Tekijä: jPekka

Taustalla

·

Hieman (edelleen jatkuvan) kesän festarimuistoja. Hieno, hieno ”Back Burner” kuultiin myös Isobel Campbellin ja Mark Laneganin vahvatunnelmaisella Ruisrockin keikalla.

Laulajaduon dynamiikka on sinänsä mielenkiintoista. Vastoin kaikkia showbisneksen sääntöjä oikeastaan kumpikaan ei tunnu haluavan keskipisteeksi lavalla. Laneganiin kuitenkin helposti suhtautuu sellaisena, vaikka tämä ei ota minkäänlaista yleisökontaktia, ei sano sanaakaan laulamisen lomassa eikä mitään. Yhtyeen kapellimestari/säveltäjä/sanoittaja/sovittaja/tuottaja/sellisti Campbell tuntuu hänkin viihtyvän paremmin hieman syrjemmällä. Musiikki ja tunnelma ovat kuitenkin niin vahvoja, että homma toimii ja etenee ilman (näennäistä) keskipistettäkin.

Steinhöfner

·

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Cd-pyörylällinen vailla Jaakko Tepon musiikkia

·

Useampaankin kertaan täällä(kin) mainostettu A Glance Beyond Nature -ääniteprojekti on nyt saanut lopultakin konkreettisen muodon.

Olen kyllä tallentanut musiikkiani cd-r-levyille – hyvinkin paljon – ja jopa myynyt muutaman sellaisen, mutta tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta kun musiikillisia tekemisiäni on ikään kuin ”julkaistu” edes monistetulla cd-levyllä.

Parinsadan levyn monistaminen pahvikansineen ei maksanut niin paljoa, ettenkö voisi kuvitella julkaisevani näin lisääkin, ja omempaa musiikkiani, joskus lähitulevaisuudessa. Materiaalia on jo jonnin verran kasassa, ja pistän ennakkomaistiaisia kuulolle tuonnenpana.

Sitä odotellessa A Glance Beyond Naturea voi kunnella projektin omilla nettisivuilla ja jos musiikki innostaa, levyä voi tilata sivujen PayPal-linkin kautta vapaaehtoisella summalla. Tai lähettämällä minulle viestiä sähköpostilla (j. pekka. makela (ät) yrttimaa. net) niin, että ilmoitan tilinumeron.

Hiljaisuus.

·

Tämän aamun uutisten jälkeen ei voi muuta kuin sytyttää kynttilän Norjassa terroristi(e)n joukkomurhassa kuolleiden muistolle ja ottaa osaa heidän läheistensä suruun.

Väistämättä tulee kuitenkin pohtineeksi, miksi yhä edelleen jokaisen terroriteon oletettu tekijä on islamisti, kun tilastojen mukaan lähes kaikki Euroopassa toimineet terroristit ovat ei-muslimeja ja ei-islamisteja.

Lyhyesti, muttei huonosti

·

Viime kesänä Roskildessa näkemäni Prince pääsi sitten lopulta Helsinkiinkin asti, ja edellisen keikan perusteella odotukset olivat korkealla. Pitkälti Prince niihin vastasikin. Hjallin akustiikka veti tosin soundeja aikamoiseksi kaikumössöksi ja vaikeutti pitkiin jammailusikermiin upotettujen laulunkatkelmien tunnistamista, mutta sekä bändi että sen johtaja tuntuivat olevan melkoisen mainiossa soitto-, laulu- ja biletysvireessä. Siihen nähden keikka jäi yllättävän lyhyeksi: hyvää yötä toivotettiin vain reilun tunnin setin jälkeen. Tokihan bändi taputettiin takaisin lauteille vielä neljä kertaa, joten keikan kokonaiskesto oli kahden tunnin paremmalla puolella. Hesarin keikka-arvion kommenttien perusteella lisääkin olisi voinut olla tulossa, jos yleisö olisi tajunnut vaatia uusia encoreita.

Itse en välttämättä ihan kympillä tykkää tuollaisesta tavasta suunnitella keikan pääosa encoreiden sarjaksi, mutta enhän minä siellä soittajana ollutkaan… Joka tapauksessa yleisö sai aimo annoksen loistavasti groovailevaa bilemusiikkia ynnä kaupan päälle melkoisen sarjan virtuoottisia sooloja sekä Princeltä itseltään että hänen bändinsä jäseniltä: Prince on aina jakanut auliisti huomiota yhtyeidensä erinomaisille (nais)muusikoille. Kyllä kannatti mennä kuuntelemaan, ja toivottavasti seuraavaa Prince-keikkaa Helsingissä ei tarvitse odottaa ihan yhtä kauaa.

