Tekijä: jPekka

Uurnaan muutakin kuin tuhkaa

·

Tänään alkaa eduskuntavaalien ennakkoäänestys. Itse vaalit ovat sopivasti Tähtivaeltaja-päivän jälkeisenä sunnuntaina 17. huhtikuuta.

Tiedätte itsekin, että tällä kertaa ei auta vedota vanhaan ”ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään” -virteen. Nyt on tiedossa luultavasti kiinnostavimmat eduskuntavaalit… niin, oikeastaan koko minun elinaikanani. Jos hyvin käy, kok-demin, kokkareiden ja kepulaisten perinteinen hyvävelimafia menettää valtaansa. Jos huonosti käy, Suomesta ruvetaan kehittämään kuviteltuun lintukotomenneisyyteen tuijottavaa, pohjoiskorealaisen sulkeutunutta ja isänmaallisen suoraselkäistä satu-Suomea.

(Tosin olisin melkein valmis lyömään vetoa, että perssuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa jouluun mennessä vähintään kahtia ja edustajien välillä on menossa vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. Kuuluu puolueen perinteisiin.)

Itse en ole vielä lopullista ehdokastani valinnut, muta Husein Muhammed on vahvoilla. Tuttu ja fiksu tyyppi. Sitä paitsi minäkään en ole koskaan vuollut pajupilliä; albaan olen aikoinaan pukeutunut, kerran, eikä se näyttänyt ylläni todellakaan kauniilta. Armeijan harmaita olen käyttänyt – vanhan kunnon ajan sarkakamppeita – koska sivaritkin käyttävät armeijan vaatteita (ilman arvomerkkejä, tietysti, ja, hah, ilman leijonanappeja). Kurdina Huseinilla on sitä paitsi vähän sodan jälkeen syntyneitä keskivertosuomalaisia realistisempi kuva siitä, mitä kaikkea isänmaallisuuden nimissä oikeutetaan eri puolilla maailmaa.

Varhaistuotanto II

·

Olin julkaissut kirjantekijä jo ennen 391:n ja Kotistudion ilmestymistäkin. Tilillä oli peräti neljä julkaisua: yhdessä olin kirjoittajan tittelillä, kolmessa toimittajana (joista kahdessa toisena kahdesta toimittajasta), joskin kaikissa oma kirjallinen panokseni oli kohtuullisen iso. Kolme neljästä oli ns. isojen kustantajien julkaisuja.

Aloitetaan komeron penkominen numero kakkosesta siitä yksinkertaisesta syystä, että numero ykkösen kappaleet (joita pari lienee tallessa) ovat ilmeisesti paljon syvemmällä komerossa. Tai ullakolla. Tai jossain. Norjalaisvitsit (toim. Juhani Mäkelä & Pekka Mäkelä, WSOY 1992) sai alkunsa televisiossa. Faija esitteli TV1:n Maailmankuvat-ohjelman eräässä jaksossa katsojille Norjassa suosittuja suomalaisvitsejä, niitä joiden sankareina seikkailivat Pekka, Toivonen ja Marja-Liisa. Hän julisti myös katsojakilpailun norjalaisvitseistä.

Muutamia valikoituja vitsejä kerrottiin myöhemmässä lähetyksessäkin, mutta koko kirjesaalis, kolmisen ratkeamaisillaan olevaa muovikassillista, tuotiin minulle toimitettavaksi. Olin ehtinyt tuossa vaiheessa roikkua netissä jo muutaman vuoden ja lueskella news-huumoripalstoja, joten odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla. Mutta itse asiassa yleistaso oli yllättävänkin hyvä. Oli mukana tietysti sellaistakin kamaa joka ei pahemmin naurattanut kertoessaan lähinnä lähettäjänsä maailmankuvasta tai mielenterveydestä (tyyliin Norjalainen ja suomalainen menivät syömään. Suomalainen söi ruokaa, norjalainen söi PASKAA), mutta paljon, paljon enemmän oli kohtuuhauskoja juttuja, joista pienellä toimittamisella sai ihan julkaisukelpoista kamaa. Vitsikirjamielessä, siis: WSOY ilmaisi halunsa julkaista parhaat palat kirjana.*

