Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.
Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.
Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.
Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.
Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.
Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.
Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…
Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.
Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.
S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.
Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.
Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.
Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.
Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.
Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.
Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.
Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.
Sitten… niin, mitä sitten?
Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.
Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.
Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.
Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…
Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.
Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.
Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Lapsuuskodissamme pyöri Mitä Missä Milloin -vuosikirjojen oheisjulkaisuna painettu suomenkielinen laitos Guinnessin Ennätysten kirjasta. (Kymmenkunta vuotta myöhemmin Suuri ennätyskirja alkoi ilmestyä jonkun toisen kustantamon toimesta, mutta niihin ylikoreisiin ja ylikokoisiin kirjoihin en ole koskaan edes halunnut kajota.) Lyhyet merkinnät tekivät kirjan miellyttäväksi satunnaisluettavaksi, sopivan eksoottiseksi että muusta maailmasta ja muista maailmoista kiinnostuneena jaksoin lukea sen satunnaisina sessioina läpi yhteensä varmaankin useita kertoja. Kirjasta mieleenjääneitä ennätyksiä oli muiden muassa kohta ”maailman pisin romaani”, jota titteliä kantoi – ja kantanee edelleenkin – ranskalaisen Marcel Proustin (1871–1922) vuosina 1913–27 julkaistu moniosainen teos À la recherche du temps perdu, eli suomenkieliseltä nimeltään Kadonnutta aikaa etsimässä. Suomennosta oli tosin ehtinyt Ennätysten kirjan ilmestymisen aikoihin (1968) tulla juuri ja juuri julki vasta kymmenesosa.
Alkusyksystä silmääni sattui kirjakaupassa vasta ilmestynyt, pehmeäkantinen, kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -laitos, ja se onnistui olemaan sen verran näyttävän näköinen setti että halusin paketin omaan hyllyyni. En ollut tajunnutkaan, miten pitkällinen – ja pätkittäinen – sarjan suomennoshanke oli ollut. Alunperin kahdeksanosaisena julkaistun teoksen kymmenosaisella suomennoksella on ollut peräti neljä kääntäjää:
1: Swannin tie I: Combray (Du côté de chez Swann, premiere partie: Combray, suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen 1968)
2: Swannin tie II–III: Swannin rakkaus,Paikannimet: nimi (Du côté de chez Swann, Deuxième partie: Un amour de Swann, Troisième partie: Noms de pays: le nom, suom. Inkeri Tuomikoski 1977)
3: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä (À l’ombre des jeunes filles en fleurs: Autour de Mme Swann, suom. Inkeri Tuomikoski 1979)
4: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta (À l’ombre des jeunes filles en fleurs:Noms de pays: le pays, suom. Inkeri Tuomikoski 1983)
5: Guermantesin tie I (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1985)
6: Guermantesin tie II (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1986)
7: Sodoma ja Gomorra I–II (Sodome et Gomorrhe, suom. Inkeri Tuomikoski 1989)
10: Jälleenlöydetty aika (Le Temps Retrouvé, suom. Annikki Suni 2007)
Pitkä prosessi näkyy kokonaispaketissa, eikä valitettavasti hyvässä mielessä. Erityisesti ykkösosa olisi kaivannut huomattavan kipeästi paljon jämäkämpää kustannustoimittamista, alkaen siitä että kääntäjät ovat esimerkiksi jättäneet yhdysmerkin pois ”Léonie tädin” kaltaisista ilmauksista. Osissa 1–9 on vielä repliikkien keskellä olevia johtolauseita jätetty lainausmerkkien sisään, mikä tekee muutenkin mutkikkaita lause- ja virkerakenteita entistäkin vaikeammiksi seurata.
Proust ei muutenkaan tee tekstiään lukijalle helpoksi. Seuraavaa kappaleenvaihtoa saattaa joutua odottamaan useamman sivun, ja niissä osissa jotka on jaettu lukuihin, luvulla saattaa olla pituutta useamman sata sivua.
Tässä ulkoa tyylikkäässä uudessa laitoksessa on sisällön suhteen valitettavasti menty sieltä mistä aita on matalin. Teksti on skannattu alkuperäisistä kirjoista kuvina, muuttamatta sitä takaisin tekstiksi – ja etenkään oikolukematta mitään – ja läntätty sitten sivulle vain mitenkuten suoraan. Näin ollen kirjasinleikkaukset vaihtuvat osasta toiseen, ja suurimmassa osassa kirjoja teksti on sivulla ärsyttävästi aavistuksen verran vinossa. Löytyipä joukosta sivu, jossa skannaaja on rajannut huolimattomasti ja toisesta reunasta uupuu alkusivun alueella viimeinen kirjain.