Nostalgiapitoinen tuplafestivaalibloggaus

·

Kotona taas, reilun puolen viikon mittaisen eteläisen Suomen lenkin jälkeen. Joten tässä mieleenjääneitä muisti- ja valokuvia torstaiselta Pori Jazzilta ja viikonloppuisesta Ilosaarirockista.

Vaikka en erityisemmin perusta jatsista enkä välttämättä muustakaan Porin kovin AOR-henkisestä tarjonnasta, pisteet silti sen tajuamisesta, että festivaalin voi järjestää ns. sivistyneestikin: penkkejä on riittämiin ja olosuhteet on muutenkin selvästi suunnattu ihmisille. Nykyinen Pori Jazz on nykyisiin rockfestivaaleihin verrattuna samaa mitä nykyiset rockfestivaalit ovat verrattuina 1980-luvun alun rockfestivaaleihin. Niin, ja Jyrki Sukulan suunnittelema picnic-kori oli ihan oikeasti maukas ja riittoisa lounaspaketti kahdelle ns. perinteisen ruumiinrakenteen omaavalle ihmiselle. Jos olisin ystävämme Kulinaarimuru, tässä epäilemättä olisi laaja esittely korin sisällöstä runsaine valokuvineen.

Sen sijaan tuli kuvailtua kaikenlaisia musikantteja.

Hoedown soitti taannoista Mavis Staples -lämmittelyä sähköisempää ja bluesihtavampaa materiaalia. Asiaan vaikutti varmasti myös Jukka Gustavssonin vierailu kosketinsoittajana. Toinen vierailija Jonna Tervomaa lauloi nätisti muutaman rallin verran. Ohjelmisto oli tälläkin kertaa lähinnä covereita, mutta hyvin ja paikka paikoin jopa oivaltavasti sovitettuna. Yhden kappaleen verran tuli vanhaa lemppariani Little Featiakin.

Randy Breckerin ja Bill Evansin kokoonpano, joka näiden kahden puhaltajan lisäksi sisälsi maineikkaan trion nimeltä Medeski, Martin & Wood, soitti seuraavaksi mukavasti rullaavaa modernihkoa (luullakseni) jazzia jossa oli tuon tuostakin musiikillista ideaa jopa tällaisen ei-jatsinharrastajan korvaan. Musiikki oli muutakin kuin tylsämielistä teema/soolo/toinen soolo/teeman kertaus/loppusoolo -jollotusta. Ja kun komppi toimii, musiikki toimii yleensä ainakin vähän paremmin.

Valitettavasti tämä viisaus ei pelastanut Martha Reeves & the Vandellasia. Vuonna 1964 levytetty ”Dancing in the Street” on yksi kaikkien aikojen klassikoita ja minun ykkösesimerkkini todella huikeasti yhteen soittavasta komppiryhmästä. Laulu kuultiin kyllä tälläkin keikalla, asianmukaisesti setin viimeisenä, mutta täydellinen popkappale tuhrittiin turhilla sooloilla ja selittelyillä. Martha Reeves ei itse ollut missään erityisen hyvässä iskussa, ääni toimi hetkittäin ja muistikin silloin tällöin. Hyvä perustelu sille, että jotkut ihmiset on syytä päästä eläkkeelle muita aikaisemmin.

 

Tom Jones sen sijaan… yhtäkkiä tyhjällä lavalla ulvahti ilkeän säröinen slide-kitara ja Jones astui lavalle vain rumpalin ja kitaristin tukemana laulamaan kyrväkästä gospelbluesia. Kokoonpano täydentyi vähitellen, mutta ote pysyi edelleenkin väkevän bluesvoittoisena. (Tälläkin kertaa kuultiin Little Featia, hieno luenta ”Dixie Chickenistä”.) Pari hittiklassikkoa soitettiin vähän sillai ”no onhan nää pakko soittaa” -asenteella jämäkämmän materiaalin lomassa, mutta ”Delilahista” oli tehty mielettömän hieno teos, joka lähti silkkana flamencona ja päätyi jonnekin Meksikon maisemiin.

Jos Tomppa sattuu kohdalle, suosittelen.

