Loppukeväästä tulin tilanneeksi eräästä eurooppalaisesta soitinrakennustarvike-nettikaupasta muun tavaran ohella mahonkisen kaula-aihion. Saavuttuaan paketti oli odottamattoman leveä ja painava. Olin saanut kaula-aihion sijaan mahonkisen lankkuaihion.

Koska lankkuaihiot ovat hinnaltaan nelinkertaisia, lyhyen harkintatuokion (noin kymmenesosasekunti) jälkeen päätin olla reklamoimatta ja rupesin suunnittelemaan seuraavasta soitinprojektistani – 12-kielisestä sähkökitarasta – täysmahonkista.

Mahonkilankku oli niin hyvännäköistä puutavaraa, että oli tietysti ensimmäiseksi jyrsittävä siitä pois mahdollisimman paljon… olen huomannut, etten ole erityisen taitava tekemään umpipuisia lankkukitaroita tai -bassoja. Aina tulee jyrsittyä näitä onkaloita. Niissä on puolensa: soittopeli kevenee, akustinen (vahvistamaton) ääni voimistuu, sähköiseenkin soundiin tulee jonkinlaista… ilmaa. Kiertoherkkyys kyllä kasvaa, mutta ei ole tarkoituskaan soittaa näitä yhdellätoista huutavien tuplamarshallien vieressä.

Kun ontelot on jyrsitty ja siistitty, päälle liimataan ohutta mahonkilevyä. Useinmiten tämä levy tulee kanneksi, mutta kun tuossa lankussa oli paljon nätimpi väri ja kuvio kuin levyssä, jätin sen kanneksi ja liimasin sen sijaan pohjan, vanhojen kunnon Rickenbackereiden tyyliin.

Kaulatarpeeksi löytyi mahonginsukuista puuta kotimaiselta soitinrakennuspajalta. Kitaroiden lapa – se johon virityskoneistot kiinnittyvät – kenottaa useissa soitinmalleissa hieman takaviistoon paremman kielikulman vuoksi. Jotta lapa kestäisi, syiden on syytä kulkea lavan suuntaisesti. Ellei syissä satu olemaan luonnostaan sopivaa kulmaa sopivassa paikassa, kaulapuun pää pitää sahata hyvin viistosti irti, kiepauttaa ympäri ja liimata paikoilleen.

Kaulan sisään  jyrsin uran säätämistä varten tarvittavalle kaularaudalle sekä kahdelle hiilikuituvahvikkeelle.

Kaulankin puusta melkoinen määrä muuttuu lastuiksi. Pölyäviä hommia oli mukava tehdä taloyhtiön maanalaisen nikkaritilan sijaan pihamaalla. Vähemmän siivoamistakin.

Paitsi lankkuja, en myöskään osaa tehdä soittimia, joissa ei ole reunalistoja. Sellaisille piti tälläkin kertaa jyrsiä ura ja liimata (muoviset) listat paikalleen.

Estetiikka aiheutti miettimistä. Kaula, pohja ja lankku ovat kaikki (jotakin) mahonginsukuista puuta, mutta kaikki hyvinkin erivärisiä. Etenkin pohja oli jotenkin niin tylsän värinen, että päätin lopulta petsata sen, kaulan ja sivut (värisävy: ”mahonki”), mutta jättää kansipuolen luonnonväriseksi.

Vesipetsi on hajutonta, mutta vanhan kunnon ajan nitroselluloosalakka (jota Suomessa on myyty ainakin imppaajille tutulla Dicco-tuotemerkillä) haisee sitäkin enemmän. Taloyhtiön pihalla on onneksi hyvin tuuletettu entinen kasvihuone.

Olen lakannut kaikki omatekoiset soittimeni siveltimellä. Maaliruiskulla saisi ehkä tasaisempaa, mutta ruiskun käyttö vaatisi kyllä lakkaustilan miettimistä.

Dicco muuten kuulemma poistuu markkinoilta EU-säädösten vastaisten ainesosiensa vuoksi. Hyvä niin. Maailmaan kylvetään muutenkin liikaa myrkkyjä.

Olin alun perin suunnitellut kaulan ja lankun välille perinteistä liimaliitosta. Kitaran kaulamikrofonin kuoren korkeuden vuoksi kaula kuitenkin nousee aika korkealle kannen päälle, ja liitoksen liimapinta jäisi aika pieneksi. Sitä paitsi mikrofonin paikka oli ihan kaulan tyvessä, koska tulin tehneeksi kaulasta kahden oktaavin mittaisen, eli vähän ihan perinnemallia moninauhaisemman. (Joskin yhtenä esikuvana olleissa Rickenbackerin ”Capri”-sarjan kitaroissa on niissäkin ollut 24-nauhainen kahden oktaavin kaula jo kait 1960-luvulta lähtien.) Näin mitään puutukea kielten vedon suuntaan ei jäisi. Päädyinkin lopulta Fender-tyyliseen ruuviliitokseen.

Passiivimikrofoneilla varustetun kitaran sisältämä elektroniikka ei ole kovin mutkikasta, mutta kolvattava se on sekin. Alan vähitellen päästä irti jossakin vaiheessa minuun iskeneestä juottamisvastenmielisyydestä. Asiaa on auttanut kunnollisen, termostaattiohjatun juotosaseman hankkiminen.

Ensi testauksilla paljastui, että kahden eri valmistajan mikrofonit olivat vastakkaisvaiheessa. Onneksi tilanne oli helppo korjata parin piuhan juottamisella uudelleen.

Sitten soittopeli alkoikin olla valmis ottamaan vastaan ensimmäiset kaksitoista kieltään.

Vaikuttaisi siltä, että siitä tuli aivan soitettavissa, säädettävissä oleva soitin. Sounditkin kuulostavat siltä miltä pitää. Lakkapinta on tälläkin kertaa vähän skröbyliäinen, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei haittaa silmääni niin pahasti kuin aikaisemmissa hankkeissa. Visuaalisesti tämä näyttää muutenkin hieman (Rickenbackerien ohella) 1970-luvun Gibsoneilta, joissa on usein näkynyt luonnonväristä mahonkipintaa, ja joissa lakkauksen läpi syyt paitsi näkyvät myös tuntuvat sormenpäillä.

Kuvassa näkyvä pergolan lattia on sekin tuoretta tekoa, mutta ei (yksinomaan) omaani. Se on ollut koko taloyhtiön uuras projekti.

Nyt pitäisi varmaankin opetella soittamaan ainakin ”Eight Miles High” ja Byrds-versio Dylanin ”Mr. Tambourine Manista”.

*

Tekniset tiedot:

Runko mahonkia, onteloitu. Kaksiosainen kaula mahonkia, hiilikuituvahvikkeet, kaksitoiminen kaularauta. Otelauta ruusupuuta. 24 nauhaa, mensuuri 24,75″. ABM-talla (kielet läpi rungon), Schallerin lukittuvat virittimet. Kaulamikrofoni Lindy Fralin P90, tallamikrofoni Seymour Duncan P-Rails. Säätimet: volume, tone, blend, kolmiasentoinen minikytkin P-Railsin keloille.

• Tweet
• Pin It