Koomikoilla on maine onnettomina tosikkoina, ja minäkin odotin toimitus- ja muokkaustyön olevan yhtä piinaa, mutta loppujen lopuksi tykkäsin työrupeamasta oikeastaan aika tavalla. Sitä paitsi vitsin kompaktin dynamiikan työstämisen harjoittelu ei ole wannabe-kirjailijalle varmaakaan huonoa oppia. Lähes kaikkia sinänsä hyviä jutunaihioita joutui joka tapauksessa hiomaan, tiivistämään, jämäköittämään, mehevöittämään tai muuten vain muokkaamaan.

Lopputuloksena putkahti noin 120-sivuinen pikku kirja, jota kai myytiin ihan mukavasti** televisio-ohjelman vauhdittamana. Luultavasti painos meni loppuun, ainakaan en muista että olisin koskaan saanut tietoa siitä että kirjaa olisi viety makuloitavaksi, kuten niin usein käy. En usko, että kovin moni on katsonut kovin tärkeäksi säilyttää tätä kirjallista helmeä. Antikvariaattiarvo ei silti liene kovinkaan korkealla: pikavilkaisten Huuto.netissä sitä on myyty huimaavalla yhden euron summalla. Jos minusta joskus tulee maailmankuulu kirjallinen nero (hah!), arvo voi tietysti nousta. Vaikkapa kahteen euroon.

– Tiedätkö, miten norjalaiset vastarintamiehet upottivat saksalaisia sukellusveneitä sodan aikana?
– ???
– He sukelsivat sen vierelle ja koputtivat oveen…
– Mutta eivätkös saksalaiset oppineet noin yksinkertaisen tempun aika pian?
– Tottakai. Kerrankin vastarintamiehen koputtaessa perämies aukaisi luukun sanoakseen että ”Emme me enää tuohon halpaan mene…”

 

___

* Ensimmäisellä neuvottelutapaamisella Södikan tiloissa Bulevardilla sain yhden niistä harvoista kustannusbisnestä koskevista opetuksista, jonka muistan vieläkin, lähes erehtymättä: Tulin palaveriin sovittuna aikana oikeaan osoitteeseen ja vedin WSOY:n pääkonttorin ulko-oven kahvasta. Ovi ei auennut. Kiskoin uudelleen. Ei auttanut. Astuin pari askelta taaksepäin tarkistaakseni, olinko sittenkin erehtynyt ovesta. Ei, muita kustantamon tiloihin vieviä ulko-ovia ei ollut. Tässä vaiheessa huomasin faijan, joka asteli jalkakäytävällä huvittuneena: ”Kuule, monen lupaavan kirjailijan ura on tyssännyt siihen, etteivät he ole saaneet kustantamon ovea auki.” Hän astui ovelle ja, äärimmäisen epäsuomalaisesti, työnsi sen auki.

** Suomen markkinoilla tämä tarkoittaa ehkä noin tuhannen–kahdentuhannen kappaleen myyntiä.

Festivaaliavaruusapina

·

Tämä klippi alkaa kesken biisiä eikä äänenlaatukaan ole ihan hifiä, mutta minä olin paikalla (näkymättömissä kamerasta etuvasemmalle) ja keikka oli kaiken kaikkiaan loistava.

”Space Monkey” on alunperin vuoden 1978 Easter-albumilta, itse asiassa edellinen raita levyn tunnetuimmasta laulusta (josta täällä tuoreehko versio vähän eri kokoonpanolla).

Festivaalikausi on pian sylissä, ja kiirettä pitää: Daniel Lanoisin Black Dub, esimerkiksi, soittaa Porissa vain pari päivää ennen kuin Sielun Veljet nousee lauteille Joensuussa… edellyttäen tietysti, että Dan tajuaa tällä kertaa pitää varansa sen moottoripyöränsä kanssa.

