Tekijä: jPekka

Ovat Toiset meistä kirjoja

·

Aamu-uinnilta palatessa oli pitkästä aikaa syytä ajaa kotipysäkin ohi ja käydä hakemassa postikiskasta kirjapaketti.

China Miévillen Toisten painettu versio näyttää komealta, ja kansi ristiriitaisine värisävyineen tavoittaa hyvin kirjan henkeä. Kuten taisin todetakin, kääntämisen aikana aloin tykätä kirjasta koko ajan enemmän. Siinä yksi lisäetu tästä ammatista: tulee luettua kirjoja paljon syvemmältä kuopien kuin tavallisesti.

Nyt pitäisi sitten löytää uusia käännöstöitä syksyksi. Muurahaispuun kirjoittaminen etenee tällä hetkellä erinomaista vauhtia kohti loppulukuja, ja jotain pitää leipänsä eteen tehdä senkin jälkeen.

Etelä-Afrikan ääni

·

Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Mama Africa (2011) toimi, noin periaatteessa, ihan hyvin, mutta jotenkin jäi vähän sellainen fiilis että olisi se tällä(kin) materiaalilla toimia vielä paremminkin.

Aihehan on mitä oivin, ja elokuvansa ansainnut. En koskaan nähnyt Mirian Makebaa (1932–2008) livenä, mikä nyt kaduttaa: hän oli ilmeisen vahva, karismaattinen esiintyjä, jonka tyylikirjo ylsi silkasta jazzista ja eteläafrikkalaisista perinnelauluista vahvaan, moderniin, monikulttuuriseen afrikkalaisfunkiin. Sen lisäksi hän oli demokratian esitaistelija, joka joutui elämään kolmekymmentä vuotta maanpakolaisena Yhdysvalloissa, Guineassa ja Belgiassa ennen kuin pääsi palaamaan kotimaahansa Etelä-Afrikkaan maan demokratisoitumiskehityksen päästyä alkuun.

Kuten monet tietävätkin, Makeban itsensä oli tarkoitus olla mukana dokumentissa, mutta hän menehtyi sydänkohtaukseen Italiassa konsertin jälkeen ennen kuin kuvauksia ehdittiin aloittaa. Kaurismäkin on saanut kuitenkin kuvattua monia Makeban omaisia,  läheisiä ja työtovereita eri puolilta maailmaa, ja melkoisen määrän dokumentti- ja konserttimateriaalia 1950-luvulta viimeiseen konserttiin asti. Tästä aineistosta on koottu rakenteeltaan suhteellisen perinteinen elämäntarinadokumentti, joka kattaa aihettaan niin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti kuin puolitoistatuntinen elokuva voi.

Mutta minun silmälleni ja korvalleni elokuvassa on yksi vakava vika, ja vaikka se on tällaisissa dokkareissa perin yleinen vika, se on silti katastrofaalisen vakava ongelma: Mirian Makeba oli huikea laulaja, hieno lauluntekijä ja loistava esiintyjä. Miksi hänen ei anneta laulaa elokuvassa kuin pieniä pätkiä kerrallaan? Joka ikinen loistava (ja vanhempien televisiotallenteiden tapauksessa hyvin huolellisesti ja laadukkaasti restauroitu) konsertti- ja studioesiintyminen on pätkitty älyttömäksi ADHD-silpuksi kun on pitänyt saada taas uusi puhuva pää puhumaan. Kyllä teatterissa olisi mielihyvin istunut vielä puolikin tuntia pidempään, jos olisi saanut katsella kokonaisia esityksiä. Mitä Kaurismäki tykkäisi siitä, jos hänen elokuvansa silputtaisiin puolen minuutin pätkiksi, ja niiden väleissä hänen tuttavansa kertoisivat muistojaan kuvauksista?

”… joku veti piuhan irti…”

·

Tämän viikon tapahtumien jälkeen ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin soittaa – edelleenkin valitettavan ajankohtaista – The Clashia. Tämä alunperin Rude Boy -elokuvassa nähty kaoottinen konserttipätkä kaikenlisäksi sisältää juuri ne kaksi kappaletta, jotka olivat ajankohtaisia silloin ja ovat ajankohtaisia nytkin: ”London’s Burning” ja ”White Riot”.

Edellisen mellakkakauden jälkeen englantilaisia rangaistiin Margaret Thatcherin hirmuhallintokaudella. Toivottavasti heillä on nyt parempi onni.

Nak-nak-nak-nak

·

On aikaa siitä kun olen viimeksi kiusannut teitä ITE-musiikillani. Nyt sitä tulee peräti kahden normaalimittaisen laulun verran, melkein kahdeksan minuuttia.

