Tekijä: jPekka

Kaupungin sota

·

Viime maaliskuussa kävimme Museokeskus Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Näyttelyn yhteydessä varoitetaan etukäteen järkyttävästä materiaalista, eikä ihan aiheetta. Itselleni jäi vahvimmin mieleen melkoisen tunnettu kuva Verkatehtaan eteen Hatanpäänkadulle kuolleesta tuntemattomasta pikkupojasta. Tunteeseen vaikutti, että kuvittelin rakennusta silloiseksi majapaikaksemme Lapinniemen kylpyläksi, entiseksi puuvillakehräämöksi. Siinä olin väärässä: Verkatehdas sijaitsi keskustassa ja nykyään sen tilalla on Koskikeskus. Kuolleen pojan alla näkyvä mukulakivikatu on nykyään Suvantokatu.

Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun (et al.) toimittama kirja Tampere 1918 (Vapriikki 2008) sekä taustoittaa erinomaisesti ja perusteellisesti (lopultakin kohtuullisen suppeaa) näyttelyä että täydentää ja syventää osin samojen tekijöiden  Sisällissodan pikkujättiläistä.

Suurimmaksi osaksi Suomen sisällissota oli hajanaista kahakointia liikennesolmujen liepeillä* sekä raakalaismaisia puhdistuksia ja summittaisia teloituksia pääasiassa ”varsinaisen” sodan jälkeen. Tampere (ja jossain määrin Viipuri) on poikkeus, paikkakunta jossa käytiin oikeaa, modernia kaupunkisotaa kortteli korttelilta, talo talolta – ja Kalevankankaalla kirjaimellisesti hautakivi hautakiveltä. Luotien ja kranaattien jälkiä näkee edelleenkin vanhojen talojen seinissä.**

Vaikka en ole koskaan asunut Tampereella ja liikkunutkin siellä vain silloin tällöin, kirja aukaisee sisällissodan tapahtumia aivan uudella, konkreettisella tavalla: monet ratkaisevat taistelupaikat ovat tuttuja katuja, joita olen itsekin kävellyt monta kertaa. Tällainen konkreettisuus on (ainakin lievästi) mikrohistoriallisen lähestymistavan valtti. Runsas ja laadukkaasti painettu kuvitus auttaa asiaa: tuttuja rakennuksia on helppo bongata (vaikka toisinaan tunnistus meneekin ulkopaikkakuntalaiselta pieleen, kuten todettu).

Näyttelyn ja kirjan pitäisi oikeastaan kuulua jokaisen suomalaisen yleissivistykseen. Ne kertovat erinomaisella tavalla, mitä suomalaiset pystyvät tekemään toisilleen, sekä hyvässä että pahassa, ihan ilman ulkomaalaisten sekaantumista asiaan. Tämäkin kirja viittaa myös siihen, mitä suomalaiset ovat tehneet vääränkielisille ja väärännäköisille ”poikkeusolojen” nimissä otetuilla rajattomilla valtuuksilla.

___

* Siitä johtui sodan ainoan ”ison” aseen, panssarijunien, suuri merkitys
** Näkyy niitä Helsingissäkin, tietysti. Saksalaisten maihinnousun aikaisia osumajälkiä näkyy mm. Pitkässäsillassa.

Isoäiti ja asenne

·

Palataan vielä hetkeksi viikontakaisiin tunnelmiin. Tämä Vusi Mahlaselan tarina ja laulu, ”Thula Mama”, kuultiin myös Kaisaniemessä.

Kahtia jaettu

· 3 kommenttia ·

Suomen vuoden 1918 sisällissota lienee monessa suhteessa tyypillinen sisällissota. Se oli verinen, katkera ja kaoottinen. Sen tapahtumista, niiden oikeutuksista ja jopa sodan nimestä on kinasteltu vuosikymmeniä. Muistot, katkerat muistot, eivät suostu vieläkään kuolemaan, vaikka käytännöllisesti katsoen kaikki mukana olleet ovat kuolleet. Nykyisten kinastelijoiden muistot ovat usein koulussa (huonosti) opittua, jo oppiessa vääristynyttä tietoa (suuntaan tai toiseen), tai sitten kirjoista, elokuvista tai näytelmistä (Täällä Pohjantähden alla kaikissa kolmessa formaatissa) omaksuttua ja kuviteltua.

