Kuvassa kuin vahingossa

·

Muistelin skannanneeni tämän valokuvan negatiivista muutama vuosi sitten, mutta etsin ensin väärästä kansiosta, koska muistelin että kuva oli omista lakkiaisistani toukokuun lopussa 1980. (Siitä tietysti johtuu, että kuva tuli mieleeni juuri tänä viikonloppuna.) Kuvan oikean laidan henkilö kuitenkin paljastaa, että kuva on otettu myöhemmin samana kesänä, kun meillä kyläili amerikansukulaisia.

Epämääräinen, epätarkka ja pieleen valotettu pokkarikuva on parissakin suhteessa harvinainen tapaus. Ensinnäkin se on niitä harvoja taannoin kaipailemiani kuvia, joissa näkyy edes pieni palanen meidän silloisesta kodistamme Kontulan Keinutie 11:ssä. Ne harvat kuvat joissa asuntoa näkyy, ovat tämän kaltaisista perhejuhlista, ja yleensä laadullisesti tätä samaa tasoa. Sohvalla Amerikan-Helenin vieressä istuu (edesmennyt ei-biologinen) äidinäitini Aino, hänen edessään selin on Tapu-enoni, ja kaksi selin olevaa pikkutyttöä ovat hänen tyttäriään. Keittiön oviaukossa selin on (edesmennyt) äitini.

Vielä harvinaisempi asia kuvassa on kuitenkin (tässä rajauksessa) keskellä, saapasjalkakissataulun ja lampun alla kasvot varjossa näkyvä henkilö, koska hänestä minulla on huomiotaherättävän vähän kuvia edes niistä sukujuhlista joissa hän oli paikalla, ja niissä hän on tuskin koskaan kuvan keskellä. Hän on (edesmennyt) kummitätini (ja äitini biologisen äidin isosisko) Helvi Söderman, sama ihminen jonka Kiinan-lähetyssaarnaajavuosien (1935–46) päiväkirja toimii runkona Hunan-romaanilleni.

Lähetystyöstä palattuaan Helvi-täti palasi vanhoihin töihinsä matematiikan ja fysiikan opettajaksi ja oli hänen entisiltä oppilailtaan kuulemieni kommenttien perusteella hyvä opettaja, mutta töiden ulkopuolella hän ei juurikaan viihtynyt huomion keskipisteenä. Saattoi hän välillä heittää keskusteluun jonkun kommentin, tai olla apuna vaikkapa teknisten laitteiden kanssa, kuten sillä kertaa kun hän asensi toimimaan minun joululahjaksi saamani junaradan, jonka suhteen isäni ja minä olimme olleet äimänä. (Tämän isä on minulle myöhemmin kertonut: itse en muista tapausta enkä koko junarataa, joten olin ilmeisesti ollut siihen leluun vähän turhan nuori.)

Hunania kirjoittaessani olen välillä tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että Helvistä tulee editointikierrosten myötä jonkinlainen sivuhenkilö tarinassa – tai pikemminkin toisiinsa lomittuvien tarinoiden sikermässä – joka sentään perustuu merkittävään vaiheeseen hänen omasta elämästään. Hän on kyllä mukana jokaisen näkökulmahenkilö/kertojahahmon elämässä, tavalla tai toisella, ja vaikuttaa niihin välillä hyvinkin merkittävästi. Mutta harvoin hän on kirjankaan välittämän kuvan keskellä. Ehkä hän kuitenkin itse viihtyisi paremmin tällaisessa roolissa, kuvan laidalla, ehkä selin tai ainakin kasvot varjossa. Mahdollistajana mieluummin kuin huomion keräävänä tekijänä.

Kenties.

Kesänalkajaiset

·

En minä itseltäni sentään elävän musiikin kuuntelua ole kieltänyt. Kaisaniemen Maailma kylässä -festareilla kuuluu käydä joka kerta, edes käväisemällä. Ei kesä muuten ala.

