yhdysvaltalainen Meyer myöntää itsekin röyhistelleensä aikansa ylpeästi ja katteettomasti: ”Me teimme sen! Me voitimme!” Pohdittuaan kohtaamisiaan itäeurooppalaisten toimijoiden ja tavallisten sukankuluttajien kanssa hänen on kuitenkin ollut myönnettävä, ettei Yhdysvalloilla – tai Natolla – ollut asioiden kehityksessä oikeastaan osaa eikä arpaa. Useimpien lännen johtajien reaktiona oli pitkään epäuskoinen tuijotus leuka virkapalatsin lattiaparkettia laahaten ja tumput suorina: onneksi. Näin entiset kommunistimaat saivat kerrankin huolehtia kohtalostaan ja tehdä valintojaan omin voimin.

Mielenkiintoista kyllä, muutoksen agentteina toimivat useimmiten kommunistipuolueen korkea-arvoiset virkailijat ja (toisinaan entiset) innokkaat kommunistit. Puolan tapauksessa mukana oli jopa itse Wojciech Jaruzelski, sama mustia laseja käyttänyt kenraali, joka oli nujertanut vajaata kymmentä vuotta aikaisemmin Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeen ja ollut parikymmentä vuotta aikaisemmin viemässä Varsovan liiton hyvin aseistettua toveriapua keskelle Prahan kevättä.

Oikeastaan tämä on hyvinkin ymmärrettävää. Harvalla toimijalla kommunistipuolueiden sisäpiirin ulkopuolella oli realistista kuvaa maiden konkurssikypsästä taloudellisesta tilanteesta ja valtavasta velkataakasta (useinmiten vieläpä länsimaille). Ns. tavallisen kansan aika kului ruokajonoissa ilmiantajia ja propagandan toitottamaa pahuuden valtakuntien hyökkäystä pelotellen. Tarvittiin tiedotusvälineiltä visusti piilotettuja tietoja sen tajuamiseen, ettei nykymeno voi mitenkään jatkua, että on parempi tehdä jotakin ennen kuin ei tosiaankaan ole enää mitään mahdollisuuksia tehdä yhtään mitään.

Tarvittiin myös lupaus, etteivät naapurimaat tällä kertaa tulekaan tarjoamaan toveriapuaan pyytämättä ja yllätyksenä.

Sen lupauksen antoi, ensin kahden kesken ja myöhemmin myös yhä avoimemmin ja julkisemmin, Neuvostoliiton Mihail Gorbatšov. Hän uskoi edelleen kommunismiin – kunhan sitä arvioitaisiin uudelleen ja uudistettaisiin – ja liittolaisten joukkopako oli hänelle katkera pettymys. Hän kuitenkin pysyi lupauksensa takana. Neuvostoliitto pysyi sivussa. Se varmasti maksoi hänelle loistavan poliittisen uran – ja oli osaltaan kaatamassa ja hajottamassa Neuvostoliittoa – mutta tuskin hän sitä jälkikäteen niin suunnattomasti katui.

Tuskin katuivat kauheasti nekään kommunistivaikuttajat, jotka olivat olleet murtamassa yksipuoluejärjestelmää ja joilta äänestettiin virat ja asemat alta heti kun äänestettävänä oli muitakin kuin kommunisteja. Kaikkialla kommunistit eivät tietenkään kadonneet mihinkään, jatkoivat vain yksinvaltaa eri puoluetunnusten ja näennäisdemokratian verhossa. Etenkin Bulgarian ja Romanian tapahtumia Meyer pitää pikemminkin vallankaappauksina kuin vallankumouksina: Ceauşescun pariskunnan farssimaisella pikateloituksella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa, länsimaisesta oikeusjärjestelmästä puhumattakaan.

Sitä paitsi etenkin Jugoslaviassa 1990-luvulla ja Unkarissa 2010-luvulla on valtaan päässyt vielä kommunistiakin saatanallisempi ja verisempi aate: nationalismi. Isänmaan nimissä on tehty enemmän rikoksia kuin kommunismin nimissä koskaan, ja kommunistijohtajatkin manipuloivat alaisiaan ennen kaikkea heidän isänmaallisuuteensa vetoamalla.

Silti on vaikeaa olla tuntematta sisällään mukavan lämpöistä tunnetta lukiessaan Meyerin kuvausta Prahasta samettivallankumouksen päivien aikaan ja ajattelematta samalla sitä, miten samanlaiselta Kairon viime viikkojen tapahtumat tuntuvat.