En tiedä, onko suomalaisten vimma pitää omia sotiaan jonakin aivan erityisenä ja poikkeuksellisena yleismaailmallinen ominaisuus, vai onko kyse esimerkiksi siitä, että jatkosotaa on niin paljon vaikeampaa puolustella, jos se liitetään osaksi toisen maailmansodan yleistä kulkua ja saksalaisten silmittömän aggressiivista ja totalitaristista hyökkäyssodankäyntiä? En tosiaan tiedä. Vasta suurvaltamiehityksestä vapautuneissa itsenäistyneissä maissa äärimmäisen väkivaltaiset kriisit, despotismi ja joukkomurhat ovat joka tapauksessa perin yleinen ilmiö. Suomi ei ollut poikkeus.

Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun toimittama Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY 2009) pyrkii olemaan objektiivinen, toteava ja analysoiva alkuvuoden vuoden 1918 tapahtumien ynnä niiden syiden ja seurausten yleisesitys. Se pohjustaa kuvailemalla Suomen suuriruhtinaskunnan osuutta Venäjän sotaponnisteluihin maailmansodassa: Suomalaisia vapaaehtoisia värväytyi aluksi jonkin verran Venäjän armeijaan, muuten suomalaiset lähinnä hyötyivät sodasta, koska tarviketilaukset toivat maahan rahaa ja työpaikkoja. Yksikamarinen eduskunta oli tuonut valtiopäiville jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin työväestön edustajat, mutta isot kysymykset – torpparikysymys, työaikalait – odottivat yhä ratkaisemistaan. Muun Venäjän sota oli sen sijaan kuihduttanut nälänhätien partaalle, ja lopulta keisarivalta romahti maaliskuun vallankumouksessa 1917, ja sitten kaoottinen porvarishallinto romahti puolta vuotta myöhemmin lokakuun vallankumouksessa bolševikkien valtaannousuun. Suomessa sekä oikeiston että vasemmiston itsenäisyysmieliset näkivät tilaisuuden koittaneen. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen hetkellinen yksimielisyys alkoi nopeasti rakoilla, katastrofaalisin seurauksin.

Kuten Pikkujättiläinen toteaa, Suomen sisällissota oli siinä suhteessa merkillinen, että jotakuinkin kaikki hävinneen osapuolen vaatimukset toteutettiin muutaman vuoden kuluessa: torpparit ja mäkitupalaiset saivat maata, säädettiin työaikalaki, kaikki pääsivät kouluun ja sitä myötä urakehitysmahdollisuudet demokratisoituivat. Eikä Suomesta sittenkään tullut Saksan keisarikuntaan sitoutettua kuningaskuntaa.

Saksalaismielisyys kyllä jatkoi vimmaista, yksisilmäistä voittokulkuaan aina siihen asti, kun Helsingin herrat lakkasivat pakon edessä lyömästä päätään Karjalan mäntyyn vuonna 1944. Myös kommunisteja tai kommunisteiksi kuviteltuja vainottiin vielä vuosikymmeniä. Varsinaisen sisällissodan päätyttyä alkoivat vainot, ns. valkoinen terrori, kosto todellisista ja kuvitelluista hirmuteoista. Ilmeisesti ainakin Kannaksella terrori johti silkkoihin etnisiin puhdistuksiin, kun mm. Viipurin ja Raivolan venäjänkielistä siviiliväestöä teurastettiin täysin järjestelmällisesti. (Kuten taannoin totesin, epäilen että etnisiä puhdistuksia on tapahtunut muuallakin. Ainakin Helsingistä tuntuu sisällissodan jälkeen kadonneen kaikki sitä edeltänyt luonteva, reipas ja iloinen monikulttuurisuus.)

Yrjö Varpion kirjoittamasta luvusta ”Vuosi 1918 kaunokirjallisuudessa” pomppaa silmille katkelma Lauri Pohjanpään runosta vuodelta 1920, joka voisi olla peräisin vaikkapa amerikkalaisten kuvitelmasta siitä, millaista islamistinen runous on, tai islamistien kuvitelmaa siitä mitä länsimaiskristittyjen runous on:

Ja siks’ on hurmein huuruva nyt
tänä yönä leirin hiekka,
me olemme kutsutut kostamaan,
me olemme Herran miekka.

