Frank Schätzing: Pedot (Der Schwarm). Suomentanut Heli Naski. Bazar 2007.
Kuten Schätzingin ekotrillerissä moneen kertaan todetaan – eikä edes kovin omaperäisesti tai oivaltavasti – tiedämme oman planeettamme valtamerien syvyyksistä – eli suurimmasta osasta planeettamme pintaa – paljon vähemmän kuin päämmepäällisestä avaruudesta. Tämä yhdeksänsataasivuinen tiiliskivitrilleri pelaa tällä kortilla parhaimmillaan oivaltavasti, pahimmillaan selittelevästi tai, jopa näin kokemattoman trillerinlukijan silmissä, kliseisesti. Joka tapauksessa kirja on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu ja on paljon nopealukuisempi kuin mitä hillittömästä tekstimäärästä voisi kuvitella.
Perusasetelma on oikeastaan aika lailla samankaltainen kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekassa. Ihmiskunta kohtelee meriä miten sattuu, ottaa sieltä mitä haluaa miten paljon haluaa, dumppaa sinne sontaa lainkaan ajattelematta mitä siitä voisi seurata – kunnes seuraukset räjähtävät silmille, lähes kirjaimellisesti. Isomäki ei tarvitse tarinaan mitään sellaista mistä tiede ei olisi aivan hyvin selvillä jo nyt. Schätzing antaa merelle konkreettisen puolustajan, joka ihmiskunnan touhua aikansa katseltuaan ja siedettyään päättää lopulta raivata moisen vahingollisen tulokasloisen pois itselleen kuuluvaa planeettaa pilaamasta.
Olen tunnetusti kiinnostunut planeettamme parviälyistä ja olen itsekin leikitellyt niillä kirjoissani. Alshainissa oli Meren ääni, jossa on kieltämättä (tietämättä syntyneitä) yhtäläisyyksiä Schätzingin Yrriin. Neduissa – ja jossain määrin myös Karstassa – käsitellään ihmistä parviälynä. Yrr on kehitelty biologisesti paljon pidemmälle mihin minulla oli tarvetta tai oikeastaan haluakaan, mutta se kuuluu Schätzingin tyyliin – vähän liiankin kanssa. Hän selittää kirjassa esiintyvien (oikeiden tai ainakin oikealta vaikuttavien) asioiden ja ilmiöiden taustoja niin perusteellisesti, että infodumppaus alkaa kyllä paikka paikoin nyppimään: etenkin silloin, kun kirjassa tapahtuvan tsunamin vaikutusten kuvaamisen sijaan ruvetaan referoimaan aikaisempien tsunamien aiheuttamia tuhoja.
(Kirja on ilmestynyt ennen tapaninpäivän 2004 tsunamia, joten siihen ei viitata: kyseisen katastrofin jälkeen Schätzing tuskin olisi antanut ymmärtää, että Pohjanmerellä tapahtuneen valtavan merenalaisen maanvyöryn aiheuttama tsunami ei olisi tuntunut lainkaan Pohjois-Amerikan rannikolla tai aiheuttanut mitään vahinkoja täysin suojattomassa New Yorkissa.)
Sarasvatin hiekkaa sai minut tonkimaan innolla netistä kaikkea mahdollista Indus-kulttuuriin littyvää. Pedot ei aiheuta samaa reaktiota, kirja selittää aivan tarpeeksi ihan kaikesta. Tekstin taustalla on aivan jumalaton määrä pohjatyötä, joskin kirjan kannalta sivuseikammissa heitoissa asioita ei ole vaivauduttu tarkistamaan ”kaikkihan tietävät” -tasoa syvemmälle.
Kääntäjälle tällainen kirja on tuskallinen urakka, sekä kokonsa että vaatimansa taustatietomäärän osalta. Heli Naski tekee parhaansa, mutta joillakin osa-alueilla (joista minä kuvittelen tietäväni jotain) sanasto ja joskus asiakin lipeää paikoiltaan. Tosin voi olla, että kämmit ovat olleet jo alkutekstissä: kirjailijalta ei useinkaan vaadita niin suurta tarkkuutta kuin kääntäjältä.
Ihmiskuvauksessa Schätzing petraa Isomäestä. Hänen henkilönsä tuntuvat enemmän oikeilta ihmisiltä – aina loppupuolen suureen konfliktiin asti, jossa melkoinen määrä henkilöitä kutistuu taas pahvinohuiksi pahvipäiksi – ja/tai kokee tylsimmän ja latteimman mahdollisen kirjallisuudessa keksityn henkilökohtaisen loppuratkaisun. Minun varsin vähäisellä trillerien lukemisellani rakenne ja tapa rakentaa kohtauksia cliffhangereineen vaikuttavat varsin mielikuvituksettomilta ja tasapaksuilta, mutta tämän kirjan ansiot ovatkin toisaalla. Erinomaisen kiinnostava ja sujuvasti luettava kirja, joka ei kuitenkaan tee minusta trillerien tai ekotrillerien ystävää.