”Ettet pelkäisi” lähti liikkeelle ajatuksesta tehdä Bluesounds-pastissi, ja lopullisessa versiossa on paljon aineksia esikuvatriolta. Nakuttava Stratocaster-komppi on tietenkin lainannut innotuksensa ”C. C. Lessistä”, laulun rakenne (ja pituus!) ”T. H. E. Worldista”. Dobro ja meriteema pohjaavat tietenkin omaan Bluesounds-suosikkiini ”Wavesiin”, vaikka veden puhdistava vaikutus viittaa tietysti myös Bluesoundsin hienoon coveriin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä”: biisi oli rakenteineen ja pohjineen olemassa monta kuukautta kun yritin väkertää siihen tekstiä. Alkuun muokkasin vanhan, ”Joenrantaan”-nimisen lauluni sanoitusta sopivammaksi, mutta lopulta siirryin joelta merelle.

Alun perin ajattelin että pyrkisin äänikuvassakin imitoimaan triokokoonpanoa, mutta kovin tyypillisesti sekaan ilmaantui matkan varrella instrumenttiraita jos toinenkin. Oleelliset osat ja soundit tuosta kyllä pystyy soittamaan ihan kitara/basso/rummut-kokoonpanollakin, mutta se taitaisi vaatia minua aika paljon taitavamman kitaristin. Sinänsä tuo pitkähkö, viivettä vasten soitettu kitarasoolo kuulostaa minun korvaani aika onnistuneelta. Minun soittamakseni kitarasooloksi, siis.

Miksaukseen en ole aivan tyytyväinen, mutta se ei ole tarkoituskaan. Kokoan näitä lauluja kovalevylle vielä tovin aikaa, miksaan ja masteroin ne sitten yhteen putkeen vähän paremmaksi kokonaisuudesi ja muodostan niistä albumin. Sitä saanee sitten joskus vähintäänkin netin välityksellä.

7 väärin

·

Anu ja Kirsti (ainakin) ovat pohdiskelleet kirjailijan seitsemää kuolemansyntiä – tai kirjailijamielikuvan seitsemää kliseetä, jos toisin päin ajatellaan. Tällaiseen meemiin on helppo tarttua, meemiin ja ehkäpä peiliinkin.

I Elitistisyys

Olen kulttuurialan ammattilainen, minulla on takana yliopistotason opintoja, asun Helsingissä ja vaikutan (ainakin vähän) vihreissä. Selvä tapaus, siis. Erääseen peruseiralaiseen eteläslaavilaisten kielten tutkijaan verrattuna olen tietysti pelkkä aloittelija typeryyteen yltävän ylimielisen elitismin saralla.
Mutta arvostan sekä järjestettyä että omaehtoista opiskelua,* arvostan sivistystä, arvostan homma- ja hesarifoorumitasoa parempaa suomen kielen osaamista, arvostan kykyä katsoa asiaa myös muilta kuin mustilta ja valkoisilta puolilta (vaikka en itse siihen aina pystykään), arvostan inhimillisyyttä enemmän kuin isänmaallisuutta. Jos se on elitismiä, niin siinähän sitten on.

II Hankala luonne

Tähän pystyisivät varmaankin S., ystävät ja yhteistyökumppanit vastaamaan paremmin kuin minä itse. Mutta on kieltämättä totta, etten erityisen mielelläni haluaisi asua tai työskennellä kaksoisolentoni kanssa.
Minua on jonkinlaista taipumusta maanisdepressiivisyyteen – oli aika jolloin ammattiavusta olisi voinut olla… apua – ja toisaalta ihan silkkaan haaveilevaan laiskotteluun jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä depression kanssa. Minulla on pinttyneitä tapoja. Olen yleensä kohtuullisen pitkäpinnainen, mutta juro mököttäminenkään ei ole poissuljettua. Joskus itkuraivaritkin ovat olleet vähintäänkin lähellä. Joskus olen tullut juoruilleeksi eteenpäin luottamuksellisesti kerrottuja yksityisasioita, mikä kyllä jälkeenpäin on nolottanut ja hävettänyt aivan helvetisti.**

