Viime keskiviikkoisen hengessä jatketaan. Johnny Clegg oli aktiivinen toimija Etelä-Afrikan demokratisoitumista vaatineessa rauhanomaisessa liikkeessä. Tässä vuonna 1999 kuvatussa konsertissa hänen seuraansa liittyy hieman kankeahkosti tanssahteleva cheerleader yllyttämään yleisöä joraamaan mukana.
Päivän uutisten mukaan SEAL-erikoisjoukkojen koodinimi Osama bin Ladenille oli ”Geronimo”. Tämän johdosta ajattelin poiketa normaalirutiinista ja tuputtaa teille musiikkivideota jo näin keskiviikkona. Sillä aikaa kun mainio Raging Slab -yhtye esittää lauluaan ”Geronimo”, voimme itse kukin miettiä, miksi terroristijohtajan koodinimeksi oli valittu amerikkalaisen vapaustaistelijan nimi.
Tuossa valokuvavideossa ei tainnut olla yhtään kuvaa Geronimosta (1829–1909, oik. Goyaałé) tai hänen kansastaan chiricahua-apaššeista, tai edes heidän kotiseudultaan, nykyisistä Yhdysvaltojen lounaisosista.
Laitetaan siksi tähän loppuun Wikimedia Commonsista löytyvä kuva, joka näyttäisi olevan Geronimon vanhuudenpäiviltä, jolloin häntä päästettiin vankilasta ainoastaan messuille poseeraamaan, kadonneen ajan ja tuhotun kansakunnan muistona.
Ulkoisesta olemuksestaan ja ”Lynyrd Skynyrd kohtaa Metallican” -musiikistaan huolimatta newyorkilaista Raging Slabia voisi joskus soittaa lisääkin. Bändi, jossa on kolme kitaristia – ja joista vieläpä kaksi soittaa slideä – ei voi olla paha, vaikka onkin myönnettävä, että ’Slab-tuntemukseni kyllä rajoittuu aika lailla heidän kakkosalbumiinsa Raging Slab vuodelta 1989.
Lisätäänpä vielä tähän linkki Channel4:n mainioon juttuun joka pohtii samoin Geronimo-nimen synboliikkaa.
Viime yönä China Miévillen romaanisuomennos lähti kohti kustantajaa. Ainakin toivon niin – eilen nettiyhteys tökiskeli perin tomerasti ja lähettämisessä oli lievää pahempia ongelmia. Eikä Hämeenlinnan päästä ole vielä tullut vastaanottokuittausta…
Vanhan ns. viisauden mukaan kukaan ei lue kirjaa niin tarkkaan kuin sen kääntäjä – ei välttämättä edes alkuperäisteoksen kustannustoimittaja. Tästä on sattunut muutama konkreettinen todiste-esimerkki, kun olen kysellyt sähköpostitse kirjailijalta muutamista kummallisuuksista alkuteoksessa, ja ne ovat osoittautuneet moksiksi, jotka ovat jääneet näkemättä kaikilta, niin kirjailijalta, kustannustoimittajilta, kriitikoilta kuin alkuteoksen lukijoiltakin.
Kääntäessä tekstiä lukee toisella tavalla: aikanaan luin The City and The Cityn enkä ollut kovinkaan innoissani siihen sisältyvästä dekkarijuonesta. Muutaman puolitoista vuotta sitten kirjoittamani mielipiteen takana seison edelleenkin, mutta kääntämisen myötä aloin kyllä arvostaa silloista enemmän loppuratkaisua, etenkin eräiden asiaan sekaantuneiden henkilöiden motiivien kannalta. Miéville on monitasoinen, kielellisesti taitava kirjoittaja, enkä tässä vaiheessa voi kuin toivoa tekeväni hänen tekstilleen oikeutta. Vaikka Toiset – kuten kirjan elokuun loppupuolella ilmestyvän suomennoksen nimi kuuluu – ei tyylillisesti eikä aiheiltaankaan muistuta kovinkaan paljoa suosikkidekkaristiani Tony Hillermania, molempia yhdistää dekkaritarinan käyttäminen (ainakin osittain) aivan muunlaisen tarinan, aivan muunlaisen sanoman kehyksenä, ei niinkään kirjan keskeisenä sisältönä.