Meyer kirjoittaa toimittajamaisen sujuvaa, mutta samalla poukkoilevaa ja osin pinnallistakin proosaa: kirja on mukavaa, kepeää luettavaa. Jouduin lukiessani myös arvioimaan uudelleen näkemyksiäni muutamasta hahmosta. Olen pitänyt George Bush vanhempaa täydellisenä mitättömyytenä ja Ronald Reagania jälkeenjääneenä pellenä, jota juhlivat valtiomiehen nimellä ainoastaan oikeistopropagandan sekoittamat pöljät. Reagan oli kuitenkin Yhdysvaltain haukkojen täyttämästä johtoryhmästä ainoa, joka päätti luottaa Gorbatšoviin ja antaa tälle tilaisuuden. Bush puolestaan näki uudelleen valtaan päässeiden, nopeiden tapahtumien ansiosta kauhusta housuihinsa kakkivien haukkojen keskeltä, että tässä on tapahtumassa ihan oikea muutos, ja että nyt ei ole oikea aika uhota eikä mesota, vaan antaa demokratian rattaille tilaisuus pyöriä omaan tahtiinsa. Kiitos heille.

Kirjan epilogissa Meyer sipaisee kevyeen tyyliinsä myös Yhdysvaltain (Bush nuoremman aikaista) nykypolitiikkaa, joka on kohottanut tietoa tärkeämmäksi sanaksi uskon: uskon omaan jumalalliseen ylivertaisuuteen, uskon amerikkalaisuuden lopulliseen voittoon, uskon siihen että lopulta meitä uhkaava absoluuttinen Paha kukistetaan emmekä me sittenkään luhistu hillittömän asevarustelun aiheuttamaan mielettömään ulkomaanvelkaantumiseen. Meyer jättää lukijan pohdittavaksi mahdolliset yhtäläisyydet Saksan Demokraattisen Tasavallan umpikujaan juuri ennen kuin sen kansalaisille tuli lopultakin tilaisuus äänestää, kirjaimellisesti, jaloillaan ja Trabantien kuluneilla kumirenkailla.

Merkillisen isän kummallinen kuolema (ja kuolemanjälkeiset vaiheet)

·

China Miéville on ottanut The City and the Cityn motoksi virkkeen puolalaisen Bruno Schulzin (1892-1942) novellista. Koska Schulz mainitaan kirjan kiitoksissa myös innoittajana, hankin kirjastosta käsiini Schulzin suppeaksi jääneen tuotannon ainoan suomennoksen, novellikokoelman Krokotiilikuja (saksankielisestä käännöksestä suomentanut Aarno Peromies, Otava 1965). Mielenkiintoisiin teoksiin voi törmätä kummallisilla tavoilla.

Kiinnostavassa esseenpoikasessaan Tiina Krohn luonnehtii Schulzia muun muassa ”surrealistiksi, symbolistiksi, modernistiksi, ekspressionistiksi” ja ehkä animistiksikin. Itselleni ensimmäinen mieleentuleva luonnehdinta oli ”maaginen realisti”, hyvin pitkälti juuri samassa hengessä kuin myöhemmät eteläamerikkalaiset kirjailijat. Alunperin kolmessa eri kokoelmassa julkaistut novellit kietoutuvat pitkälti saman tarinan, saman perheen, saman pojan lapsuuden- ja nuoruudenmuistojen ympärille: alkuaan eri kokoelmissa julkaistut tarinat ovat suomennoksessakin ajallisessa epäjärjestyksessä, mutta se ei oikeastaan haittaa. Se mikä aluksi näyttää vähän tavanomaiselta vuosisadan alun porvarisperheen elämän kuvaukselta muuttuu pian joksikin aivan muuksi, kun perheenisän käytös ja ajatukset alkavat saada yhä kummallisempia piirteitä ja muu perhe yrittää elää edes jotenkin normaalia elämää kaiken sen keskellä. Niin pitkään kuin se on mahdollista. Eikä ympäröivä kaupunkikaan ole ihan… normaali siinä mielessä kuin aikuisen tajunta kaupunkia ajattelee. Puhumattakaan siitä erikoisesta sanatoriosta, johon poika myöhemmin matkustaa tapaamaan jo kauan sitten kuollutta isäänsä.

Osa tarinoista on kirjoitettu nuoren pojan näkökulmasta, ja tällöin normaaliuden kriteerit ovat, normaalissakin kirjallisuudessa, toisenlaiset. Kafkan puolantajanakin toiminut Schulz on ottanut ilmeisiä vaikutteita tšekkikollegaltaan. Tuloksena on pieni, kummallinen, hämmentäväkin kirja.