Kun Annikki Sunin (1941–2012) suomennos Jälleenlöydetystä ajasta ilmestyi, muistan useankin yhteisen tutun toivoneen suureen ääneen, että Suni jatkaisi työtä suomentamalla uudelleen myös muut osat. Viimeiseen osaan päästyäni en totisesti ihmetellyt: aikaisemmin raskaasti ja kömpelösti polveilleet monilauseiset, sulkulausekkeiden(kin) pätkimät virkkeet tuntuivat heräävän eloon, lähtevän lentoon. Pääosan urakasta huhkinut Inkeri Tuomikoski (1935–2004) oli kyllä ammattitaitoinen suomentaja, mutta Annikki Suni oli mestari – minkä lisäksi hänellä on ollut uuras ja osaava kustannustoimittaja, toisin kuin Tuomikoskella.*
Volter Kilven Alastalon salissa -klassikkonsa lukeneet ovat jo saaneet osansa siitä miten Proust kirjoittaa. Kadonnutta aikaa etsimässä saattaa yhtä lailla pysähtyä useiksi sadoiksi sivuiksi seurapiirikekkereille, pohdiskella läsnäolijoiden kommenttien tai olemusten – tai sukutaustan – mieleen tuoneita asioita ja ajatuksia, tai vaikkapa tilanteessa mieleen juolahtaneita taidefilosofisia seikkoja muutaman aikakausjulkaisun artikkelin verran. Aikakausikin on melkein sama kuin Kilvellä: Proustin kertojahahmo – joka pysyy enimmäkseen nimettömänä, mutta jonka sukunimeksi mainitaan ohimennen yhdessä osassa ”Proust” ja etunimeksi parissakin osassa ”Marcel” – syntyi, kun Ranskan viimeinen keisari Napoleon III joutui luopumaan vallasta katastrofaalisen Saksan-sodan seurauksena 1870, ja viimeiset osuudet tapahtuvat suunnilleen 1920-luvun alussa. Tarkkoja ajankohtia ei missään mainita, mutta Ranskan historiaa tunteva saa vinkkejä siitä miten maan kahtia jakanutta Alfred Dreyfusin oikeustapausta (1894–1906) milloinkin käsitellään ihmisten puheissa ja asenteissa.
Proustin kuvaama aika tunnetaan nimellä Belle époque, kaunis aika, ja Proust kuvaa nimenomaan ajan pintapuolisesti katseltuna kaunista puolta: vaurasta porvaristoa ja ennen kaikkea aatelistoa, joka on pitkälti säilyttänyt asemansa siitä huolimatta, että Ranska on nyt tasavalta. Luokkatietoisuus kukoistaa, ja kunkin aatelistaustaisen sijoitus eräänlaisella ranking-listalla tiedetään hänen sukunsa ja sukulaistensa tittelien perusteella. Porvarissäätyläisiä hyväksytään seurapiireihin, jos he ovat riittävän rikkaita, tai heillä on muita, esimerkiksi taiteellisia meriittejä – tai mahdollisia tulevia taiteellisia meriittejä, kuten teoksen kertojalla, kirjailijanurasta haaveilevalla nuorukaisella. Hän on varakkaan porvarisperheen ainoa lapsi, ja vakavan astmansa vuoksi perhe(kään) ei oleta hänen tekevän elämällään koulun jälkeen muuta kuin haaveilevan kirjailijanurasta ja käyvän seurapiirikutsuilla tarkkailemassa ihmisten elämää ja käyttäytymistä toisaalta sivustakatsojana, toisaalta osallisena.
Hänen (kirjoissa kuvattu) elämänsä keskittyy lähinnä kolmeen paikkaan, lapsuuden Combray’hin, Balbec-nimiseen Normandian rantalomakohteeseen missä hän viettää pari kesää lääkärin määräyksestä (molemmat fiktiivisiä paikkakuntia) sekä Pariisin hienostokaupunginosaan Faubourg Saint-Germainiin, jossa hänen suosimansa seurapiirit, ”salongit”, kokoontuvat miltei päivittäin. Jossakin mielessä hän toimii kuin etnografi, joka tarkastelee yhteisön toimintaa osallisena, mutta samalla ulkopuolisena tarkkailijana. Hän kiinnittää runsaasti huomiota salonkien sisäisiin hierarkioihin ja valtapeleihin: irvokkaillaan tämä näkyy omaisuutensa menettäneessä pikkuaatelisessa, joka kutsutaan porvarisrouva Verdurin’in ”pikku piiriin” vain siksi että hänelle voitaisiin ilkeillä hänen puhevikansa ja sosiaalisen kömpelyytensä tähden.
Toisaalta kyseessä on myös (fiktiivisen) Guermantes’in ruhtinaallisen suvun tarina muutaman vuosikymmenen ajalta, ja siitä kuinka säätyjen väliset muurit ovat ylitettävissä taloudellisen ja kulttuurillisen pääoman avulla – ja toisaalta siitä, miten isien ”synnit” eivät välttämättä periydy aivan niin sinnikkäästi. Combray-osassa kertojan perheen naapurissa asuva vauras sivistysporvari Charles Swann jää seurapiirien ulkopuolelle mentyään naimisiin ”puolimaailman naisen” kanssa. (Swannin rakkaus -osa on takauma tämän suhteen historiasta.) Swannin kuoleman jälkeen vauras leski on kuitenkin riittävän säädykäs päästäkseen uusiin naimisiin aatelisherran kanssa, ja tämä (ja raha) tekee Swannin tyttärestä varsin arvostettavan naimakaupan: hänestä tulee ruhtinatar.