Vaikka olenkin suomentanut aikaisemmin scifiä (ja vähän fantasiahtavaakin kirjallisuutta), nykyaikaan (tosin keksittyyn Itä-Euroopan pikkuvaltioon, tai tarkkaan ottaen kahteen pikkuvaltioon) sijoittuvan Toisten kanssa jouduin tekemään ehkä enemmän sanastollista pähkäilyä kuin koskaan ennen. Osan ennen varsinaista käännöstyötä kehittelemistäni ilmaisuista jouduin muuttamaan puolimatkassa, kun syvempi paneutuminen sanojen käyttöön sai alkuperäisidean vaikuttamaan tavalla tai toisella kököhköltä. Tai mieleen tuli muuten vain parempi, luontevamman oloinen sana, joita sitten sijoittelin paikoilleen teksturin etsi/korvaalla. Kyselin toki ideoita sekä kollegoilta että naamattukavereilta, muutamilta muuten vain kohdalle sattuneilta tuttaviltakin. On muutama sana – muun muassa yksi paikannimi – joihin en ole vieläkään ihan tyytyväinen. Raatiin liittyy nyt kustannustoimittaja, ja ehkä minullekin putkahtaa jotakin uutta mieleen siihen mennessä kun hänen korjausehdotuksensa putkahtavat pöydälleni.
Muuten suomentaja-Mäkelä poistuu nyt muutamaksi kuukaudeksi takavasempaan ja kirjoituspöydän ääreen istahtaa kirjailija-Mäkelä (ja, etenkin heinäkuuun festivaaliputken aikaan, tietysti myös lomailija-Mäkelä). Katsotaan, mitä hän saa aikaiseksi ja mikä saa hänet hyppimään seinille joko ilosta tai turhautumisesta.
Näin 22-Pistepirkot ensi kertaa lavalla Härmä-rock-konsertissa Kulttuuritalolla vuonna… ööö… 1982, pian heidän voitettuaan Rockin Suomenmestaruuskisat. Moni musiikkia ja soittamista harrastava tuttavani oli suorastaan vihainen tuomariston ratkaisusta, ja minäkin roikutin leukaani Kultsan lattian tietämissä: Mitä ihmettä tämä oikein on olevinaan? Hyvin harrastelijamaista soittoa, epämääräisen kuuloisia biisejä siitä kuinka Mauno Koivisto sattuu kävelyllä tulemaan vastaan. Enemmänkin vapaamittaisia runoja kuin lauluja. Mutta vähitellen bändin lumo alkoi ottaa valtaansa. Keikoilla ihastutti valoshowna toiminut jalkalamppu, joka korosti entisestään musiikin pienimuotoisuutta, ja huomattavan luova tapa käyttää halpoja leikkikalusyntetisaattoreita. Monet muusikkokaverit olivat sm-voitosta edelleen vihaisia: ”Siis niissä kisoissa oli sellaisiakin bändejä jotka oli sentään harjotellu…!”
Elämäntilannesyistä Pirkko-keikoilla käyntiin tuli pitkähkö tauko, ja seuraavalla kerralla bändi olikin jotain aivan muuta: englanniksi laulava, sujuva ja osaava 60-lukuautotallitrio. Sillä keikalla sattui olemaan vielä lämppärinä loistava, loistava Kansanturvamusiikkikomissio, joten kommunikaatiotason putoaminen kielen vaihtuessa lontooksi korostui entisestään. Pirkkokeikoilla käymiseen tuli vielä pidempi tauko, kunnes heidän musiikkinsa alkoi jälleen viehättää. Alkupään suomenkielisista lauluista ”Kammo kammo kamala” jatkoi elämäänsä toisella kielellä, runopoikaherkkyys löytyi uudestaan paahtamisen alta.