Ehdokas

·

Kappas vain, Philip K. Dickin Tohtori Veriraha, jonka suomensin puolitoista vuotta sitten, on päässyt Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaaksi. Mainio, sympaattinen tarinahan hän on – ja varsin mukavaa käännettävää – mutta silti olen hivenen yllättynyt. Kovassa sarjassa ollaan yhtä kaikki: Margaret Atwood, Pat Cadigan, Hal Duncan ja Maarit Verronen.

Meinasin mainostaa tässä, että voittaja julkistettaisiin Tähtivaeltaja-päivänä 16.4., mutta luin tarkemmin tiedotetta: ”Voittaja julkistetaan alkukesästä.” Kannattaa yhtä kaikki suunnata T-päivänä Helsingin Dommalle, siellä on erinomaista ohjelmaa ynnä suomentajapaneelikeskustelu, johon itsekin osallistun.

Takatalvi

·

Pieni espanjalainen vuoristokylä elää kaivoksen voimin. Eräs kyläläisistä ryhtyy organisoimaan ammattiyhdistysliikettä työolojen ja palkan parantamiseksi. Hänet löydetään murhattuna, jäsenkirja otsaan naulattuna. Vähän myöhemmin kuolleen isän kotiin asettuu muukalainen kaukaa pohjoisesta. Useimmat kyläläiset tajuavat hyvin pian, miksi vähäpuheinen mies on tullut.

Aloin lukea Juha-Pekka Koskisen Punaista talvea (Karisto 2010) Tampereella, Museokeskus Vapriikin vaikuttavaan Tampere 1918 -näyttelyyn tutustumisen jälkeen. Siinä mielessä oli hetkittäin hyvinkin vaikeaa hahmottaa, että kirja sijoittuu 1960-luvulle, melkein nykyaikaan – ja takautumana kerrotut Kemin veritorstain tapahtumatkin sattuivat vasta sotien jälkeen. Muutamassa kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, onneksi.

Koskinen pitää kertojanäänensä harkitun neutraalina, kaunistelemattomana ja pöyristelemättömänä, mutta perustelee uskottavasti, miksi päähenkilö-Raafaelista tuli mitä hänestä tuli. Parisataasivuinen tarina sisältää alusta lähtien vääjäämättömän tragedian ainekset, mutta tarina ei kulje itsestäänselvyyksien kautta: näemme kylän elämästä muitakin puolia kuin alun mustavalkoisen asetelman. Hyvä niin, vaikka tarina kieltää oikeastaan kaikilta päähenkilöiltä mahdollisuuden onneen ja (sisäiseen) iloon: he tietävät itsekin, että haaveet ovat katteettomia, mahdottomia, ettei mikään muutu. Onneksi historia alkoi pian tämän kirjan maailman jälkeen muuttua, jopa Francon hirmuvallan Espanjassakin. Toivo on rivien välissä, lukijan lähihistorian tuntemuksen varassa.

Tunnen usein huonoa omaatuntoa siitä, etten tunnu koskaan kerkiävän lukea sympaattisten kirjailijakavereiden töitä (vaikka tiedän ihan hyvin, että kollegoilla on aivan taatusti samaa ongelmaa minun kirjojeni suhteen). Pinnallisesta ilottomuudestaan ja näennäisestä fatalismistaan huolimatta Punainen talvi oli joka tapauksessa, monessa suhteessa, vallan antoisa  ja hyvin sujuva lukukokemus.

 

Jollain toisella planeetalla

·

Suomalaisia moititaan usein, ihan aiheestakin, turhasta kynttilän pitämisestä vakan alla. Omaa osaamista kannattaisi nostaa enemmänkin esille. Siitä olen samaa mieltä. Toisaalta Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan Jukka Laaksosen lausunnot – sikäli kuin YLEn uutinen siteeraa niitä millään tavoin oikein – tuovat kyllä mieleen enemmänkin amerikkalaisen omakehukulttuurin ja, tietysti, sen mitä tuollaisesta ylimielisestä hybriksestä väistämättä seuraa kreikkalaisten tragedioiden malleja tiuhaan siteeraavassa Hollywoodin maailmassa.