Mutta enhän minä olisi luultavasti lähtenyt koko festivaaleille, jos siellä ei olisi soittanut Black Dub. Hienon esikoisalbumin – ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanoisin upeiden sooloalbumien – ansiosta odotukset olivat ns. korkealla, eikä kvartetti pettänyt. Darryl Johnsonin tilalle tullut basisti James Wilson ei ollut ihan edeltäjänsä tasoa, mutta muuten ei valittamista. Setti sisälsi enimmäkseen Black Dub -levyn materiaalia muutamalla Lanoisin soololevyraidalla täydennettynä. Jos olisi vielä saanut kuulla ”The Makerin” Lanoisin ja Trixie Whitleyn duettoversiona, niin olisi kyllä ollut melkein pissat housussa. Lumoavaa musiikkia.

Seasick Steve lunasti hänkin lupauksensa. Pelkästään (melkoisen villin) rumpalin ja omien, toisinaan omatekoisten ja  toisinaan kolmekielisten ”piece of shit” -kitaroidensa säestämänä herra Wold sai aikaan melkoisen jämäkkää modernia, juurevaa bluesia, joka kunnioittaa juuria mutta ei jää menneisyyden vangiksi. Oikea asenne, siis.

Pori-vierailu jäi yksipäiväiseksi, sillä perjantain vietimme ajelemalla eteläisen Suomen halki kohti Kiihtelysvaaraa ja anoppilaa, joka on erinomainen tukikohta Ilosaarirock-vierailulle.

Koska itse olen elänyt 1970-lukuni 1970-luvulla, Von Hertzen Brothers ja Buzzcocks eivät jaksaneet kovinkaan suuresti innostaa.

Jäähyväiskiertuettaan tekevä barcelonalainen Ojos de Brujo oli sitten toinen juttu. Alkuun bändin yhdistelmä espanjalaista ja latinalaista perinnettä sekä hiphop-aineksia kuulosti aurinkoisessa iltapäivässä vähän yökerhomaiselta, mutta pikku hiljaa setti alkoi jämäköityä ja väkevöityä. Huippuhetkiin kuuluivat taustalaulajattaren näyttävät flamenco-tanssituokiot, sähkörytmeillä tai ilman.

Kate Nashin kuva on tässä ihan visuaalisista syistä ja hänen bändinsä naisenergia-asenteen vuoksi. Musiikki oli minun korvaani tyypillisehköä modernia brittipopia, joka ei ole koskaan kuullut mistään muusta kuin brittipopista, ja Nashin tiuskiva, AbFabin Bubbles-sihteerikön mieleen tuova laulutyyli riipi tätä korvaparia.

Kuten varmaan arvaatte, olisin viettänyt viikonlopun tiiviisti Turun Finnconissa, ellei Joensuun lauantai-illan pääesiintyjä olisi ollut nimeltään Sielun Veljet.

Etukäteen reunion-keikkaan tuli suhtauduttua varsin ristiriitaisesti. Tavallaan tuntui, että bändi olisi pitänyt jättää hienojen muistojen varaan, ettei niillä mitenkään voi olla samaa mieletöntä draivia kuin silloin joskus… vaikkapa Lepakon Mustassa salissa. Eikä festarin päälava muutenkaan vaikuttanut sellaiselta paikalta, jossa tällainen maaninen šamaanikohkaus voisi toimia. (Huonoimmat näkemäni siekkarikeikat ovat tainneet olla juuri festarilavoilla.) Mutta…

”Lapset” avasi keikan oikeastaan juuri niin kuin pitikin: se teki selväksi, ettei kyse ole pelkästään vanhojen, öh, ”hittien” läpisoittamisesta. Settiin oli muutenkin napattu miellyttävän paljon alkuaikojen levyjen särmikkäitä, kulmikkaita ja rupisia kummallisuuksia. Mitään oleellisesti uutta kappaleisiin ei oltu tehty – ”Nukkuvaa hirviötä” tietysti lukuun ottamatta – mutta ne itse asiassa toimivat melkoisen hyvin. Soundimaailma oli ehkä siistimpi kuin silloin joskus, eikä ulkoilma voinut tuottaa sellaista seinistä heijastuvaa äänivallia kuin muinoin; voi tietysti kysyä, olisivatko keski-ikäiset korvat sellaista kestäneetkään… kuten muutkin ovat todenneet, Affe Forsman ja Jouko Hohko keskittyivät soittamiseen ja jättivät kohkaamisen Alangolle ja Ormalle. Näin homma pysyi musiikillisesti hyvin kasassa niissäkin kappaleissa joiden rytmiikka ei ollut ihan standardikamaa.