Voisi tosin toivoa, että Schulzia suomennettaisiin uudelleen suoraan alkukielestä. Tuolla ja täällä silmään sattuu kohtia, joiden taakse saattaa kätkeytyä jotakin kiinnostavaa, jonka Peromiehen kuivakka, välikielen kautta tekemä käännös hukkaa.

Uskonasioita

·

Monikulttuurisuus on musiikin sydän. Kysykää vaikka Los Angelesin chicanoporukoista ponnistavalta Ozomatlilta, joka yhdistää erilaisia hiphopeja, meksikolaista musiikkia, rockia, salsaa, funkia, jazzia – ja tällä hienolla ”Believe”-kappaleella vieläpä vahvoja Mahgreb-vaikutteita.

Kääntäjät taas äänessä

·

KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI – Agricola & Hollo Special Edition

ti 22.2 klo 18 – 19.30
KOM-ravintolassa
(Kapteeninkatu 26, Helsinki)

Kevät tulee, on aika päästää KÄÄNTÄJÄT ÄÄNEEN!
Tämän kevään ensimmäinen Kääntäjän ääni -ilta on omistettu Agricola- ja Hollo-palkinnoista kisaaville huipuille. Palkinnot jaetaan ansioituneista suomennoksista huhtikuussa – Agricola-palkinto kaunokirjallisesta Hollo tietokirjallisesta käännöksestä – mutta 22.2 KOM-ravintolassa esitellään jo kummankin sarjan kolme kovinta ehdokasta ja keskustellaan kirjallisuuden kääntämisen ihanuudesta, vaikeudesta, hurmasta ja epätoivosta.

Tule kuuntelemaan suomentajien otteita teoksistaan ja ihmettelemään vapaasti ääneen, mikä ikinä kääntämisessä mietityttääkään. Mukana keskustelemassa Agricola-raadin jäsen Elina Siltanen ja kärjessä kisaavat kääntäjät. Illan juontaa kirjailija Anja Snellman. Taatusti mielenkiintoinen ilta tulossa. Sinne kaikki!

Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Järjestää Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry ja KOM-ravintola

Herra Huimaus

· Yksi kommentti ·

Olen toistaiseksi jättänyt Paul Austerin romaanit järjestelmällisesti lukematta. Ei siihen ole mitään erityistä syytä, paitsi se että luettavaa kertyy muutenkin enemmän kuin kerkiän lukea. Kansallisteatterin kehuttu näytelmä Mr Vertigo kyllä lisäsi entisestään kiinnostusta. Vaikka esitys toimi omillaankin loistavasti, erityisesti loppupuolella olisi kaivannut monessakin paikkaa juuri sellaista taustoitusta, johon romaanissa on tilaa, mutta teatterissa ei mitään mahdollisuuksia.

Olen nähnyt ensimmäisen näytelmäni Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä varmaankin hädin tuskin edes kymmenvuotiaana, ehkä nuorempanakin: äiti muisteli aina meidän käyneen katsomassa vapunpäivänä Kolme iloista rosvoa ja muisti, että mukana näyttelemässä Tauno Palo olisi ollut ihan kännissä. Vaikka muistankin näytelmän ja ja tietenkin kolmen rosvon laulun, olen ollut siihen aikaan sen verran nuori ettei Tauno Palo ollut mikään erityisen merkittävä hahmo enkä huomannut mahdollista känniä.

Yhtä kaikki: Mr Vertigon ensimmäisen näytöksen katsomon rakentaminen Suuren näyttämön lavan pyörivälle osalle toi jo itsellään tunteen miltei mystiseen paikkaan pääsemisestä. Muuta lavastusta ei kovin paljoa enää kaivattukaan, ja katse bongasi korkeaan seinään liimatut lukuisat lähes satakunta vuotta vanhat näytelmien mainosjulisteet, jotka saattavat hyvinkin olla aitoja. Olin latautunut teatterin kulissien takaiseen tunnelmaan jo ennen kuin näytelmä pääsi edes alkamaan.

Pitkä ensimmäinen näytös oli monessa suhteessa räävitön, riemukas, remuisa ja mielettömän fyysinen Tero Jartti -show. Ei voi kuin ihmetellä miten herran kunto kestää näitä esityksiä. Mutta ei se silti siihen jäänyt. Sekä pyörivää katsomoa, näyttämön tilaa että välillä esiripun takaa paljastuvaa katsomoa käytettiin erittäin tehokkaasti tunnelmien, tilojen ja ennen kaikkea mielentilojen luomiseen. Näytelmä ehti jo ennen väliaikaa koukkaista sujuvasti niin maagisen realismin kuin surrealisminkin puolella: iso kiitos kuuluu Pietu Pietiäisen huikealle valaistukselle.