Ja rankemmillakin hetkillä Pirkot ovat, parhaimmillaan, loistavia. Esimerkiksi tässä Eleven-levyn herkkupalassa, jonka videossa on lisäbonarina klassinen helsinkiläisratikka.
Erinomaista vappua!
Deadline-kiireiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt vähän vähemmälle tällä viikkoa. Muutama sana kuitenkin eilisestä konsertista, jossa Roger Waters yhtyeineen esitti The Wallin alusta loppuun, eikä muuta.
Ensimmäinen kokemukseni Pink Floydin The Wallista taisi olla Levyraadin arvostelema ”Another Brick in the Wall Pt. 2”. Vähän myöhemmin äänitin radiosta kasetille ”Hey Youn”, joka on edelleenkin mielilauluni kokonaisuudesta. Kokonaisuus alkoi hahmottua sitten kun lainasin kaverilta koko tupla-albumin ja äänitin sen, ajan tavan mukaan, kasetille. En voi väittää että olisin innostunut siitä mitenkään suunnattomasti, vaikka kuuntelinkin nauhaa enemmän kuin progekasettejani keskimäärin: aloin siinä vaiheessa oppia, ettei minun tarvinnut mitenkään välttämättä tykätä sellaisesta musiikissa mitä kaveripiirissä tai musiikkilehdissä kehuttiin. Tietysti asiaan vaikutti myös uudesta aallosta innostuneen intoilijan syvä (ja monessa suhteessa, edelleenkin, aiheellinen) epäluulo progedinosauruksia kohtaan. Jokin kuitenkin pisti kuuntelemaan nauhaa: kokonaisuuden laulut eivät tuntuneet kovinkaan kaksisilta – eivät edes verrattuna minuun melkoisen vaikutuksen tehneeseen Dark Side of the Mooniin – mutta osa niistä jäi mieleen.
Alan Parkerin elokuvaversion näin tuoreeltaan ja se aukaisi tarinaa paremmin kuin Roger Watersin jankkaavat tekstit. (Uuden aallon näkövinkkelistä huvitti myös Boomtown Rats -laulaja Bob Geldofin valinta pääosaan.) Gerald Scarfen piirroksista tehdyt animaatiojaksot olivat vaikuttavia lihallisuudessaan. ”Kaikki on dominoimaan pyrkivien naisten syytä” -tarina ei tosin pohjimmiltaan muuttunut yhtään vähemmän kököksi, mutta ei tuntunut niin ärsyttävältä.
Albumia tulin viimeksi kuunnelleeksi suomentaessani Pink Floydin odysseiaa muutama vuosi sitten. Muistin tarinan kuitenkin riittävän hyvin pysyäkseni kärryillä eilisen spektaakkelin menossa: ilman sitä homma olisi saattanut tuntua vähän sekavalta. Hjallishjallin akustiikassa ei pahemmin seurata sanoituksia.
Melkoisen vaikuttava pläjäys kyseessä olikin. Keskeinen lavaste oli tietenkin itse Seinä (tai Muuri), jota käytettiin videoprojektoreiden kankaana jo konsertin ensimmäisellä puoliskolla, kun muuria vasta rakennettiin. Visuaalinen puoli oli rakennettu taitavasti ja tyylikkäästi: alkuperäiset Scarfe-animaatiot näyttivät edelleenkin vaikuttavilta ja osittain jopa paljon vahvemmalta kamalta kuin modernimpi tietokoneanimaatio. Sinänsä heijastettavaa materiaalia oli päivitetty nykyaikaan tyylikkäästi Banksy-tyylisellä grafiikalla ja graffitiaineksilla. Valtavat opettaja-, äiti- ja vaimo-nuket olivat kornin rajamailla, mutta onneksi Pink Floyd -perinteeseen kuuluva lentävä sika sentään toimi.
