Järjestellessäni ja skannaillessani kuva-arkistoa eteen tuli myös pari rullaa filmiä, jotka olin kuvannut lukioaikaisista luokkatovereistani – toisena keväänä koulussa ja koulun urheilukentällä, toisena keväänä Suomenlinnan epävirallisella luokkaretkellä.
Muutaman luokkatoverin kanssa olen ollut koulun jälkeen tekemisissä satunnaisesti – Olli-Pekan kanssa kausittain hyvinkin paljon – toisia en ollut taas nähnyt oikeastaan kertaakaan sitten lakkiaisten keväällä 1980.
Ennen eilistä.
Helsingin yhteislyseo vietti lauantaina satavuotisjuhliaan, samassa yhteydessä pidettiin myös meidän lukioluokkamme pienimuotoinen kokous. Kahdestakymmenestäyhdeksästä paikalle oli saapunut pitkälti toistakymmentä henkeä.
Meistä oli tullut lääkäreitä, sairaanhoitajia, insinöörejä, liikkeenjohdon konsultteja, trubaduureja, luokanopettajia, suomentajia, virkamiehiä, fysioterapeutteja, pian isoäitejä,… Yllättävän nopeasti kuluneet kaksikymmentäkahdeksan vuotta tuntuivat karisevan harteilta, ihmisten tapa puhua, reagoida muiden juttuihin ja heittää väliin huulta olivat pysyneet ällistyttävän entisellään. Ilahduttavaa, sillä minulla on porukasta muutenkin lähinnä erittäin hyviä muistoja.
* * *
EDIT: Tältä me näytimme lauantaina. Mukana monia samoja ihmisiä kuin edellisessä kuvassa. Kuva koulun sivuilta. (Kolmantena vasemmalta on luokanvalvojamme Anja Hölttä, upea ihminen.)
* * *
Kuvagallerian penkominen toi esiin myös mielenkiintoisen teknisen seikan. Minulla on ollut viitisen vuotta aktiivisessa käytössä toimintahäiriöinen järjestelmäkamera 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Tietyillä nopeammilla valotusajoilla peili on ilmeisesti siirtynyt liian hitaasti syrjään filmin tieltä ja kuviin on jäänyt leveä tumma vyöhyke.
Olin viasta kyllä hyvin selvillä – sehän näkyi selvästi jokaisessa kehitetyssä filmirullallisessa – mutta jostakin syystä ei tullut näköjään mieleenkään viedä vehjettä korjattavaksi. Siitäkään huolimatta, että tienasin kameralla jopa jonkin verran rahaa (senttasin muutamia matkajuttuja mm. Apuun.) Ehkä Praktica LTL ei tuntunut tarpeeksi hienolta kameralta, että siihen olisi kannattanut uhrata enempää rahaa? En tiedä. Sain tarpeekseni vasta joskus vuoden 1983 tienoilla, jolloin kannoin kameran kanikonttoriin ja lähdin niillä rahoilla viikonlopuksi Ruisrockiin.
Jos joku teistä muuten tietää näppärän keinon saada tuo tummentunut vyöhyke siististi paikattua Photoshopissa, otan vinkkejä vastaan hyvin kiitollisena.
* * *
Koulun satavuotisjuhlissa tapasin myös sisareni ystävän, joka oli saanut käsiinsä uusimman julkaistun suomennokseni ennen minua. Riitta oli ollut WSOY:n kirjakaupassa juuri kun sinne oli tuotu Philip Normanin John Lennon -elämäkertaa. Hän oli sitten lukenut kaikki kahdeksansataa sivua puolessatoista vuorokaudessa. Olen vaikuttunut. Ja ilahtunut saamistani kehuista käännöstyön suhteen.
Itse kävin hakemassa kirjapaketin postista vasta tänään. WSOY on selvästi satsannut hankkeeseen. Kirja on näyttävän näköinen. Erityisen iladuttava asia on kuvaliite. Siihen on saatu melkoinen määrä juuri niitä kuvia, joihin kirjan tekstissäkin viitataan. Tämä ei ole välttämättä mitenkään itsestään selvää. Usein suomalaisversioissa on eri kuvat kuin alkuteoksessa. Tämä johtuu siitä, että niiden oikeudet joudutaan haalimaan eri lähteistä kuin tekstin käännösoikeudet, joten homma saattaa mennä melkoisen hankalaksi ja kalliiksi. Silloin turvaudutaan usein jonkun sellaisen kuvatoimiston tarjontaan, jolta saadaan edullisesti kohtuullisen hyvä kuvavalikoima.
* * *
Menneisyys oli läsnä monessa mielessä myös eilisillan konsertissa. Nigeriläinen Etran Finatawa soittaa modernisti käsitellen musiikkia, jonka juuret ovat tuaregien ja wodaabe-kansan musiikissa. Sähkökitaran läsnäolosta huolimatta syntyy vahva vaikutelma vuosisatojen, ehkä vuosituhansienkin läsnäolosta. Groovaavaa musiikkia voisi toisaalta verrata vaikkapa James Browniin – biisit rakentuvat toistuville rytmikuvioille, joiden päälle on hyvä laulaa varsin vapaaseen tahtiin – mutta samalla tulee tunne, että tällaista musaa pitäisi oikeastaan kuunnella yhtyeen keskellä, niin että osallistuu grooveen itsekin jollakin kilkuttimella. Minulla on vähän sellainen käsitys että tuaregikulttuuri saattaisi olla jossakin määrin suorahkoa jatkoa niille paimentolaisille, jotka asuttivat Saharaa savannikauden aikana yli kuusituhatta vuotta sitten – ja joista osa lähti sitten itään Niilin soille perustamaan Egyptiä. Ehkä juuri tästä syystä kuvittelen kuulevani musiikissa vuosituhansien äänen.
Malilainen Tinariwen on kuitenkin vedonnut minuun ehkä vahvemmin. Heidän musiikkinsa toimii jossain määrin paremmin ihan vain kuunneltunakin. Tuskin se johtuu siitä, että heillä on kokoonpanossaan myös basisti.
Ugandan Joel Sebunjo viittasi vuosituhansiin hyvin suoraan kertoessaan erään laulunsa aiheen syntyneen Ugandan alueella sijainneessa kuningaskunnassa viitisen tuhatta vuotta sitten kulkusirkkaepidemian aikana. Luulen, että monet eurooppalaiset historioitsijat tuhahtaisivat hieman ajatukselle, että itäisessä Afrikassa olisi ollut kuningaskuntia sanan länsimaisessa mielessä jo ennen Egyptin nousua. Tiedä häntä – alueen historia perustuu pitkälti suullisiin lähteisiin, joten ajoitukset voivat tosiaan heittää tuhatkin vuotta puoleen tai toiseen. Tiedetään kuitenkin, että Afrikan poikki ulottuvien yhteisöjen verkosto kauppareitteineen on hyvin vanha. Tämä ikiaikainen ja ilmeisesti melkoisen hyvin toiminut infrastruktuuri hajosi vasta 1800-luvun mittaan. Uutta ei ole valitettavasti vieläkään syntynyt, ei ainakaan maiden rajojen ylittävänä.