Väliajan jälkeen koko näytelmän dynamiikka muuttui hitaammaksi, tummemmaksi, surullisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Juuri tässä osassa olisi ehkä kaivannut lisää tukea alkuperäistekstistä. Nyt (sinänsä hienosti toteutetut) kohtaukset jäivät irrallisemmiksi ja jopa hajanaisiksi. Jartin Walt-hahmo pysyttelee poissa, kunnes ilmestyy lentämään katsomon ylle huikeaan päätöskohtaukseen.

Hetkittäin jäi arveluttamaan myös Tea Istan teatteriveteraanihahmon tarinoiden lokalisoiminen Suomeen: tavallaan tämä on tietysti ollut pakkokin tehdä, Austerin alkuperäisen tarinan amerikkalainen teatterimaailma ei taatusti sano suomalaisille yhtään mitään sillä tavalla kuin pitäisi. Toisinaan homma tuntui kuitenkin lähestulkoon karkaavan lapasesta ns. puskateatteriosastolle. Lähestulkoon, mutta, ehkä sittenkään, ei ihan. Ehkä se toimi.

Käydessäni samassa salissa katsomassa kulttuuripiirien huippuyksilölemmikkipojun Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta tunsin Rautatientorille kävellessäni olleeni todistamassa Tapausta. Myös Mr Vertigo kuuluu Smedsin melkoisen epätasaisen tuotannon kärkipäähän, ja huikeiden kokemusten kaapin päälle. Kannattaa käydä katsomassa, jos onnistuu saamaan liput.

Hieromalaitos

·

Olen pari kertaa aiemminkin viitannut A Glance beyond Nature -projektiin. Kyseessä on viiden kappaleen jatkumosta koostuva äänite, jossa olen toiminut toisena sovittajana, äänittäjänä, toisena tuottajana, basistina, lyömäsoittajana ja hivenen taustavokalistina ja baritonikitaristinakin. Projektin varsinainen pääjehu – säveltäjä, sanoittaja ja toinen tuottaja – on aikaisemmin Samratissa* rumpuja soittanut Oskari Jakonen.**

Puolentoista vuoden äänittelyjen ja editointien jälkeen ollaan niin pitkällä, että joukko kortensa kekoon kantaneita kokoontui eilisiltana meille kuuntelemaan lähes valmiiksi miksattua ja masteroitua tuotosta. Ehdin stressata tilaisuutta melkoisesti etukäteen, etenkin kun tietokone alkoi ns. käyttäytyä ja tuotti huomattavia vaikeuksia lopullisten miksausten ja pikaisen koemasteroinnin teossa. Stressaamisen syitä on tietysti muitakin. Paikallaolijoista osa kuuli nyt ensi kertaa, millaisen kokonaisuuden osana heidän suorituksensa sitten lopulta kuuluvat. Etenkin laulajien on usein hyvin vaikeaa suhtautua siihen miltä oma ääni kuulostaa tallenteella, ja nyt kuulolla olivat kaikki viisi projektissa laulanutta. (Tai kuusi, jos minun muutama kuiskaukseni lasketaan mukaan.) Sovitukset ovat eläneet äänitysten myötä, ja miksauksessa on joistakin kohtaa pudotettu pois yhtä ja toista sellaista, joka soi mukana silloin kun he olivat osuuttaan esittämässä. Uusia asioita oli tullut myös tilalle.

En ollut onneksi joutunut hieromaan säätöjä yksin, vaan Oskarin lisäksi kommentoimassa on ollut kaiken matkaa eniten studiokokemusta omaava laulaja Kim. Aloin itsekin luottaa jälkeen, kun viimeisen tapaamista edeltävän viikon kommentointi alkoi paneutua erään yksittäisen sellonsävelen artikulaatioon ja erään yksittäisen säkeen yksittäisen sanan loppuäänteen heikkoon kuulumiseen. Vaikutti siis siltä, että miksaus alkoi olla jotakuinkin kohdallaan.

Tyytyväiseltä vaikutti lauantain kuulijakuntakin. Osa pelkäsi etukäteen tiettyjä, äänittäessä vaikeilta tuntuneita kohtiaan, mutta vaikutti helpottuneelta kuultuaan miten ne sittenkin soivat kokonaisuuden osana vallan mallikkaasti. Kyllä parannettavaakin löydettiin, mutta oikeastaan vähemmän kuin etukäteen kuvittelinkaan. Nyt minä ja Oskari pidämme parin viikon tauon näiden raitojen kuuntelemisessa, jotta pystyisimme kuulemaan hommaa vähän tuoreemmin korvin sitten kun viimeistelemme jutun lopulliseen julkaisukuntoon.