Ei tästä sodasta ole kovin kauaa. Ei sitä pidä unohtaa, eikä sen aikana ja jälkeen tehtyjä ihmisoikeurikoksia pidä painaa villaisela. Niitä pitää yrittää oppia ymmärtämään, ei siksi että tekijät kaipaisivat armoa, vaan siksi että voisimme ainakin yrittää välttämästä samanlaisten tapausten toistumista Suomessa tai missään muuallakaan. Ei sellainen helppoa ole – niin on nähty Jugoslaviassa, Ruandassa, monessa muussa paikassa – mutta vaivan arvoista.

Maailmakylässässä

· 3 kommenttia ·

Muutamia muisti- ja valokuvia viikonlopun Maailma kylässä -festivaaleilta Helsingin Kaisaniemessä. Mukavaa oli, erinomaista musiikkia ja loistavaa ruokaa: vietnamilaiset kevätkääryleet olivat isoja, meheviä, maukkaita ja täyttäviä, varsinkin reilun viiden kappaleen täytenä lautasellisena.

Mutta siihen musiikkiin.

Oli hauskaa nähdä Tuomari Nurmio pitkästä aikaa bändin kanssa. Dumari & Spuget teki Handen vanhoista(kin) biiseistä eräänlaista Captain Beefheart -filtterin läpi kierrätettyä rujohkoa rockabillyä, joka toimi pääosin vallan mainiosti. ”Lasten mehuhetki” tosin kärsi noin suoraviivaisesta ja keveällä treenillä vedetystä tulkinnasta. Muuten ei valittamista.

Pentti Kurikan nimipäivät tuo mieleen noin vuoden 1979 punkbändit sekä hyvässä että pahassa: soitto pysyy koossa juuri ja juuri, biisit ovat (lievästi sanoen) yksinkertaisia, mutta asennetta on vähintään kahdellatoista. Tällä kertaa vieraana oli myös Pelle Miljoona, ja tällä yhdistelmällä ”Mua valvotaan” kyllä hajosi käsiin vähän turhankin tehokkaasti. Mutta ajatushan on tärkein.

Festivaalin kenties hämmentävin esiintyjä oli vietnamilaiskvartetti Mat Troi Moi. Lava oli täynnä vaikuttavannäköisiä kaakkoisaasialaisia perinneinstrumentteja, joita yhtyeen nuoret neidit soittivat ilmeisen osaavasti taitavan yhteislaulunsa ohessa. Hämmentävä osuus olivat läppäriltä soitetut syntsateknopoppisdance-taustat – ja ehkä myös laulujen tekstit, jotka ainakin yhden laulajattaren puolikielisten välispiikkien perusteella kertoivat lähinnä rakkaudesta isänmaa Vietnamiin.

Mutta ainakin hieman juopunut vierustoveri, tuntematon minua muutaman vuoden nuorempi mies, oli erittäin otettu: ”Mä en pese mun silmiä ainakaan viikkoon.”

Ukrainalais-eestiläinen Svjata Vatra pisti tomerasti tanssiksi sunnunta-iltapäivällä. Bändin laulaja Ruslan Trochynskyi soitti vetopasuunan ohella myös viikatteenterää. Katselin suuren osan keikkaa lavan sivusta, ja etsiydyin sitten keskemmälle nähdäkseni bändistä myös heidän mainiosti komppaavan basistinsa. Mutta ei lavalla ketään basistia ollut. Hanuristi Kulno Malva soitti bassokuviot (kirjaimellisesti) vasemmalla kädellään.

Newyorkilainen Hazmat Modine oli mainio tuttavuus. Ensinnäkin tietysti bändi, jonka basisti soittaa sousafonia, ei voi mitenkään olla huono. Toisekseen oli hauska nähdä bändi, jonka tyypit näyttävät itärannikon keski-ikäisiltä juutalaisperheenisiltä eivätkä miltään tähtimuusikoilta. Paitsi trumpetisti, joka näytti hyväntekeväisyysiltamiin tulleelta kotirouvalta (ja soitti vallan loistavasti).

Hazmat Modine oli myös musiikillisesti minun korvaani miellyttävää kamaa. Vahvaa, vanhanaikaista rhythm and blues -henkistä juurimusiikkia, joka heittäytyi aina välillä vaikkapa tanakaksi tangoksi tai… joksikin aivan muuksi.

