Kategoria: ”Itse”

Tovi taattuja tuloja

· 4 kommenttia ·

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

· 7 kommenttia ·

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

Spefi-Vantaa – kiitoksia!

·

Lauantainen Spefi-Vantaa-tapahtuma sujui erinomaisessa hengessä. Kyseessä oli suhteellisen pienimuotoinen homma Tikkurilan kirjaston tiloissa: paikka on minulle tärkeä, sillä Tikkurilan kirjasto toimi minulle melkoisen arvokkaana henkireikänä 1990-luvulla, jolloin oma elämäni oli vähän vaiheessa.

Mietin etukäteen, olisiko minulla mitään annettavaa tai sanottavaa ”Rajat, rajaseudut, lähiöt ja syrjäytyminen” -keskustelussa, mutta totta on että tuohon aikaan olin itse kyllä melkoisessa syrjäytymisvaarassa työttömänä tai korkeintaan puolityöllistettynä, ylivelkaisena ja muutenkin masennuksesta kärsivänä. Minun kohdallani isoksi avuksi oli internet, jossa olin ehtinyt roikkua jo vuodesta 1989, ja sitä kautta muodostuneet ystävyydet ja verkostot. Internetin kautta sain hankittua lopulta myös kunnollisen työpaikan, joka auttoi vähitellen selviämään niistä veloistakin.

Itse paneelikeskustelu tarkasteli teemojaan moneltakin kannalta. Tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa usein esiintyvät outcast– ja maverick-tyyppiset henkilöhahmot voidaan monessakin mielessä ajatella myös eräänlaisina syrjäytyneinä. Kirjailijat itse, kuten minä ja Tiina Raevaara auliisti myönsimme, ovat itsekin hyvin usein ulkopuolisia tarkkailijoita, eikä heidän syrjäisyyttään tietysti lainkaan vähennä köyhyysrajan tietämillä killuva tulotaso. Mielenkiintoinen oli myös keskusteluun tullut ajatus, että monien romaanien ja elokuvien vieraille planeetoille perustetut siirtokunnat kuvataan usein hyvinkin lähiönomaisiksi yhteisöiksi.

Ajatuksia lennähteli ilmassa paneelikeskusteluissa, paneelikeskusteluiden lomassa ja jatkoilla. Itselleni syntyi myös tarinanidea, joka saa ainakin toistaiseksi kulkea hurmaavan mitäänkertomattomalla työnimellä Itse. Ehkä siitä tulee joskus jotakin, ehkä ei. Aika näyttää. Mutta idea on syntynyt, ja jos siitä jotakin tulee, niin tietäkäätten että kuulitte siitä ensiksi täällä.

Kiitoksia kaikille paikallaolleille sekä etenkin uutteralle järjestäjäkaksikolle, ja onnea heille myös pian tulevaan merkkitapahtumaan!