Musiikillisesti bändi noudatteli hyvin pitkälti alkuperäisiä sovituksia: oikeastaan ainoa, mainio poikkeama olivat ”In the Fleshin” alun doowop-stemmoihin ujutetut katkelmat Queenin ”Bohemian Rhapsodya”. Yleensä jotakuinkin toistaitoisena laulajana pitämäni Waters ylitti itsensä, kuten monet muutkin ovat todenneet: vokaalit toimivat itse asiassa erinomaisesti näinkin, ilman entisen bändikaverin David Gilmourin paljon vahvempaa ja bluesihtavampaa ääntä. Laulamisen ohella Waters soitti jonkin verran bassoakin, etenkin konsertin alkupuolella.
Äänentoistoa oli – jälleen PF-perinteiden mukaisesti – levitetty lavan yllä roikkuvien line array -kaiutinjärjestelmien lisäksi myös muualle saliin, joten välillä ääntä tuuttasi eri puolilta salia, enimmäkseen varsin tyylikkäästi. Konsertin alussa äänenvoimakkuus kuulosti meidän puoli-piippuhyllyllemme turhan hiljaiselta, mutta ehkä siihen tottui tai vola nousi sen verran sopivasti, että oleellinen välittyi mutta möykkä ei paisunut liiallisuuksiin.
Tässä vuoden 2011 tulkinnassa sodanvastaisuus korostui (erityisesti visuaalisen puolen osalta) paljon alkuperäistä enemmän: silloin sota oli vain jotakin mennyttä joka oli vienyt päähenkilö-Pinkiltä isän turvan äidin dominointia vastaan. Nyt sota – nykyiset sodat – olivat läsnä oikeastaan koko ajan, oikeastaan vielä enemmän kuin (sinänsä yhtä lailla ajankohtaisuutensa, valitettavasti, säilyttänyt) fasismin pelko. Oikeastaan jopa enemmän kuin dominoivat naiset.
Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava spektaakkeli. Harvoin tulee noin viimeisen päälle lavastettuja ja käsikirjoitettuja konsertteja nähtyäkään. Ei sillä, että tällaiset jättiläiskonsertit olisivat mitenkään ihanteellinen tapa kuunnella (edes Pink Floydin) musiikkia, mutta käy vähintäänkin mainiosta vaihtelusta.
Kävimme äidin kanssa joskus monta vuotta sitten Harry Belafonten konsertissa Hjallissa, ja olin vallan vaikuttunut. Hieno setti, hieno ja huumorintajuinen laulaja. Se mikä jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleen oli hänen basistinsa. Loistavan komppaamisen lisäksi hän jäi setin loppuvaiheiksi vähän aikaa yksin lavalle ja lauloi kauniin laulun vieraalla kielellä, säestäen itseään bassonlla soittaen aivan kaulan tyvipäästä, jolloin lyhyinä soivat kielet kuulostivat miltei sormipianolta.
Taannoin ystävä linkitti Naamattuun kamerunilaissyntyisen Richard Bonan laulun ”Dina Lam”, eikä kauaa kestänyt tajuta, että tämähän on se sama laulu, jonka muistan Belafonten keikalta. Tässä vähän myöhemmin Steps Aheadin keikalla esitettynä:
YouTubeen joku on englannintanut laulun tekstin, ja se sopii muistooni suorastaan pelottavan hyvin:
Mother, I would not exist without you
You are all cortesy and respectful to everyone and everything
You are a Queen
Now I’m sure of that
Rising children, a toil without any crown
Now, of that I’m sure
Years have come and gone
Now, you’re tired and
You may finally have some rest
Bona muuten olisi keikalla Espoon April Jazzissa tämän kuun 28. päivänä, mutta itse en pääse, kun on muita sitoumuksia. Harmi.