Tämän vuoden kekkereillä ei ollut tarjolla mitään erityisen etukäteiskiinnostavaa esiintyjää, kuten viimevuotinen Asian Dub Foundation. Painotus sattui olemaan tällä kertaa perin lattarihenkinen. Tukholmassa syntynyt monikansallinen Calle Real veti vallan mainion setin afroamerikkalaisrytmejä eikä lainkaan huonosti, mutta ei toisaalta suunnattoman innostavastikaan.

Argentiinalais-kolumbialais-espanjalainen Che Sudaka oli sitten aivan toisenlainen tapaus. Ohjelmassa mainittiin hengenheimolaisiksi Manu Chaon vanha bändi Mano Negra ja The Clash, joten odottaa saattoi kohtuullisen reipasta ja kiinnostavaa menoa.

Ja kyllähän kannatti odottaakin. Che Sudaka on laulajan, laulaja/kitaristin, kitaristin ja hanuristi-ohjelmoijan kvartetti, joka heittää ns. konepohjien päälle funk-, punk-, hiphop- ja sekalaisten etnovaikutteiden täyttämää railakasta remellysmusiikkia.

(Itse voisin lisätä mahdollisiin vaikutteisiin myös Les Negresses Vertesin, sillä etenkin laulaja Kachafaz Jackpot toi välillä vahvasti mieleen tuon Mano Negran mainion aikalaistoveribändin edesmenneen laulusolistin Helnón.)

Musiikintekijä minussa ihaili bändin huikean saumatonta ”kone”-taustojen käyttöä: nelikon remellyksen tahdissa pysyminen olisi ollut vaikeaa ihan oikeallekin rytmisektiolle, mutta kokonaisuus säilyi hurjista ska-tempoista huolimatta koko ajan kasassa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että biisit oli näennäiskohkauksesta huolimatta ohjelmoitu, sovitettu ja treenattu hyvin tarkasti, sillä hanuristi Sergio Morales ei suinkaan käynyt joka rytmin- ja temponvaihdosta polkaisemassa pedaaleistaan.

Sunnuntain aikataulut menivät brittien lentoaikataulsähellysten vuoksi uusiksi, ja ainoa meidän näkemämme päivän bändeistä oli saopaulolainen Aláfia.

Alkuun Aláfiaan oli vähän hankala suhtautua: alunperin jonkinlaisesta teatterityyppisestä esityksestä kehittynyt esitys olisi kovin tekstipohjaisena tarvinnut kohtuullista portugalintaitoa, ja musiikin vahvat bossanovajatsiainekset olisivat toimineet paremmin sisätiloissa istuen, valojen värittämänä. Mutta keikan mittaan meno reipastui ja poljento funkiintui. Loppujen lopuksi tällä kuulijalla ei ollut juurikaan valittamista. Ihailin myös bändin erinomaisen komppikitaristin soittopeliä, joka näytti aidolta 1960-luvun italialaiselta Eko-klassikkopeliltä (tai sellaisen uustuotantoversiolta).

Sellaista siis tällä kertaa. Kesän mittaan tulee onneksi tämän mainion alun jälkeen uusiakin tilaisuuksia kuunnella musiikkia ulkoilmassa.

 

 

All work and no play

·

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.