Etenkin, kun ottaa huomioon, etteivät STUK:n ennustukset Fukushiman voimalan tilanteen kehittymisestä ole nähdäkseni viime aikoina osuneet oikeastaan yhtään sen paremmin oikeaan kuin kenenkään muunkaan. Teoriassa meillä on maailman parasta reaktoriosaamista, mutta käytännössä olisi enemmän hyötyä käytännön reaktorionnettomuuskokemuksesta – jota on kaikkialla maailmassa perin vähän.

Henkilöauton omistamisen ainoita hyviä puolia oli, miten hyvin se opetti ristiriidan teoreettisen tiedon ja käytännön ongelmien välillä. Kun silloisessa taloudessamme oli muinoin vanha Saab 99, perehtyin huolella auton omistajan oppaaseen ja kahteenkin huolto-opaskirjaan. Silti muistan tuijotelleeni monena monituisena iltana auton valtavan konepellin alla ääneti lepäävää kaksilitraista moottoria, jonka kaikilla pinnoilla kimalteli parkkipaikan katuvalon siniseksi sävyttämä huurrekerros. Kaiken piti olla kunnossa, kaiken piti olla tarkistettua, mutta tästä erinomaisesta teoreettisesta tiedosta huolimatta moottori ei toiminut. Ammattimaiset huoltomiehet onnistuivat vekottimen kanssa paremmin, käytännön kokemuksensa ansiosta.

(Minulla on nykyään muitakin erinomaisia syitä olla omistamatta autoa, mutta tämä on ollut pitkään tärkeä tekijä. Minusta on erittäin epämiellyttävää olla tekemisissä sellaisten  laitteiden kanssa, joita en pysty hallitsemaan ja joiden teknisiä ongelmia en pysty itse ratkaisemaan. Sen verran minussa on machoa maalaisjunttia.)

Teorian ja havaittavan todellisuuden ero oli tietysti jo vanhastaan tuttua teoreettisen fysiikan opinnoista. Jokainen fysikaalisia(kin) tieteitä opiskeleva oppii luullakseni väistämättä tajuamaan, että löysässä arkipuheessa ”luonnonlaeiksi” kutsutut käsitteet ovat ikuisten totuuksien sijaan pelkkiä ihmisen laatimia teoreettisia malleja, joiden hyvyys ja toimivuus testataan sillä, miten hyvin teorian ennusteet vastaavat tehtyjä havaintoja. Jos havaintojen ja teorian välillä on ristiriita, teoriaa on korjattava tai on kehitettävä tilalle parempi teoreettinen malli, joka puolestaan joutuu jatkuvaan testiin: sen on selitettävä sekä kaikki vanhat että myös tulevat havainnot. Tällä jatkuvan korjailun ja vanhojen doktriinien hylkäämisen tekniikalla – joka on osa sitä, mitä kutsutaan ”tieteelliseksi metodiksi” – ollaan päästy aika toimiviin todellisuuden malleihin: esimerkiksi suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan. Kumpikaan näistä sadan vuoden takaisista perusolettamuksista lähteneistä teoreettisista malleista ei ole todellisuuden kanssa millään muotoa ristiriidaton – puhumattakaan siitä, että niiden välillä on vakavia ristiriitaisuuksia – joten parhaillaan kehitellään uusia teoreettisia malleja, jotka korjaisivat vanhojen mallien ongelmia. Tiedämme maailmankaikkeuden toiminnasta melkoisesti, mutta kvantti- ja suhteellisuusteorian kaltaisia uusia tieteellisiä vallankumouksia on taatusti tulossa, ennemmin tai myöhemmin.

Aivan niin, taatusti jo tajuattekin, mikä minun mielestäni on niin ongelmallista Laaksosen puheissa: hän antaa ymmärtää (ehkä tahtomattaan), että jos STUK:n teoria ja Fukushiman todellisuus ovat ristiriidassa, Fukushiman todellisuus on väärässä.