Viime vuoden kolmas suomennokseni saapui lopultakin painosta ja aiheutti visuaalisen yllätyksen. Olen kyllä nähnyt kuvia Seitsemän sietämättömän pitkän päivän kannesta, mutta konkreettisena esineenä kädessä se toi paljon vahvempia muistoja niistä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella painetuista kirjoista, mitä meillä oli lapsuudenkodissa (tai -kodeissa) hyllykaupalla. Typografia, leiska ja ennen kaikkea murretut värit… graafikko Pirta Syrjänen on tehnyt komeaa työtä, vaikka en yleensä erityisemmin arvostakaan sellaista väri- ja tekstuurimaailmaa, joka tuo mieleen 60- tai 70-luvun: kuten sarjakuvassa sanotaan, ”minä elin 70-lukuni 70-luvulla ja sillä selvä!”
Jonathan Tropperin romaani sijoittuu nykyaikaan, mutta menneitä siinä muistellaan, paljon. Perheen isä on kuollut pitkän sairauden jälkeen, ja – juutalaisen perinteen mukaisesti – lapset omine perheineen kokoontuvat vanhaan kotitaloon äidin luokse viettämään suruviikkoa, shivaa. Isän muistelun lomassa pintaan putkahtaa monia, erittäin monia, vanhoja jännitteitä sisarusten kesken, ja muutamia aivan uusia.
Tropperin kirjoja on verrattu monesti Woody Allenin elokuviin, ja on tuossa perää muutenkin kuin Yhdysvaltain itärannikon juutalaisuuden osalta. Molemmat käsittelevät surua osin komiikan kautta. Siinä missä Allenin näkökulma on ennen kaikkea naivistiseen nostalgiaan taipuvaisen suurkaupunkilaisälykön näkökulma, Tropper (ja hänen romaanihenkilönsä) elävät enemmänkin keskiluokkaisessa esikaupungin pientalomaailmassa, ihan tavallisissa konttoritöissä (tai ilman niitä), ihan tavallisissa avioliitoissa (tai ilman niitä). Tropper on sujuvaa luettavaa, ja mukavaa käännettävää. Isoja, vaikeita asioita puidaan helpossa, pintapuolisesti viihteellisessä muodossa.
Käänsin tämän romaanin oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana. Vaikka tunnistin tekstistä omia(kin) tuntojani isäsuhteen osalta, se kohta jota suomensin kaikkein eniten pala kurkussa liittyi kuitenkin sellaiseen ihmissuhteeseen jota itselläni ei ole koskaan ollut: se oli pieni, suorastaan umpimielinen keskustelunpätkä kahden veljeksen kävellessä kahden kesken.
Ei, en ole muuttamassa Suomesta. En ainakaan vielä. Perussuomalaisia äänesti sentään vain vajaa viidennes suomalaisista. Muiden puolueiden maahanmuuttokriitikoiksi (ainakin vaalikampanjansa ajaksi) intoutuneet ehdokkaat jäivät useinmiten jalkoihin. Erityisen ilahduttavaa tämä on tietysti sotaveteraanien selkänahasta kampanjansa repineen Wille Photoshop-Rydmanin tapauksessa. Persujen lisäksi ainoa puolue, joka ei menettänyt paikkoja, oli avoimesti maahanmuuton puolesta liputtanut RKP.
Myös naisten määrä eduskunnassa kasvoi, edes vähän.
Toivon totisesti että perssuomalaiset saavat lunastettua vaalilupauksensa tuloerojen vähentämisestä – tai edes saisivat niiden kasvua hidastettua. En ole välttämättä kovin toiveikas sen suhteen: potentiaalisista hallituskumppaneista demarit on valitettava säännönmukaisesti muuttunut vaalien jälkeen kokoomuskakkoseksi, ja EK:n poliittinen siip– anteeksi, Kansallinen Kokoomus pitänee tuloerojen kasvamista lähinnä iloisena asiana. Enkä ole tosiaankaan ainoa joka epäilee perssuomalaisen eduskuntaryhmän hajoavan vähintään kahtia ennen ensi vaaleja: oma veikkaukseni on ollut – Soinin kaukoviisaana miehenä vaatimasta sitoumuksesta huolimatta – että näin tapahtuu jo ennen joulua, ja että ryhmän jäsenten välillä on siinä vaiheessa meneillään vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. PS arvostaa perinteitä.