Satakaksikymppisillä

·

Eilen illalla noin kolmannes meistä Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä – eli kaksi ja puolisataa henkeä – kokoontui Helsinkiin juhlistamaan järjestömme 120-vuotista toimintaa. Kirjailijaliitto on siis kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Suomen tasavalta. Pienestä, lähinnä toimittajataustaisten helsinkiläisten herraseurasta on kasvanut taiteilijajärjestöksi kohtuullisen vaikutusvaltainen ja arvostettu liitto, joka on ollut mukana monessa muussakin järjestössä ja kampanjassa puolustamassa tekijöiden oikeuksia ja sananvapautta. Tekemistä riittää edelleen, ja muutoksillekin on tarvetta. Aikoinaan kävi, valitettavasti niin, että ruotsiksi kirjoittavat suomalaiskirjailijat järjestyivät omaan järjestöönsä ja Kirjailijaliitosta tuli nimenomaan suomeksi kirjoittavien ammattilaisten organisaatio. Kuten puheenjohtaja Jyrki Vainonen juhlapuheessaan totesi, lähivuosina Liitto joutuu muun muassa pohtimaan, ottaako jäseneksi muilla kielillä kirjoittavat suomalaiset kirjailijat, kasvava ja (kansainvälisestikin) yhä merkittävämpi joukko.

(Eräästä heistä bloggailen luultavasti pikapuoliin lisää.)

Kirjailijoiksi tapaa päätyä suhteellisen introverttejä ja omissa oloissaan viihtyviä ihmisiä, ja tunnistan piirteet perin selvästi itsestänikin. Siinä mielessä on aina riemastuttavaa huomata, miten mukavaa porukkaa kollegat ovat. Toisaalta työn luonne vaikuttaa omalta osaltaan tällaisiin ajoittaisiin sosiaalisuuden puuskiin: vaikka iso osa meistä tekee päätoimisesti ns. oikeita töitä, monet jopa ns. oikeissa työyhteisöissä – opettajina, toimittajina, sairaanhoitajina, kirjastovirkailijoina ja niin edelleen – kirjoitustyö on kuitenkin yksinäistä puuhaa, alan epävarmuudet, itseluottamusongelmat, ilot ja surut yhdistävät. Monet meistä, minä mukaan luettuna, käytämme Facebookia virtuaalisena työyhteisönä silloin kun emme kerkiä tavata silmästä silmään.

Olin eilisessä porukassa iän puolesta luullakseni lähellä keskiarvoa, mutta virkaiältäni varsin nuori: aloin julkaista omia tekstejäni vasta yli nelikymppisenä, viitisentoista vuotta sitten, ja pääsin Liittoon tuoreena kahden kaunokirjallisen teoksen julkaisseena reilut kymmenen vuotta sitten, parikymppisenä esikoisensa julkaisseiden, kymmeniäkin teoksia tehneiden mutta minua nuorempien joukkoon. Kun vielä ponnistan joidenkin (kenties) mielestä vähän nenäänyrpistyttävästä spefin kentästä, on aina ilahduttavaa huomata keskinäinen reilu me-henki. Tuttava-, kaveri- ja ystäväpiiriin on näidenkin vuosien mittaan kertynyt melkoisen kirjava joukko spefistejä, runoilijoita, dekkaristeja, arjen kuvaajia, historiallisten romaanien tekijöitä, novelisteja, nuoria toivoja, pitkän linjan veteraaneja, entisiä rakennustyöläisiä ja sijoitusneuvojia, koko työikänsä (ja ylikin) kirjoittaneita.

On tietysti totta, että mahdolliset nenänvarttaan pitkin katsovat epäsosiaalisen eliitin kirjailijaedustajat tuskin vaivautuvat tällaisiin kekkereihin sekalaisen rahvaan joukkoon. Jos heitä sitten loppujen lopuksi on edes olemassa. Mutta jos on, se on heidän ongelmansa, ei meidän. Ja kyllä näin sateenkaarenkirjavaan joukkoon mahtuu kuulumaan myös, vaikka ei siihen haluaisikaan kuulua, hah.

Satakaksikymppisten tavallisia Liiton bileitä juhlavammasta tunnelmasta huolimatta elävää musiikkia tarjoamaan oli palkattu aikaisemmissa Villa Kiven kirjailijatalokekkereissä mainioksi tanssibändiksi todettu WHAT?: eräänlainen kädenojennus suomalaisen kirjallisuuden kielimuurin yli, sillä rock- ja soulklassikoita soittavassa ja laulavassa kokoonpanossa vaikuttavat muiden muassa Henrika Andersson ja Westön veljekset Kjell ja Mårten.

Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

·

Lokakuussa 1981 kävelin Dommalta tietojenkäsittelyopin luennolta kohti keskustaa. Ratakadun kohdalla oli Ilta-Sanomien jakeluauto (siihen aikaan iltapäivälehdet ilmestyivät vasta iltapäivällä) ja sen kojelaudalla kaksinkerroin lööppi, josta erottui sanat UKK EROSI.

Kekkonen oli sairastellut pitkään ja ollut hyvän aikaa sairauslomalla, joten lopullinen presidentin tehtävästä luopuminen ei ollut yllätys. Hänen lähipiirinsä oli yrittänyt käyttää Kekkosen vanhaa vaikutusvaltaa pääministeri Mauno Koiviston kaatamiseen niin, että uuden hallituksen johtoon olisi noussut jo aikaa sitten alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, mutta Koivisto oli pitänyt pintansa. ”K-linjalaisten” peli oli ollut niin nuhjuista ja lehdistö oli vapautunut jo sen verran että asiasta oli kirjoitettu, joten Koivisto sai aikamoisen sankarin maineen. Kävellessäni kohti keskustaa lööppejä alkoi vähitellen ilmestyä myös kioskien ja kauppojen ikkunoihin. Sillä hetkellä tunsin käveleväni keskellä historiallista hetkeä: Kekkonen oli noussut presidentiksi kuusi vuotta ennen minun syntymääni ja ollut presidenttinä siihenastisen elämäni kaikki yhdeksäntoista vuotta.

Kekkosen kuolema 1986 ei enää ollut samanlaista historian siipien havisemista kuin dramaattinen ero viisi vuotta aiemmin.

Kun virkaatekevä presidentti Koivisto asettui ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin, hän voitti ne ylivoimaisesti. Aivan, minäkin äänestin häntä, ja äänestin seuraavissakin presidentinvaaleissa kuusi vuotta myöhemmin, joskin ehkä pikemminkin vähiten huonona kuin parhaana vaihtoehtona. Ainakin minä olen ymmärtänyt että Koivisto oli vanhana pankkimiehenä merkittävässä asemassa päättämässä 1990-luvun taitteen ”vahvan markan politiikasta” joka omalta osaltaan pahensi laman vaikutuksia Suomessa, mutta en tiedä olisiko kukaan muu presidenttiehdokkaista osannut tehdä yhtään kaukonäköisempää politiikkaa. Lamalla oli kuitenkin ollut isoja vaikutuksia minun(kin) elämääni: vuoden 1981 toiveikas ja innokas toisen vuoden fysiikan opiskelija oli Koiviston kaksitoistavuotisen kauden päättyessä 1994 työtön tai puolityöllistetty mikrotukihenkilö, avoliittoon mennyt ja avoliitosta vuosia myöhemmin lähtenyt, oman elämänsä suhteen jonnimmoisella tuuliajolla ollut kolmekymppinen, joka löysi nykyiselle ura- ja elämäntielleen vasta kun Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren kausi alkoi kallistua loppuaan kohti.

Koivistolla oli joka tapauksessa iso vaikutus siihen, että presidentti-instituutio muuttui Kekkosen ajan puolidiktaattorista eräänlaiseksi seremoniamestariksi, jonka julkisuudessa esittämiä mielipiteitä saa ja kuuluu paheksua (ainakin jos presidentti ei ole omasta puolueesta). Tästä voimme olla hänelle(kin) kiitollisia: huippuyksilöuskovaisten doktriineista huolimatta tähän maailmaan ei ole syntynyt eikä synnykään ketään sellaista henkilöä jolla olisi riittävästi kykyjä käyttää järkevästi sellaista valtaa kuin Kekkosella oli, lakien mukaan ja laeista huolimatta.