Ja ei, eteläafrikkalainen Vusi Mahlasela ei soittanut sitä soitinta, joka hänen nimestään ehkä voisi tulla mieleen. Sen sijaan tämä apartheidinvastaisen rauhanomaisen taistelun veteraani lauloi mielettömän hienolla äänellä ja soitti vielä riivatun rikasta kitarakomppaustakin. Bändi säesti tyylikkään hillityllä svengillä. Olisin ostanut festarien infotiskiltä Mahlaselan levyjä, elleivät kaikki käteiset rahat olisi ehtineet jo aikaisemmin mennä Svajta Vatran ja Hazmat Modinen albumeihin.

Pois lähtenyt on hän

·

Robbie Robertsonin uutta soololevyä How to Become Clairvoyant on tullut kuunneltua viime aikoina varsin paljon. Tämä David Lettermanin show’ssa puolitoista kuukautta sitten esitetty ”He Don’t Live Here No More” on hienon levyn selkeästi nopein laulu.

Robbien kitara näyttäisi toiselta niistä kahdesta modifioidusta Stratosta joita hän soitti The Last Waltzissa. Ainakin siitä on samaan tapaan siirretty keskimikki tallamikin viereen.

Lapsuusmaisema

·

Minulla oli jokseenkin työteliäs aamu. Erinäisistä syistä hyppäsin jo puoli seitsemän aikaan bussista Kehä I:llä Kivikon kohdilla, vaeltelin kauniita metsäpolkuja ja hiljaisia katuja myöten Kontulaan, kävin ensimmäistä kertaa jotakuinkin 32 vuoteen uimassa Kontulan uimahallissa ja palasin kotiin aamiaiselle.

Tällä pihalla olen viettänyt melkoisen osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Nurmikon keskeltä vaisusti pilkottava kallionpinta on se, mihin kolhaisin polveni alle kymmenvuotiaana. Arpi näkyy vieläkin, jos tarkkaan katsoo. Kuvaa ottaessani selkäni takana oli rappu, jossa perheemme asui seitsemisen vuotta, vähän takavasemmalle on rappu jossa asuimme sitä ennen kuutisen vuotta. Leikkikentällä oli yksi tutunnäköinen kiipeiluteline. Keinut ovat samalla paikalla kuin ennen, mutta kehikot on vaihdettu 1970-luvun jälkeen. Puut ovat kasvaneet melkoisesti.

Reissun tarkoitus ei kuitenkaan ollut nostalgia. Olen päättänyt sijoittaa Muurahaispuun päähenkilö-kertojan asumaan johonkin niistä neljästä talosta, jotka jäävät kuvan oikean laidan puiden ja niiden takana olevan ala-asteen koulun tuolle puolen. Minä kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa ala-asteen paikalla olleissa parakkikouluissa. Kertoja on suunnilleen minun ikäiseni, ehkä hän on tuntenut minut ainakin ulkonäöltä. Hänellä on (ainakin tässä vaiheessa) sama etunimi kuin yhdellä alaluokka-ajan kaverillani, joka asui samoissa taloissa, mutta hän ei ole sama poika. Nimi oli siihe aikaan varsin yleinen (enkä ole vielä todellakaan varma, että pitäisin sen).

Varhaisen kevätaamun Kontula oli kaunis, rauhallinen, suorastaan seesteinen, mutta samalla elävä ja inhimillinen. Ihmisten kaupunginosa. Voisin hyvin kuvitella asuvani siellä – tai voisin, ellen sattuisi viihtymään niin loistavasti nykyisessä kodissani. Harkitsen kyllä vakavasti käyväni asuntoesittelyssä valitsemassani taloyhtiössä, jos sattuu silmiin sopivankokoinen asunto, mutta en ostaakseni sitä vaan ottaakseni tuntumaa siihen, millaisia talon asunnot ovat nykyään. Kävin kyseisissä taloissa viimeksi 1980-luvun alussa, jolloin ainejärjestötoverini asui siellä. Ehkä olisi aika päivittää muistikuvia myös talon sisätiloista.