”Ossin jälkeiset” ja ”Tango skitsofrenian” olisin halunnut kuulla, mutta muuten paketti sisälsi suurimman osan nyrjähtäneemmistä siekkarisuosikeistani. Tähtimeininkiä tuli peliin oikeastaan vasta encoreissa, kun ”Rakkaudesta” sai säestyksekseen jousisektion. Ja kun viimeinen kappale ”Huda huda” räjäytettiin ilotulitukseksi.

Nyt se sitten on nähty. Mikä 80-luvun klassikko seuraavaksi? Mieleen tulee Se, eikä ainoastaan siksi että Yari tuli bongattua festarien VIP-alueella.

 

Sunnuntai oli jossakin määrin jälkilämmittelyä, mutta kyllähän Pertti Kurikan nimipäivät on aina kunnon meininkiä. Bändillä on sekä soitannollisessa että sanoituksellisessa otteessaan samaa intoa ja pioneerihenkeä kuin niillä 1970-luvun lopun punkbändeillä ennen kuin niistä tuli ”legendoja”. Mieluummin PKN kuin Buzzcocks, siis.

Näin aikoinaan The Selecterin Ruisrockissa ja Bad Mannersin vähän myöhemmin Tavastialla, mutta Two-Tone-liikkeen kaksi tunnetuinta bändiä jäi väliin. The Specialsin osalta vahinkoa ei pystyne enää korvaamaan, mutta Madness osoittautui yllättävänkin vereväksi ja tanssittavaksi ryhmäksi. Setti alkoi oikeaoppisesti ”One Step Beyondilla” ja pysytteli muutenkin enimmäkseen ska-kauden klassikoissa. Jos homma tehdään näin hyvin, elävästi ja tanssittavasti, minulla ei ole mitään nostalgiaa vastaan.

 

Ei niin (mutta toisaalta)

·

Olen joutunut toisinaan muuttamaan mielipiteitäni eräistä poliitikoista – oli järkyttävä kokemus, kun Poliittinen Broileri Numero Yksi eli Harri Holkeri rupesi lopulta puhumaan minun mielestäni ihan fiksuja – mutta Raimo Ilaskivi aiheuttaa minussa yhä samanlaisia reaktioita kuin pitäessään 1980-luvun puolivälissä Helsingin ylipormestarina radiopakinoita Radio Cityssä. Hänen itserakas, hyveellisen närkästyksen tuottamasta mielihyvästä värisevä äänensä olisi saanut kilteimmänkin koulutytön haluamaan lähteä kadulle vetämään kamaa ja hakkaamaan heikompiaan.

Päivän Hesarin yleisönosastossa hänen hyveellinen närkästyksensä kohdistuu niihin, jotka niin järkyttävällä tavalla syyttävät hänen vanhaa ritarikuntatoveriaan Yrjö von Grönhagenia natsiksi. Ilaskiven mukaan pelkkä kulttuuriattašeana Berliinissä sodan aikana toimiminen ei tarkoita sitä, että ko. henkilö on natsi. Ei niin. Se, että hän työskenteli SS-joukkojen ”rotutieteelliselle” Ahnenerbe-yksikölle erinäisiä vuosia yrittäessään todistaa suomalaisia – ja erityisesti karjalaisia – osaksi muinaista arjalaista herrakansaa sitten toisaalta viittaisi jonkinlaiseen natsiuteen. Tietysti voidaan (melkein perustellusti) todeta, että eihän hän mikään natsi edes voinut olla, koska sai lopulta Ahnenerbestä potkut siksi, etteivät suomalaiset (tai karjalaiset) lopulta olleetkaan kyseisen tutkimuslaitoksen ”tutkimusten” mukaan arjalaisia eivätkä herrakansaa vaan jotakin alempaa (ja epäilemättä lopulta tuhottavaa) aasialaisrotua.

En tiedä von Grönhagenin tekemisistä sodan jälkeen – puhumattakaan hänen Suomeen tuomastaan Konstantinus Suuren ritarikunnasta – mutta mielestäni ihmisellä on ja tuleekin olla oikeus muuttaa mielipiteitään. Ottaa laput silmiltään. Jopa Ilaskivellä. Ehkä minullakin, hah.

Sitä odotellessa ehtii hyvin käymään vaikkapa tämän kesän Finnconissa Turussa! Itse en paikalle pääse, mutta ei se tarkoita sitä etteikö teidän kaikkien muiden kannattaisi kokoontua!