Totuus, valhe ja vaarallinen mikrofoni

·

Myönnän mökkiytyneisyyteni. Töyrynummen kaupunginosan esikaupunkilaisrauhasta ei tule kovin herkästi lähdettyä syvän etelän meluisille, hälyisille ja likaisille kaduille kiinnostavankaan tapahtuman perään. Toisaalta ei tule turhan usein seurattua lähiseudullakaan järjestettäviä tapahtumia puhumattakaan siitä, että tulisi mentyä paikalle. Siinä suhteessa eilinen visiitti Tuomarinkylän Dumari-ravintolaan, kymmenen minuutin fillarimatkan päähän, katsomaan Totuus ja valhe -esityksen (enimmäkseen) suomennettuja Vladimir Vysotskin lauluja rauhoitti omaatuntoa edes hieman.

Totuus ja valhetta on esitetty silloin tällöin eri paikoissa jo yhdentoista vuoden ajan: ensi-ilta oli vain muutama päivä Anna Politkovskajan murhan jälkeen, eivätkä Vladimir Vysotskin Neuvostoliiton aikoina kirjoittamien laulujen teemat ole valitettavasti vieläkään vanhentuneet. Vysotski oli oikeastaan yllättävänkin avoin neuvostojärjestelmän kriitikko, jota viranomaiset kyllä jatkuvasti ahdistelivat, mutta lopultakin liian suosittu että häntä olisi uskallettu vaientaa sellaisilla tavoilla joilla Venäjän nykykomento vaientaa kriitikkonsa. (Vysotskin tapauksessa vaientamisen teki lopulta, pitkälti, holtiton alkoholin ja muiden päihteiden käyttö.)

Totuus ja valhe -ryhmällä (Martti Suosalo, laulu; Nora Raikamo, laulu, viulu; Jarkko Lahti, laulu; Kiureli Sammallahti, laulu, harmonikka; Valtteri Bruun, laulu, kitara) on siis melkoisesti rutiinia settinsä vetämiseen, eikä Dumarin ravintolannurkka ollut esiintymispaikkana verrattavissa vaikkapa kahden päivän takaiseen Kangasala-talon konserttisaliin, mutta silti setistä oli aistivinaan paljon sympaattista soittamisen ja laulamisen iloa. Vysotskin laulut vaativat toimiakseen melkoisesti rosoa – olisi kiinnostavaa kuulla muutamaa raskaampina rockversioina – ja rosoa löytyi  lauluosuuksista oikein mukavasti. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että salin perällä asti oli aika ajoin vaikeaa saada tässä musiikissa täysin oleellisista sanoista selvää. Lauluntekijän ja laulun tulkitsijoiden näyttelijyyden huomioon ottaen rekvisiittaa oli mukana varsin vähän, oikeastaan ainoastaan ”Nyrkkeilijässä”, johon oli hymyilyttävästi upotettu myös hieman Gösta Sundqvistia: ”Tuhannen markan seteli” -instrumentaalin se kohta, joka toimi pitkään Urheiluruudun tunnussävelmänä. (Tajusin vasta jälkeenpäin, että kyseisen kappaleen laulaja Jarkko Lahti esitti Hymyilevässä miehessä nyrkkeilijä Olli Mäkeä.)

Kaikki viisi ryhmän jäsentä toimivat vuorollaan solisteina, kukin oman persoonansa ja äänensä kautta. Erityispisteet saa kitaristi Valtteri Bruun, joka ainoana lauloi kaksi kappaletta oikein hyvällä venäjällä: niistä toinen oli Vysotskin kaikkein tunnetuin laulu, se joka löytyy joka laulukirjasta ja joka vedetään joka nuotiopiirissä ja jonka nimeä en halua tähän kirjoittaa. Soitinharrastaja minussa ihaili myös Bruunin hienoa orkesterikitaraa, joka oli, jos oikein tunnistin, aito Noso.