Varhaistuotanto IV

·

Hauska Helsinki -kirja (Tammi 1994) oli tilaustyö. Helsingin kaupunginkanslian tiedotustoimisto halusi vieraille jaeltavaksi jotain muutakin kuin virallista kuvapönötystä ja tilasi isältäni kirjan täynnä Helsinki-aiheisia tarinoita. Käytännön materiaalin keräily- ja toimitustyö jäi pitkälti minulle. Pengoin Kansanrunousarkistosta* Helsinki-aiheisia tarinoita, keräilin juttuja netistä**. Osan haastatteluista tein itsekseni, osan faijan kanssa. Lisäksi juttuja tilattiin monilta nimekkäiltä pakinoitsijoilta: Seija Sartti, Kai de Puu, Arijoutsi, Origo… Haastateltavien kirjo ylsi ylipormestari Teuvo Aurasta Jussi Raittiseen ja Juhani Merimaahan. Kaikki eivät olleet paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mukana oli hyvä otos maassa- ja maahanmuuttajia Arthur Fuhrmannista Umayya Abu-Hannaan sekä joukko entisiä ja silloisia kaupungin virkamiehiä ja -naisia.

Hauska hanke.

Kerran sokea mies kerjäsi Rautatieaseman nurkalla. Tuli paikalle herra ja työnsi satamarkkasen sokean hattuun. Tuulenpuuska lennätti kuitenkin rahan saman tien kadulle. Sokea pomppasi pystyyn ja ryntäsi perään saaden lopulta rahan kiinni.
– Mitä, ettehän te olekaan sokea, ärähti herra.
– Emmä ookkaan, mutta kaveri on ja mä vaan tuuraan sitä sen aikaa kun se istuu levarissa kattomas Majakkaa ja Perävaunua.

Huulenheiton lisäksi kirjaa tehdessä piirtyi omaankin mieleen uudenlainen kuva Helsingistä ja sen elämästä 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin: sinne asti kantoivat arkistojen kertomat ja haastateltavien vanhemmilta polvilta välittämät muistot. Kirjaa tehdessä kuulluista ja luetuista tarinoista jäi mielenpohjalle vaivaamaan, mitä kaikkea täällä oikein tapahtuikaan vuoden 1918 taitoskohdassa (paitsi se ilmeinen, eli sisällissota ja saksalaisten maahanhyökkäys). Tsaarinajan loppuvuosien Helsinki oli iloinen, monikulttuurinen, elävä kaupunki juutalaisine kaupustelijoineen, tattareineen, kiinalaisineen ja maroosiryssineen. Itsenäisyyden ajan alkuvuosien (ja myöhemmänkin ajan) Helsinki oli kylmä, kuollut, monokulttuurinen, etnisesti yhtenäistetty, ahdistava ja ankea hallintokaupunki. Mitä tapahtui? Minne kaikki katosivat? Lähtivätkö he vapaaehtoisesti vai pakotettiinko heidät, tapahtuiko jonkinlainen etninen puhdistus?

___

* Siellä törmäsin myös tarinaan, jonka opiskelukaveri oli kertonut minulle 1980-luvun alussa ja jonka olin ymmärtänyt tapahtuneen hänen kaverilleen. Arkiston versio oli tallennettu vuonna 1910… Aloittaessaan hommat rakennustyömaalla tyyppi oli valikoinut itselleen tukevan parrunpätkän ja vietti koko kesän kanniskellen sitä olallaan tärkeän ja määrätietoisen näköisenä paikasta toiseen. Työnjohtajat katsoivat vain, että sillä miehellä on homma kesken eivätkä määränneet hänelle muita töitä. Aikaa jäi löysäilyynkin paikoissa, joissa kymppien silmä vältti. Kimmon minulle kertomassa versiossa palkkikaveri kärähti tempustaan, arkiston versiossa ei, vaan oli mukana harjakaisiin asti ja sai vielä pomojen kehut.

** toisin sanoen siihen aikaan news-ryhmistä. World Wide Web oli syntymässä, mutta esimerkiksi ensimmäiset hakukoneet kehittyivät vasta puoli vuosikymmentä myöhemmin.

Nainen, kitara ja epätoivo

·

Mirel Wagner kiinnitti huomioni jokin aika sitten, kun tämä parikymppinen espoolaistyttö kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa fanittavansa Son Housea. Nyt kun olen päässyt kuuntelemaan Wagnerin levyä, täytyy sanoa ettei huomioni kiinnittänyt lähdeviittaus ollut lainkaan virheellistä mainontaa.

Tämä toista vuotta sitten Samettiklubilla kuvattu askeettinen videopätkä on soundillisesti karu, mutta antanee vähän kuvaa siitä, mistä on kyse.