Kotona ollaan oltu jo melkein vuorokausi. Olisi pitänyt olla jo kahdeksan tuntia aikaisemmin, mutta matkaa ei viivyttänyt pahemmaksi yltynyt Sandy-hurrikaani (jolta onnistuimme välttymään Miami Beachin ja Key Westin sateisia ja tuulisia kelejä lukuun ottamatta) vaan sekä liian tiukaksi ajoitettu koneenvaihto Amsterdamissa että KLM:n tietojärjestelmän hikahdus, joka hukkasi jatkolentomme… asia kyllä hoidettiin niin sukkelasti kuin mahdollista, ja onneksi Amsterdamin ja Helsingin väliä liikennöidään vallan taajaan, eikä esimerkiksi kerran päivässä. Tai viikossa.
Miltä nyt tuntuu?
Lievästi zombilta. Takana on erinäisiä tuhansia kilometrejä bussissa istumista. Kello kuuden aamuherätykset lähes jokaisena reissupäivänä vaativat veronsa, kun nukkumaan ei tullut kuitenkaan mentyä iltayhdeksältä. Lisäksi vielä yli puolivuorokautisen kotimatkan mittaan tuli nukuttua pari parin tunnin pätkää istuma-asennossa. Ja siihen vielä jetlag päälle. Ynnä ilmanalan muutos Miami Beachin pilvisestä ja sateisesta, mutta melkein saunanlämpöisestä kelistä kotomaan pikkupakkaseen. Pääsin kuitenkin jalkeille käyttämään äänioikeuttani ja hoitamaan päivystysvuoroni kirjamessuilla.
Mutta ei se mitään. Reissu oli hieno, ehdottomasti vaivan ja väsymyksen arvoinen.
Mikä oli parasta?
Hmmm. Paha sanoa. New Orleans oli huikea paikka, samoin Kennedy Space Center. Itse matkustustavassa oli yksi hyvä puoli: valmis tilausbussimatkapaketti käväisi matkan varrella paikoissa, joihin omin päin liikkuen ei olisi koskaan tullut edes menneeksi.
Mikä oli ikävintä?
Tahti oli sen verran kiivasta, ettei ikävä juurikaan ehtinyt käväistä… monissa paikoissa olisi viihtynyt mielellään kauemminkin. Jotakuinkin päivittäinen 6–8 tunnin bussissa istuminen kävi perslihaksille. Emmekä kumpaineknaan ole lypsyaikaan heräämisen ystäviä. Muuten ei oikeastaan valittamista. Mitään epämiellyttävää ei tapahtunut, ja pysyimme molemmat terveinä.
Jos tylsimpiä asioita olivat laiha kahvi, kunnon teen puute ja ankeat hotelliaamiaiset, ei ole mennyt kovin huonosti. Ja muualta kyllä löytyi erinomaista ruokaa, vaikka keskimääräinen tarjonta oli – etenkin tienvarsikuppiloissa – suomalaiseen makuun vähän turhan kasvitonta ja rasvaista.*
Minne haluaisit takaisin?
New Orleansiin, mielellään viikoksi tai pariksi. Myös Memphis – yksi soulin ja bluesin tärkeimmistä pääkaupungeista – on ehdottomasti yhtä iltaa pidemmän visiitin väärti. Key West olisi kiva ja mukavan leppoisa pikkukaupunki, ellei se olisi niin täynnä kännääviä turisteja. (Kännääviä turisteja on tietysti yhtä lailla New Orleansin Bourbon Streetillä, Memphisin Beale Streetillä tai Nashvillen Broadwaylla, mutta niiden paikkojen ympärillä on paljon muuta kiinnostavaa kaupunkia, joka ei muistuta ympärivuorokautista ja -vuotista rokkifestaria.)