Helmiä oli muitakin. Vysotskissa oli paljon samaa kuin vaikkapa Juice Leskisessä tai Gösta Sundqvistissa: taito olla yhdessä kappaleessa koskettavan traaginen (”Leningradin piiritys”), toisessa täynnä sapensävyistä mustaa huumoria (”Totuus ja valhe”), kolmannessa kabareemaista kohellusta (”Vainaja”, ”Aamuvoimistelu”) ja neljännessä tilittää omia tuntoja ja pelkoja (”Laulaja ja mikrofoni”). Siihen ei moni pysty. Ja jos Totuus ja valhe -ryhmä sattuu esiintymään kävely-, fillari- tai julkuneuvomatkan päässä, kannattaa käydä kuuntelemassa. Ehkä toisenkin kerran.

Robert Maynard Pirsig 1928–2017

·

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta kerronpa jälleen:

Joskus vuoden 1980 tietämissä kirjakaupan alelaarista sattui silmään englanninkielinen pokkariversio kirjasta, josta olin kuullut puhuttavan. Koska kirja maksoi vain kymmenen markkaa ja minulla sattui olemaan rahakkaahko hetki (ts. minulla oli ainakin muutama kymppi), kirja lähti mukaani ja päätyi lukemattomana hyllyyn. Kului vuosi tai pari, muutin pois kotoa ja pidin ensimmäisessä ”omassa” kämpässäni tuparit. Kaverini Kimmo huomasi korkkaamattoman kympin kirjani hyllyssä ja pyysi sen lainaksi. Hän palautti sen paria kuukautta myöhemmin ja oli aivan tohkeissaan. Sitten minäkin sain aikaiseksi lukea kirjan. Siitä kesti vain pari vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni fysiikasta filosofiaan, ja Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance oli päätöksen tärkeä alkuitu. Pidin pitkään tapanani lukea kirjan vähintään kerran vuodessa. Jossakin vaiheessa suunnittelin suomentavani sen (mutta onneksi homman teki ammattilainen ennen kuin ehdin edes aloitella).

Hyvin zeniläiseen tapaan Zen ei juurikaan käsittele zen-buddhismia (jota Pirsig kyllä oli opiskellut). Moottoripyörästä ja sen kunnossapidosta kyllä puhutaan sen verran, että nuori romanttinen mieli alkoi kaihota omaa kaksipyöräistä (johon onneksi ei ole koskaan ollut rahaa). Moottoripyöräkään ei ole kuitenkaan kirjan perimmäinen juttu. Pirsigin kahden kirjan tuotannosta ensimmäinen ja tunnetuin on pohjimmiltaan varsin taitava länsimaisen filosofian peruskäsitteiden ja -kysymysten esittely – sekä, kuulemma, huomionarvoinen Sokratesta edeltävien kreikkalaisfilosofien merkityksen uudelleenarviointi. Lisäksi kirja on kehyskertomukseltaan tarina isän ja pojan sekä heidän tuttavapariskuntansa moottoripyörämatkasta Yhdysvaltain keskilännen halki Montanaan ja sieltä Kaliforniaan, sekä kirjoittajan itsensä psyykkisen romahduksen ja siitä toipumisen kuvaus. Sen lisäksi sitä voi mainiosti käyttää melkein minkä tahansa teknisen laitteen vianetsinnän henkisenä opaskirjana – tai melkein minkä tahansa muunkin ongelman ratkaisemisen apuneuvona.

1991 ilmestyi Pirsigin jälkimmäinen teos Lila: An Inquiry into Morals. Tavallaan se oli Zeniä täydentävä teos, joka käsitteli niitä filosofian aloja jotka esikoinen oli sivuuttanut, erityisesti moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa sekä tieto-oppia. Myös se rakentui kehyskertomuksen ympärille. Tällä kertaa moottoripyörän tilalla oli purjevene, ja (nuorena väkivaltaisesti kuolleen) Chris-pojan tilalla oli veneen kipparin matkaan satamasta päätynyt moniongelmainen nuori nainen nimeltä (yllätys) Lila. Aikamoisten ennakko-odotusten paineessa tämä kirja ei tehnyt ihan yhtä voimakasta vaikutusta, miksi en olekaan lukenut sitä yhtä monta kertaa.