Alkuun viiden biisin jatkumo tulee kuultavaksi omilla nettisivuillaan***, ja jos kiinnostuneita on tarpeeksi, siitä prässätään myös cd-julkaisu. Vaikka kaikilla mukanaolijoilla on omatkin ”varsinaiset” musiikkiprojektinsa, ei ole ollenkaan poisluettua etteikö tämäkin hanke jatkuisi ainakin jossain muodossa. Itse asiassa eilen puhuttiin myönteisessä hengessä jopa live-keikkailun mahdollisuudesta. Se olisikin aikamoinen operaatio, sillä mukana on ollut melkoinen orkesteri: rumpali/kosketinsoittaja, basisti/lyömäsoittaja, kitaristi, saksofonisti, huilisti/laulaja, klarinetisti, sellisti, viulisti ja vielä neljä laulusolistia. Ryhmän keikkakalenterin – ja treenien – pitäisi ottaa huomioon porukan asuminen eri paikkakunnilla, opiskelu eri oppilaitoksissa, työpaikat, puolisot ja lapset.

Se merkitsisi myös sitä, että itse kunkin pitäisi opetella soittamaan ja laulamaan nämä biisit sekä (jotta keikka kestäisi yli puoli tuntia) liuta muitakin, alusta loppuun. Äänitettäessä ollaan voitu keskittyä yhteen palaan kerrallaan, hioa se kohdalleen ja siirtyä vasta sitten seuraavaan.

Kukaan ei ole laskenut tähän vajaat kaksikymmentäseitsemän minuuttia pitkään projektiin, soittamiseen, laulamiseen, treenaamiseen, sovittamiseen, miettimiseen, äänittämiseen, säätämiseen, miksaamiseen, editoimiseen, ja masterointiin käytettyä tuntimäärää. Kokeneet ammattilaiset olisivat epäilemättä selviytyneet merkittävästi lyhyemmässä ajassa, mutta työpäivä- ja työtuntimäärä olisi silti ollut aikamoinen. Tuskin kukaan tähän mukaan lähtenyt on koskaan kuvitellut, että teosto- tai gramex-korvaukset kattaisivat mitenkään kenenkään työpanosta. Tätä on tehty kiinnostuksesta musiikkiin, rakkaudesta. Tuskin kukaan meistä siltikään jaksaa tämänkään jälkeen ymmärtää niitä ”kaikkimullehetinytilmaiseksinetistä”-bimboja, joiden mielestä ammattimaiset musiikintekijät tienaavat liikaa.

___

* Tuolta Samratin MySpace-sivulta löytyvä videoklippi on muuten minun kuvaamani: täsmälleen ensimmäinen kerta, kun olen käyttänyt digitaalista videokameraa. Se hankittiin hetkeä ennen kyseistä keikkaa ja ehdin juuri ja juuri kaivaa sen paketista ja saada toimimaan ennen kuin bändi aloitti.

** Satun olemaan Oskulle sekä eno että sylikummi. (Hänen syntymänsä aikoihin kuuluin vielä evlut-kirkkoon.) Kerroin taannoin eräissä bileissä vanhalle kaverille tästä projektista, ja hän totesi, että ”siinä on kummin valinta sattunut kohdalleen.” Enpä ollut asiaa ajatellutkaan, mutta oikeassahan hän taisi olla. Luulisin.

*** Ilmoittelen osoitteen sitten aikanaan, älkää huolehtiko.

Rohkeutta

·

Tämä on aina yhtä hieno laulu. Elokuvasta Lagaan, jos ette vielä tiedä. Ja elokuva, jossa (yhtä lukuun ottamatta kaikki) englantilaiset ovat barbaarisia roistoja, ei voi olla huono. (vitsivitsi) Varsinkaan, kun tanssi- ja laulukohtaukset ovat parhaiden musikaaliperinteiden mukaisesti täynnä tekohauskaa huumoria ja musiikillis-kulttuurillisia anakronismeja. (Elokuvahan on sijoittuvinaan 1800-luvun puolivälin miehitettyyn Intiaan.)

Aivan pätkän lopussa kuuluva kimakka ja vähän vihlovakin naisääni muuten kuuluu Lata Mangeshkarille, joka vielä tämän elokuvan valmistumisen aikoihin taisi olla maailman kaikkien aikojen eniten kappaleita levyttänyt artisti.  Sittemmin hän on menettänyt tittelin – pikkusiskolleen Asha Bhoslelle. (Juuri hänelle, josta Corneshop lauloi mainiossa pikkuhitissään ”Brimful of Asha”.)