III Päihteiden käyttö

Pidän puna- ja rosé-viinistä. Miksei hyvistä olutlaaduistakin, vaikka niitä on viime aikoina tullut juotua vähän vähemmän. Pidän myös laatuviskeistä, joskin pari kaapissa odottelevaa erinomaista pulloa eivät tunnu tyhjenevän millään. (Jaa, pitäisikö tämä siirtää tuonne ”elitismi”-kohtaan?) Olen ollut toisinaan ainakin huppelissa, joskus humalassakin, joskaan en kovin usein. En erityisemmin tykkää olla humalassa.
Tupakan suhteen olen aina ollut pelkästään päihdekäyttäjä: en polta säännöllisesti, joten hyvä sikari tai piipullinen punaista Amphoraa kihahtavat myssyyn oikein mukavasti ja rauhoittavasti. Nikotiinipilven polttelua tulee harrastettua keskimäärin kerran–pari kesässä, tänä kesänä tosin pari kertaa useamminkin, kun Egyptistä ostetty vesipiippu on otettu käyttöön. (Tuplaomena-aromitupakka, nam!)
Muiden psykoaktiivisten aineiden*** käyttö on jäänyt olemattomiin.

IV Boheemius

Minua ärsyttää tavattomasti, jos tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan tai jos sohvalla ja pöydillä kuleksii puoliksi luettuja lehtiä ja kirjoja. Siivoan ihan mielelläni, vaikka olenkin laiska aloittamaan siivoamista. Olen meidän perheen aamuvirkumpi osapuoli. Joskus on ihan kiva piipahtaa kapakissa, vaikkapa kerran kuussa, jos on hyvää seuraa. Pääsääntöisesti olen laiska lähtemään kotoa mihinkään uimahallia etäämmäksi.
Toisaalta olen aina ollut paljon lahjakkaampi kuluttamaan kuin tienaamaan rahaa. Olen suomentaja/kirjailijana matalapalkkahaitarin alarekisterissä, joten tämä on erittäin hankala asia.

V Itsekeskeisyys

Turhaudun ja juroudun, jos en saa elää elämääni juuri niin kuin minä haluan, jos tavarat eivät ole siellä missä minä haluan niiden olevan. Onneksi minulla on hyvin joustava elämänkumppani, joka ei kuitenkaan suostu joustamaan ihan kaikessa. Sellainen ei olisi terveellistä kenellekään.

VI Erakkomaisuus

Viihdyn erittäin hyvin yksin, mutta en loputtomiin. Nykyään en nuku kovin hyvin, jos olen yksin kotona. Tarvitsen kuitenkin melkoisen määrän viikottaista – tai mieluiten päivittäistä – epäsosiaalisuusaikaa. Saatan kyllä silloinkin roikkua netissä, mutta se on eri asia.

VII Tunteellinen (yli)herkkyys

Olen istunut elokuvissa, kuunnellut musiikkia ja lukenut kirjoja tippa linssissä ja pala kurkussa. Olen jurnuttanut mielessäni pikku kinoja suunnattomuuksiin kunnes kaikki tuntuu romahtavan. (Onneksi ne jurnutukset yleensä pysyvätkin siellä mielessä ja kuihtuvat omia aikojaan olemattomiin.) Olen höpsö romantikko.

___

* Siteeratakseni erästä 1980-luvun alun vessanseinäkirjoitusta silloisen Fysiikan laitoksen seinällä: ”Uudet opiskelijat, älkää suostuko koulutettaviksi! Koiria ja kadetteja koulutetaan.”

** Sittemmin olen oppinut välttämään tätä viimeistä sijoittelemalla tositapahtumien pätkiä aivan toisiin aikoihin, paikkoihin, tilanteisiin ja aivan toisenlaisten ihmisten kohdalle sattuneiksi fiktiivisiksi tarinoiksi. Kirjailijuuskin voi olla rakentava tapa olla sietämätön kusipää.

*** Vahvaa teetä, kahvia ja kaakaota lukuun ottamatta.

En suojele teitä taiteelta (tänäkään kesänä)

· 2 kommenttia ·

Viime päivinä on tullut altistuttua kuvataiteelle oikein urakalla. Torstaina kierros alkoi Muu-gallerian No Tricks -näyttelyn avajaisista ja jatkui parin korttelin päähän Tila-gallerian Tässä iässä -näyttelyn avajaisiin. Olen itsekin Muu ry:n (jokseenkin passiivinen) jäsen, mutta syy avajaiskierrokseen oli hyvän ystävämme (ja yhdentoista vuoden takaisten häittemme kaason) osallistuminen näyttelyistä jälkimmäiseen. Ensimmäisessä mukana olevan Hypnopatia-ryhmän kaksikkoon tuli tutustuttua edellisenä iltana biljardipöydän ääressä, joten avajaisissa oli mukava piipahtaa.