Ehkä pitäisi – jo pelkästään siksi, että tänään on uutisoitu että Robert Maynard Pirsig on pitkään sairastettuaan menehtynyt kotonaan Mainessa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaana.

Puolensa ja puolensa

·

Luen nolon vähän runoutta. Tuttavapiirissä on hienoja sanankäyttäjiä, ja kuuntelen oikein mielelläni, jos he (tai joku muu) lausuu tekstejään. Ehkä tämä johtuu siitä, että minun lyriikka-taustani on lauluteksteissä, ei kirjoitetussa runoudessa. Yhtä kaikki pitäisi prosaistinkin perehtyä teksteihin, joissa sanoja käytetään merkityksen lisäksi niiden soinnin ja rytmiikan vuoksi.

Sain helmikuussa käsiini Merja Virolaisen tuoreen kaksoiskokoelman Aprilia / Kekri (Tammi) ja sain sen luettua vasta nyt – tosin luin sen peräjälkeen kahteen kertaan. Molemmat osat ovat sen verran kompakteja (60–70 sivua) että lukeminen sujuu joutuisasti vaikka tekstejä lausuisikin samalla mielessään (mikä tässä tapauksessa on miltei väistämätöntä), ja runojen tarinat ja tunnelmat kestävät monta lukukertaa.

Kirja on itse asiassa kaksi tunnelmiltaan jossain määrin erillistä kirjaa samoissa kansissa: kirjoitustyylit muistuttavat toisiaan, ja Kekrissä viitataan Apriliaan useaan kertaan. Molemmissa myös putkahtelee samoja, absurdihkoja sanoja ja asioita – vaikkapa snapsilasisetti – odottamattomissa paikoissa.

Hilpeämpi ja (ainakin pintapuolisesti) kepeämpi Aprilia on eräänlainen turistimatka samannimiseen maahan. Matkailijajoukko tutustuu nähtävyyksiin, käy aprilialaiselle suurmiehelle omistetussa museossa (katkelma yllä), tutustuu merkilliseen luontoon ja eläimistöön: laiskiaisiin, narsuihin, kuorolaulaviin sikoihin, partavaraaneihin, tuhatutareeseen. Niin, ja harrastaa seksiä. Kieli kertoo kokemuksista rehevästi, heittäytyy välillä silkaksi nonsenseksi, keksii sanoja, liioittelee ja leikittelee.

Omalaatuisen sanatorion potilaista ja henkilökunnasta kertova Kekri on tummasävyisempi, mutta rehevän burleskimaisella tavalla. Potilaiden tarinoita ja tunnelmia täydentävät hoitaja Olga Soismaa-Hillon muistiinmerkitsemät ”epikriisit” asiakkaista, jotka usein alkavat kuin oikeat potilaskertomukset, mutta eivät sellaisiksi pääty. Tämänkin osan tekstit leikittelevät mehukkaasti kielellä (ja seksillä), herkullisilla yksityiskohdilla ja kokonaisuuden absurdiudella.

Itse miellän Kekrin kokonaisuuden jälkimmäiseksi osaksi, lähinnä siksi että yhden sanatoriolaisen mainitaan käyneen Aprilian maassa. Tai ehkä siksi, että huhtikuu on kalenterissa aikaisemmin kuin kekri, joka nykyään usein yhdistetään kelttiläisperuiseen halloweeniin. Osat voi toki lukea haluamassaan järjestyksessä tai vaikka poimia jommastakummasta runon sieltä ja toisen täältä lausuttavaksi viihdyttääkseen ja naurattaakseen juhlavieraita. Siihen moni näistä paloista sopii vallan mainiosti.