Yhdysvaltoihin kyllä matkustan mielellään uudelleenkin. Tässä raapaistiin varsin pientä osaa maasta. Voisin jopa kuvitella lähteväni samanlaiselle bussikiertueelle vaikka länsirannikkoa pitkin. Tai sellaiselle reissulle, joka kulkisi vaikkapa Montanasta etelään Kalliovuorten itäpuolta, ehkäpä Texasiin asti. Tony Hillerman -fani haluaisi nähdä navajoreservaattia ja juurimusiikkifani Austinin.
Yllätyitkö jostakin?
Eeen oikeastaan. Tällä pikavilkaisulla tämä osa Yhdysvaltoja oli oikeastaan aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin. Hyvässä ja pahassa.
Ehkä epämiellyttävä yllätys oli vieläkin pahempi viehtymys kertakäyttöroskaan kuin olisin osannut odottaa. Esimerkiksi kahvimaito tuotiin hienoissakin ravintoloissa pöytään sormustimen kokoisissa Coffee Creamer -muovipurkeissa, joita kului koko kupilliseen kahdesta neljään kappaletta. Walmartissa ostoksia pakattiin holtittomaan määrään pieniä ja ohkaisia höttömuovipusseja, juuri sellaisia joita eteläisen Ranskan tienvieret olivat aivan täynnä ennen kuin ranskalaiset tulivat järkiinsä jokunen vuosi sitten ja kielsivät ilmaismuovipussien jakelun kaupoissa. Yhdysvaltoihin sana ei ole vielä mennyt perille, ja Tyynessämeressä kelluukin Texasin kokoinen alue (enimmäkseen) amerikkalaisperäistä muovijätettä.
Yksityisautoiluriippuvaisuus oli sentään joissakin kaupungeissa vähäisempää kuin olisin kuvitellut. Siellä oli jopa kunnon jalkakäytäviä. Tiheään liikennöityjä bussi- ja ratikkalinjoja. Ja pyöräilijöitä: Miamin bussien keulassa oli monen fillarin vetoinen pyöräteline. Sellaisia myös Suomeen!
(Kyllä, New Orleansissa pääsee ratikalla edelleen myös Desire-nimiseen kaupunginosaan.)
Suurten kaupunkien ulkopuolella tilanne on kuitenkin paljon surkeampi: autottomana eläminen on jotakuinkin mahdotonta. Siellä ihminen on liemessä, jos kortti lähtee alta tai bensa lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten nykyään (jopa Suomessa).
Kiitos. Tämä oli hieno reissu. Tämä oli aivan mielettömän hieno viisikymmenvuotislahja. Siitä kiitos lahjaan osallistuneille eli Johannalle, Evalle ja Liisalle, Esalle, Tuijalle ja Jounille, Jaanalle, Eevalle, Irmalle ja Martille, Jarmolle, Terholle, Virpille, Marjolle, Anna-Maijalle, Annalle ja Kimmolle, Ellalle ja Tatulle, Katrille, Kaisalle ja Timolle, Tähtivaeltajalle, Minnalle ja Tonille, Juhanille, Kalelle, Sepolle, Sirkka-Liisalle, Marionille, Tintille ja Harrille sekä Onnille, Sadulle, Astalle ja Leolle, Leenamaijalle ja Sampolle, Jaanalle, Annelille, Heidille ja muille Pirhosille, Päiville ja Juliolle perheineen, Minnalle ja Anssille sekä Aarolle, Pirjolle ja Jannelle sekä Airille, Stellalle, Likelle, Kreettalle ja Juhalle, Maaritille, Siskolle, Jarille, Markulle, Paulalle ja Janille, Arskalle, Mikolle ja Paulalle, Ahokallioille, Jukalle ja Lauralle. Aivan mielettömän iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sarille, joka koko touhun ideoi ja organisoi.
___
* Matkan aikana kehittelimme ajatusta vientituotteesta: suomalainen aamiainen. Ruisleipää, höylättävää juustoa, leikkeleitä, paljon leivänpäällyskasviksia. Kunnon vahvaa kahvia ja haudutettua teetä.