Molempia näyttelyitä voi varauksetta suositella, vaikkeivät avajaiset olekaan totisesti mitenkään ihanteellinen aika tutustua kuvataiteeseen. Muun galleriasta poistuessa tuntui suorastaan helpottavalta astua kaupungin kadun hiljaisuuteen avajaisyleisön desibelejä tulvivasta hälystä. Mutta kannattaa käydä katsomassa hiljaisempana päivänä. Molempien näyttelyjen kuvissa on tilaisuuksia uppoutumiseen, ajatuksiin ja oivalluksiin.

Joutsan perinteisen Haihatuksen osalta pitää kyllä pitää kiirettä: näyttely on auki enää tämän viikon. Alkuaan pitkälti ITE-henkiseestä taiteesta ponnistaneessa Haihatuksessa on mukana yhä enemmän ammattimaisempia tekijöitä ja kuvataideopiskelijoita. Mikäs siinä, kun oivaltavuuden laatu ja tietty riemukas karnevalistisuus kerran säilyvät näin hurmaavalla tasolla.

Tämän kesän paketti tarjosi kunnon pläjäyksen hienoja oivalluksia. Liisa Hietasen neulottu ja virkattu realismi (Siwan kassi elintarvikkeineen, lämpöpatteri ja ilmeisen mieleenjääneen vanhan opettajattaren täyskokoinen neulepatsas!) ovat saaneet ansaittua huomiota, mutta itselleni vaikuttavin työ oli Mauri Korhosen ”Ne lähtevät”: ensi silmäyksellä kauniilta, mutta ehkä hieman tavanomaiselta vaikuttanut lintuparvi-installaatio sai aivan uusia tasoja läheltä katsottuna:

”Linnut” ovatkin leipäpussien pussinsulkijoita, päivämääriä.

Edelleenkin riemukkaan räjähtäneeltä ja kotitekoiseltakin näyttävä Haihatus on joka tapauksessa jokakesäinen ilonaihe. Toivon mukaan Joutsan päättäjätkin tajuavat vähitellen, että kovin monelle ei-paikkakuntalaiselle Haihatus on jotakuinkin ainoa syy käydä tuomassa rahaa Joutsan keskustan (muulle) liiketoiminnalle.

Toinen, kulinaristisempi syy käydä seudulla on tietenkin Karoliinan Kahvimylly huikeine kakkuineen ja suolaisine piirakoineen, paikka josta on jotakuinkin mahdotonta poistua muuten kuin vierimällä.

Kiitoksia jälleen kerran ehtoisalle emännällemme Maaritille mökkikutsusta!

 

Miksi pitäisi olla määränpää?

·

Naamattututtava linkitti tämän Talking Heads -klassikon, ja tämä laulu aiheutti jälleen kerran niin hillittömän hyvänmielenpuuskan, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Tiedän kyllä, että englanninkielen sanaa ”love” ei pidä tällaisissa yhteyksissä mennä suomentamaan ”rakastamiseksi”, mutta kyllä minä olen tätä biisiä rakastanut aina siitä lähtien kun sen ensi kertaa kuulin joskus 1980-luvun puolivälissä.

.

Tätä videota en ole tainnut koskaan ennen nähdäkään. Samaisen Little Creatures -albumin laulun ”Lady Don’t Mind” videon näin viipyessäni interreilillä tuttavaperheen luona Moersissa, mutta muutenhan minä missasin oikeastaan koko ensimmäisen musiikkivideoboomin elämällä ilman televisiota.

Muistikirjallisuus

· 2 kommenttia ·

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto kerää mielellään talteen, niin, kirjailijoiden arkistoja. Kuten seuran edustajat ovat meille kirjailijoille useassakin yhteydessä toistelleet, kokoelmaan ei haluta pelkästään käsikirjoituksia sunsensellaisia, vaan muutakin materiaalia joka kertoo kirjailijan elämästä ja siitä miljööstä, missä teokset ovat syntyneet. Eikä kiinnostuksen kohteena ole pelkästään nimekkäät, suuret, ”oikeat” kirjailijat: arkistoon otettaisiin mielellään esimerkiksi äitini kirjeenvaihto. Hänhän ei julkaissut runoilijana muualla kuin Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. (Joskus pitäisi käydä läpi hänen kirjoittamansa runot. Niissä saattaisi olla pienen kokoelman tynkää.) Tämä uran nyykähtäminen ennen kuin se kunnolla alkoikaan olisi kirjallisuudenhistoriallisesti kiinnostavaa, kertoo arkistossa työskentelevä ystävä.

(Äiti itse kertoi suunnitelleensa silloisen poikaystävänsä kanssa yhteiskokoelman julkaisua. Suhde kuitenkin päättyi ennen kuin kirja saatiin valmiiksi. Äiti oli kuulemma vannottanut poikista julkaisemaan omat runonsa, että tämä oli sentään sen hänelle velkaa. Ja ex-poikis totteli. Hänen nimensä oli Väinö Kirstinä.)

