Hesari on viimeisen viikon aikana nostanut tapetille kirjailijoiden apurahat; onhan se tietysti, hah, vaihtelua Kirjailijaliiton jäsenvalinnan* pöyristelyyn.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, olen vuosina 2005–11 – eli sinä aikana kun minut on millään muotoa voitu katsoa julkaiseeksi kirjailijaksi – saanut Kuukausiliitteen jutussa pohdittua kaunokirjallisuuden ns. kirjastoapurahaa** yhteensä 31 500 euroa. Tämä jää bubbling under -osastolle verrattuna lehden listaamiin vuosien 2000–11 huippusaajiin, jäisi silloinkin jos keskimääräinen vuotuinen kirjastoapurahani laskettaisiin myös vuosikymmenen alkuvuosille. Tyytyväisyyteen on syytä. Vähälevikkisenä kirjailijana vuotuiset palkkiotuloni kirjailijana ovat suunnilleen 300–1500 euroa, riippuen siitä olenko ko. vuonna solminut uuden kustannussopimuksen ja saanut siinä yhteydessä ennakkoa tulevien vuosien myynneistä.***

Muita apurahoja on tullut vaihdellen, nollasta muutamaan tonttuun vuodessa. Kun palkkiotulot päätoimestani kirjallisuuden kääntäjänä ovat jääneet yleensä selvästi alle pariinkymmeneen tuhanteen euroon vuodessa ja muita tuloja**** mitataan satasissa, kirjastoapuraha on väistämättä merkittävä osa toimeentuloani. Siihen on myös tottunut luottamaan, ehkä turhankin paljon. Toukokuussa, ennen kuin tieto kirjastoapurahasta tulee, iskee aina pieni paniikki: entä jos tänä vuonna ei tulekaan? Toistaiseksi on tullut, mutta kulttuuriministeri on (taas) arvioimassa apurahansaajia uudelleen, joten varmuutta ei jatkossa(kaan) ole.

Ei tämä ole valitusta: olen tämänhetkiseen tilanteeseen ihan tyytyväinen, vaikka tietysti elämä mukavoituisi melkoisesti, jos tulotasosta olisi jonkinlaista varmuutta edes puoli vuotta eteenpäin. Sama ongelma on tietysti ns. menestyskirjailijoillakin: kirjan X hyvä myynti tänä tai viime vuonna ei takaa mitään siitä, miten uusi kirja Y myy, tai myykö edes X enää kuin hajakappaleita. Siinä mielessä kirjailijan ”hyvätuloisuuden” arvioiminen on perin vaikeaa, ja apurahalta tipauttaminen muutaman vuoden takaisen menestyksen vuoksi voi viedä ahkerankin kirjailijan kerkeästi sosiaalitoimiston jonoon. Suomen markkinat ovat niin pienet että hyvin harvalla kirjailijalla on varaa pistää myyntituottoja jemmaan pahan päivän varalle.

Ei säännöllisessä palkkatyössäkään käyminen ole enää nykyään – jos on ollut koskaan – kauhean turvallista ja ennakoitavaa, mutta palkkatyöläinen saa sentään työnantajaltaan ilmaiseksi käyttöönsä työvälineet ja palkallisen loman, minkä lisäksi työnantaja maksaa palkan lisäksi työntekijänsä eläkevakuutukset. Siitä voisi halutessaan olla kateellinen, mutta itse olen kyllä voinut henkisesti paljon paremmin kotona nyhertävänä freelancerina eli ”yrittäjänä”, joka kustantaa itse tietokoneensa, kynänsä, lähdeteoksensa ja nettiyhteytensä sekä pakolliset YEL-eläkevakuutuksensa (palkkiotuloista) ja MYEL-eläkevakuutuksensa (apurahoista).

Ei sillä etteikö kirjastoapurahan jakamista olisi ehkä hyvinkin aiheellista pohtia uudelleen. Ensinnäkin apurahan nimi olisi aiheellista muuttaa, sillä sillä ei ole tietääkseni koskaan ollut oikeastaan muuta tekemistä kirjastojen lainaustoiminnan hyvittämisen kanssa kuin kaunis alkuperäinen periaate. Ei tunnu myöskään kohtuulliselta, että isoja kirjastoapurahoja on jaeltu ihmisille jotka eivät (ilmeisesti) lainkaan kirjoita***** tai saavat muista töistä kohtuullista (ja ennen kaikkea säännöllistä) eläkettä. Toki myös kirjastoapurahalautakunnan jäseniä voisi kierrättää. Ongelma on vain siinä, että kovin harvalla on varaa jäävätä itsensä kirjastoapurahan saajana, joten kyseeseen tulevat vain ne, joilla on esimerkiksi useampivuotinen taiteilija-apuraha, eikä heitä ole kovin monta.

___
* Tässä asiassa lehden toimittaja levitti muuten virheellistä tietoa: Kirjailijaliiton jäsenhakemuksia ei arvioi johtokunta, vaan erillinen jäsentoimikunta, jonka jäsenten velvollisuutena on perehtyä hakijoiden tuotantoon. Päätöksiäkään ei tee johtokunta, vaan liiton yleiskokous jäsentoimikunnan ehdotusten perusteella.
** Kirjailijana, siis: lisäksi olen saanut kaunokirjallisuuden kääntäjälle osoitettua kirjastoapurahaa vuosina 2000–11 yhteensä noin 32 000 euroa: ”noin” siksi, että ensimmäisinä vuosina summat olivat markkoja.
*** Jatkossa on tiedossa kenties satanen–pari lisää per vuosi perintöosuutenani edesmenneen isäni vanhojen kirjojen myynnistä, kunnes olemassaolevat painokset on myynty loppuun tai makuloitu: uusia tuskin tulee. Tekijänoikeudet ovat (tietääkseni) ainoa määräaikainen omaisuuden muoto, mutta 70 vuoden suoja-aika tekijän kuoleman jälkeen on tässä tapauksessa perin teoreettinen kausi. Veikkaisin että WSOY haluaa tyhjentää varastonsa faijan teoksista viimeistään viiden vuoden kuluessa.
**** Kokouspalkkioita luottamustoimista, lähinnä, sekä pari hunttia uutta lainauskorvausta.
***** Jotkut kirjat tietysti ottavat aikansa – joskus jopa toistakymmentä vuotta. Suurin osa kirjan kirjoittamistyöstä on näkymätöntä eikä tuota näkyvää tulosta. Tekstin tuottaminen paperille tai tietokoneelle on kuitenkin vain se proverbiaalinen jäävuoren huippu. Vaikea kuvitella että kukaan puurtaisi toistakymmentä vuotta pelkästään kirjaa tekemällä ilman mitään muuta ansiotyötä. Ei tunnu edes mielekkäältä ajatukselta.