Tremen eilisessä jaksossa vierailtiin klubilla ja kuunneltiin laulaja/lauluntekijää, jonka nimeä ei taidettu mainita ennen lopputekstejä, vaikka kahdesta kuullusta biisistä jälkimmäistä (”Feels Like Rain”) analysoitiinkin hyvä tovi. Mutta ehkä nimen mainitseminen ei ollut edes tarpeen – kaikkiahan tietenkin tietävät John Hiattin, eikö niin? Eikö?
Itse tutustuin Hiattin musiikkiin vuonna 1987 hänen eräänlaiseksi paluukseen muodostuneen LP:n Bring the Family myötä. Nashvillessa lauluntekijänä (ja pienimuotoisesti levylaulajanakin) elättäneellä Hiattilla oli mennyt vähän turhan lujaa ja hän oli pääsemässä jaloilleen rankan vieroituskuurin jälkeen. Tilannetta oli vielä pahentanut, että hänen entinen vaimonsa oli tehnyt kuurin aikana itsemurhan. Toisaalta Hiatt oli tavannut hoitolassa tulevan (eli nykyisen) vaimonsa. Uusi liitto on kestänyt, ilmeisesti elämäntavatkin ovat pysyneet tolkullisina.
Bring the Family on monessakin suhteessa uuden alun levy: mustempia aikoja hän käsitteli enemmän vasta seuraavilla levyillään. Tekotapa oli tuohon aikaan poikkeuksellinen: Hiattia säestämään koottiin kokenut juurimusiikkikolmikko ja koko homma heitettiin purkkiin muutamilla otoilla neljässä päivässä. Mutta kyllä tekijäkaartikin oli osaavaa: Hiattin itsensä (laulu, kitara ja piano) mukana ovat slide-kitaralegenda Ry Cooder, rumpalimestari Jim Keltner ja porukan brittivahvistus, mm. Brinsley Schwartzissa* ja Rockpilessä soolouransa ohella vaikuttanut laulaja/lauluntekijä/basisti Nick Lowe.
Levyn avaa (ensimmäinen Tremessä kuultu laulu) kieliposkinen ”Memphis in the Meantime”, jonka rytmiikka ja melodia viittaavat vahvasti Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseehen”** ja teksti kertoo nasvillelaismuusikosta, joka kovasti yrittää taivutella toiveikasta kantrilaulajatarta vaihtamaan vähäksi aikaa tyyliä countrysta rhythm’n’bluesiin, siirtymään Nashvillesta saman osavaltion toiseen laitaan Memphisiin:
You say you’re gonna get your act together
Gonna take it out on the road
But if I don’t get out of here pretty soon
my head’s gonna explodeSure I like country music
I like mandolins
But right now I need a Telecaster
Through a Vibro-lux turned up to ten
Let’s go to Memphis in the meantime
Memphis in the meantime, girl
Mutta eivät herkut tähän jää. ”Lipstick Sunset” on silmittömän kaunis, Cooderin melodista sooloa myöten. Levyn luultavasti tunnetuin (ja coveroiduin) laulu on Hiattin pianon kanssa kahden kesken esittämä ”Have A Little Faith in Me”, täynnä toivoa ja iloa. Sitten on bassoriffin varassa etenevä tummasävyinen ”Alone In the Dark”, riehakas ”Thing Called Love” (jota sitäkin on moni levytellyt), nätti ”Tip of My Tongue” ja remuisampi ”Your Dad Did”, esimerkiksi.
.
.
Tässä tuoreemmassa ”Memphis in the Meantime” -versiossa slideä soittaa Bring the Familyn jälkeisen Hiattin keikkabändin The Gonersin huikea slidevirtuoosi Sonny Landreth, jonka kansainvälinen maine lähti pitkälti liikkeelle Hiattin seuraavasta albumista Slow Turning (1988). Kuulemma levyä yritettiin ensin tehdä samalla Cooder/Lowe/Keltner-ryhmällä kuin Bring the Familya, mutta heikoin tuloksin.*** Sitten koottiin toinen taustabändi, jossa slide-legendan tehtävää hoiti huikea David Lindley, mutta taaskaan homma ei toiminut (vaikka ilmeisesti tallenne on olemassa). Lopulta tuli kiire, ja hätiin hälyytettiin tuottajalegenda Glyn Johns ja The Goners. Parissa viikossa syntyi huikea Slow Turning, juuri se levy jolla kuultiin ensi kertaa Tremessa analysoitu, silmittömän kaunis ”Feels Like Rain”. Sillä kuultiin myös monen coveroima vähän kertakäyttövitsimäinen ”Tennessee Plates” sekä sellaisia vahvoja paloja kuten ”Drive South”, nimibiisi ja Hiattin elämän tummempia aikoja luotaavat ”Is Anybody There?” ja ”Paper Thin” – ja uutta elämää juhlistava, uuden perheen vauvalle omistettu ”Georgia Rae”.
Minua John Hiattissa on aina viehättänyt hänen vahvasti bluesin, soulin ja kantrin vahvimpiin aineksiin nojaavan lauluntekotyylinsä lisäksi hänen äänensä – siksi että se ei ole, oikeastaan, kovinkaan hyvä. Hän kuitenkin onnistuu käyttämään kapea-alaista käninäänsä hyvin ilmaisuvoimaisesti ja rohkaisee meitä muita heikommilla laulunlahjoilla varustettuja ottamaan kaiken irti siitä mitä meillä on. Niinpä ostan edelleenkin Hiattin uudet levyt aina kun niitä ilmestyy (jos silloin sattuu olemaan rahaa). Jossain mielessä hän polkee hieman paikoillaan lauluntekijänä kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta toisaalta häneen suhtautuu kuten vaikkapa J. J. Caleen – vanhaan ystävään, jonka tapaa pitkän tauon jälkeen ja jonka kuuluukin olla juuri sellainen kuin hän on aina ollut.
.
___
* Tämän brittiläisen pub-rockin legendan tunnetuin laulu on Lowen säveltämä ja sanoittama sekä lukemattomien artistien coveroima ”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”.
** jonka Jussi & the Boys levytti nimellä ”Saanko Turkuun, naapuriin”.
*** Ehkä tämä ennakoi muutamaa vuotta myöhempää yritystä muodostaa Hiattista, Cooderista, Lowesta ja Keltneristä pysyvä juurimusiikin superbändi. Little Villageksi ristitty yhtye teki komean levyn nimeltä Little Village (1992), kävi heittämässä hienon keikan Järvenpään Puistobluesissa ja hajosi jo samana syksynä.