Iso pettymys oli, että Ben Zyskowicz jäi edelleen ainoaksi maahanmuuttajataustaiseksi kansanedustajaksi. Olin muutamana päivänä jakamassa vaalimainoksia ja kohdalle sattunut (ulkonäöltään ilmeisen) maahanmuuttajataustainen väestö käyttäytyi aivan eri tavalla kuin aikaisempien vaalien alla: ennen he kiersivät vaalimainostajat kaukaa, melkein pelästyneinä, nyt juttelemaan tai mainoksia hakemaan tultiin hyvässä hengessä – tai vähintäänkin nostettiin peukut pystyyn ohi kävellessä. ”Oma” kansanedustaja olisi voinut toimia myös syrjäytymisvaarassa oleville rohkaisijana ja kannustajana.
(Epäilen, että perssuomalaisten kannattajissa ”syrjäytymisvaarassa oleviksi” laskettavien prosenttiosuus on vieläkin suurempi kuin maahanmuuttajissa. Toivotaan, että voitto antaa uskoa ja rohkeutta – ja mahdollisuuksia – sinnitellä elämänsyrjässä kiinni.)
Mielenkiintoista on myös julkkisehdokkaiden kehno menestys, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä päti myös moniin isojen puolueiden perinteisiin ääniharavakonkareihin: moni putosi, mutta moni myös valahti ikuiselta näyttäneeltä ykköspaikaltaan kakkoseksi tai kolmoseksi: näin kävi esimerkiksi Mauri Pekkariselle. Poikkeuksena on kokdem– anteeksi demarit, joka jatkaa samalla vanhalla miehityksellä.
(Tänään aamulla Malmin uimahallin vakioäijien yleisin pohdiskelun aihe oli: ”No nyt sitten nähdään, voiko siihen vitutukseen tosiaan kuolla, rah rah.”)
Vihreät kokivat nyt koko puolueen historian ensimmäisen ison vaalitappion. Epäilemättä hallitusvastuu ja puolueen politiikan (näennäinen) oikeistolaistuneisuus vaikuttivat melkoisesti. Omalta osaltani epäilen, että asiaan on vaikuttanut myös selkärangaton sekoilu tekijänoikeusasioissa, mikä on aivan taatusti vieroittanut puolueesta sitä ennen innokkaasti tukenutta, mainostanutta ja äänestänyttä kulttuurialan prekariaattia. (Muissa suhteissa erinomaista ja hyvin näkyvää työtä tehneen Jyrki Kasvin putoaminen eduskunnasta viittaisi tähän suuntaan.) Porukkaa valui melkoisen hyvin pärjänneeseen Vasemmistoliittoon. Siitä en ole pahoillani, mutta muuten Suomen poliittinen ilmapiiri uhkaa nyt muuttua entistäkin lyhytnäköisemmäksi ja pohjoiskorealaisemmaksi.
Suomalaisen politiikan kiinnostavat ajat jatkuvat vähintäänkin ensi eduskuntavaaleihin asti. Saa nähdä, pystyykö kolmen suuren puolueen hyvävelimafia kokoamaan itsensä uudelleen, vai muuttuuko kenttä pysyvästi. Jättivoitosta huolimatta persut joutuvat pelaamaan ”vanhojen puolueiden” kanssa aivan samanlaisella neuvottelu-, kompromissi- ja suhmurointitaktiikalla kuin kaikki muutkin saadakseen läpi edes joitakin tavoitteistaan. Nopeita poliittisia pikavoittoja ei ole tulossa heille (eikä muillekaan): saa nähdä, jaksaako kannattajakunta odottaa kärsivällisesti – ja jos ei, ketkä pääsevät ensi vaalien protestipuolueeksi. Ja nouseeko äänestysprosentti niissä vaaleissa enemmän kuin vain pikkuriikkisen, kuten nyt.