Olen itsekin kaavaillut siirtäväni ennen pitkää ainakin osan jo julkaistujen kirjojeni materiaalia sisältävistä mapeista arkiston huolehdittavaksi. Jos päätän sittenkin kirjoittaa niille jatkoa, saan toki tutkia omaa aineistoani arkiston tiloissa. Aikaa myöten sinne päätyisi epäilemättä muutakin materiaalia. Esimerkiksi muistikirjoja, jotka Ripsan bloggaus palautti jälleen kerran mieleen.

Aina selaillessani edelleen käytössä olevia muistikirjojani tunnen jonkinlaista epämääräistä noloutta. Ajatellaan nyt esimerkiksi tuota yhtä, joka on Liken mainosmuistikirja jostakin 1990-luvun loppupuoliskolta. Tyylikkäissä, kovissa mustissa kansissa on kultavärillä painettuna kustantamon logo niihin kohtiin selkää ja etukantta missä se olisi oikeassakin kirjassa, ei muuta. Muistikirja on ollut minulla käytössä jo vuonna 1998, siitä päätellen että siihen on luonnosteltu sanoitus sinä kesänä Espoon kesäteatterissa toteutetun Markiisitar de Sade -näytelmän musiikin innoittamaan lauluun nimeltä ”Punainen kuu” (josta minun on tarkoitus työstää vähän valmiimpi äänite joskus lähitulevaisuudessa). Siinä on myös ideointia häälahjatoivomuslistaan keväältä 2000. Siinä on luonnostelma 391:n rakenteeksi, muistiinmerkittyjä unia joita käytin Alshainissa, kohtausideoita Neduihin, muistiinpanoja kokouksista ja monta vuotta sitten järjestettyjen tilaisuuksien suunnitelmia. Mitään merkintää ei ole päivätty. Olen kirjoittanut kirjaan sitä paitsi molemmista päistä, joten merkintöjen aikajärjestyksen päätteleminen on vieläkin hankalampaa.

Pari tuoreempaa muistikirjaa on sentään vähän jäsentyneemmässä käytössä. Kierrekantinen vihko on pyhitetty käännöshankkeille, lahjaksi saatu Tatu ja Patu -muistikirja soitinrakennusprojekteille. Yöpöydän laatikossa on Like-kirjaakin vanhempi muistikirja, johon on laulutekstien, kirjaideoiden, unien sun muiden raapustusten lisäksi liimattu lehdistä leikatut kuolinilmoitukset ja muistokirjoitukset Rami Kuusisesta ja eräästä oman käden kautta poistuneesta arkeologituttavasta. Pieni, takintaskuun mahtuva matkamuistikirja on yhtä kaoottinen kuin nuo isot. Muitakin löytyy, muun muassa paksu, Raamatun uuden käännöksen kansilla varustettu muistikirja, jossa on ainakin 391:n luvuittainen suunnitelma. (Siihen kirjaan sopiva muistikirjavalinta, tietysti: yhtenä teemanahan oli neljännen vuosisadan jKr. fanaattinen kristillinen väkivalta.)

Laulunsanoituksia olen toisinaan repinyt sekalaisista muistilehtiöistä irtikin ja tallettanut mappiin, jonka selässä lukee ”Omia äänimerkkejä”. Joissakin on jopa päiväysmerkintä. Useimmissa ei.

Jos tämä(kin) materiaali päätyisi joskus kirjallisuusarkistoon ja jos joku tutkijaparka yrittäisi joskus a) järjestää aineiston ja/tai b) tutkia erään J. Pekka Mäkelä -nimisen kirjailijan työtä ja jälkeensä jättämää aineistoa, pelkään että tulisin hänen toimestaan moneen kertaan manatuksi ja kirotuksi sotkuisen vihkojen vuoksi. Mutta toisaalta epäilen vahvasti, etteivät vanhemmat tai nuoremmat kollegat ole yhtään sen systemaattisempia. Ehkäpä tutkija on jo valmiiksi tottunut moiseen kaaokseen ja katselee tyytyväisenä, että käsialasta saa sentään sieltä täältä selvääkin. (Paitsi niissä merkinnöissä, jotka olen kirjoittanut bussissa, junassa, metrossa tai puoliunessa. Niiden suhteen itsellänikin on vaikeuksia.) Voi tietysti toivoa, että joskustulevaisuudessa kynänjälkiä on mahdollista ajoittaa.

Mutta toisaalta: sehän ei ole oikeastaan minun ongelmani. Mitäs rupeavat kirjallisuudentutkijoiksi.