 

 

Laventelikuu

·

Näin Los Lobosit Roskildessa joskus 1980-luvun loppupuolella, kun entinen perinne-meksikolaismusiikkiryhmä oli muutama vuosi aikaisemmin vaihtanut akkarit sähkökitaroihin ja ryhtynyt tekemään juurevaa, särmikästä vaihtoehtorockia. Sitä oli muutenkin liikkeellä: R.E.M., Lone Justice, Beat Farmers,… Los Lobos ei kuitenkaan juuttunut siihenkään tyyliin, vaan palasi yhden hienon mini-LP:n (La Pistola y El Corazon) ajaksi kansanmusiikkijuurilleen ja alkoi sitten tehdä hyvin omintakeista musiikkia ottaen vaikutteita kaikesta, mitä monikulttuurisesta Etelä-Kaliforniasta suinkin löytyy. Vuoden 1992 Kiko on yhtyeen tunnetuimpia albumeita, tässä suhteellisen laadukas* studiotallenne albumin hypnoottisen hiljaisesti groovaavasta nimikappaleesta:

 

 

___
* Ohjaaja ja kuvaajat tuntuvat kyllä olevan koko ajan pihalla siitä, kuka niitä sooloja ja melodioita kulloinkin soittaa.

Tästä lähdetään

·

Pakkohan tämä oli lukea. Oikeastaan voisi sanoa, että Hannu Rajaniemen Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus 2011) alkaa vähitellen kuulua suomalaiseen yleissivistykseen, oli kyse tieteiskirjallisuuden harrastajista tai ei. Rajaniemi on tehnyt (vierestä katsoen) perin vaivattoman tuntuisesti sen, mitä moni meistä suomalaiskirjailijoista on ainakin salaa haaveillut: saanut jalkansa tukevasti oven väliin englanninkielisen kirjallisuuden markkinoilla.

Trilogian avausosa Kvanttivaras on melkoista ryöpytystä. Rajaniemeä on kehuttu paheksutun infodumppauksen puuttumisesta, mutta monessa suhteessa koko neljäsataasivuinen kirja on yhtä isoa infodumppia, monessakin mielessä. Kirjan maailma on transhumanistien märkä uni, jossa tietoisuus voidaan tallentaa koneelle, jossa data kulkee kaverilta kaverille juuri niin helposti kuin kaverukset haluavat – tai niin vaikeasti. Rajaniemi viittailee estotta monien aikaisempien tekijöiden töihin, joista monia en tunne, tiedän vain että tämä tai tuo voisi liittyä johonkin jonka olen joskus lukenut tai josta olen joskus lukenut. Hänen fyysikkoutensa antaa ylimääräistä auktoriteettia termeille ja tekniikoille, joilla ei ole (välttämättä) yhtään mitään tekemistä minkään nykyfysiikan kannalta ottaen mahdollisen (tai edes välttämättä tarinan oman maailman tieteiden tai tarinan logiikan) kanssa.

Mutta Rajaniemen ehkä komein temppu on saada homma toimimaan jotakuinkin koko matkaltaan.* Kirja ja Antti Aution suomennos elävät, hengittävät ja toimivat, ainakin jotakuinkin loppuun asti. (Ihan lopusta en ole täysin varma – varaan oikeuden muutella mielipiteitäni sitten kun trilogian seuraavat osat ovat käsissä.) Kvanttivaras ei ole sellaista scifiä mitä olisin itse halunnut kirjoittaa tai edes pystyisin yrittämään, eikä se ole mitenkään välttämättä sellaista scifiä mistä itse kovin suunnattomasti pitäisin, mutta silti: Vau.

Jos Hannu Rajaniemen (todennäköinen) kansainvälinen läpimurto aukaisee ovia myös muille suomalaisille spekulatiivisen fiktion kirjoittajille, se samalla asettaa myös riman aikamoisen korkealle.

___

* Alun ”vangin dilemma” -vankila on kyllä minusta vähän… korni.