Aivan niin, Belle époque’n ajan säätyläiset eivät katsoneet rakkauavioliittoja hyvällä, vaan naimakaupat olivat sukujen välisiä, taloudellisesti kannattavia sopimuksia – ja mahdollisuus toisaalta korjata hienon suvun huonot finanssit alempisäätyisen perheen omaisuudella, tai alempisäätyisen perheen mahdollisuus säätynousuun. Jos perheellä on riittävästi rahaa, sen tytär saattaa olla hyvä naimakauppa vaikka perheellä olisi peräti juutalaista sukutaustaa – siitä huolimatta että eletään Dreyfusin jutun ja valtoimenaan riehuvan antisemitismin maassa.
Järjestetyt avioliitot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että rakastaja- ja rakastajatar-instituutiot kukoistavat. Kiinnostavaa kyllä Proust kuvaa nämä kuviot avoimen biseksuaalisiksi. Hänen romaaninsa mukaan ei ole mitenkään poikkeuksellista, että naisella on rakastajattaria ja miehellä rakastajia – tai molempia. Toisaalta hän kuvaa homoseksuaaliset suhteet vähintäänkin iljettäviksi ja vie tämän kuvailun äärimmilleen Guermantes’in sukuun kuuluvan paroni de Charlusin myöhempien aikojen S/M-tuntihotelliseikkailujen raportoinnissa. Voi olla että homoseksuaalisuuden nyreksintä oli välttämätöntä kirjan saamiseksi julki, sillä kirjailija-Proust oli itse tiettävästi homoseksuaali.
Kertoja-päähenkilö ei kuitenkaan suvaitse kaikkea itse, etenkään silloin kun kyseessä on oma etu. Paketin ahdistavimmassa Vanki-osassa hän kutsuu Balbec-ihastuksensa Albertinen asumaan Pariisin kotiinsa ja estää tätä tapaamasta ystävättäriään tai oikeastaan ketään muutakaan, ellei kertoja ole itse paikalla: hän epäilee, että Albertine on häntä kiinnostuneempi naisista – monista naisista! – ja että tällä on ollut seksisuhteita useimpiin ystävättäriinsä. On mahdollista että näin on ollutkin – Albertinen ja hänen ystävättäriensä (myöhemmin) kertomukset ovat varsin ristiriitaisia. Kertoja on pohjimmiltaan vain sisäistänyt vierailemiensa seurapiirien harjoittamat valtapelit ja kohdistaa niitä nyt ainoaan vallassaan olevaan ihmiseen, kunnes tämä saa tarpeekseen siitä ettei kosintaa, kihlausta tai avioliittoa ole selvästikään koskaan tulossa. Hän on ollut, ilmeisesti vuosia, pelkästään kertojan jokailtainen vuoteenlämmittäjä.
Tavallaan tekisi mieleni suositella Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin aloittamista Jälleenlöydetystä ajasta, eikä vain siksi että se on käännöksenä kaikkein onnistunein. Siinä myös summautuu monia romaanin suuria teemoja tavalla, joka voisi hyvinkin tehdä edeltävät yhdeksän osaa helpommin sulaviksi ja ymmärrettävämmiksi. Sillä juuri tämä osa tuo esiin tarinalle niin oleellisen muistamisen, juuri tässä osassa konkreettiset asiat, tapahtumat, kosketukset, äänet ja maut herättävät ne muistot, jotka on edellisissä osissa kerrottu. Aivan niin, ikoninen lehmuksenkukkateellä kostutettu madeleine-leivos vain vilahtaa Combrayn alkupuolella ja tässä päätösosassa se vasta saa sen merkityksen jonka kirjallisuudenhistoria (ja meemit) ovat sille antaneet.
Mutta suosittelen silti ensin visiittiä Alastalon salissa, enkä vain siksi että kyseessä on muutaman tuhatta sivua lyhyempi kirja. Se on myös eheämpi, jouheampi ja paljon paljon hauskempi.
___ * Ammattitaitoiselta kustannustoimittajalta olisi tuskin jäänyt huomaamatta käsittämätön ja nolo lapsus, jossa Hannibalin mainittiin osallistuneen ”Cannesin taisteluun”.
Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.
Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.
Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.
Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.
Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*
Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).
Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.
Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.
___
(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)
»… Se, joka edustaa keskitietä, on lähellä oikeaa Tietä. Mutta se, että edustaa keskitietä puntaroimatta ääripäiden etuja ja haittoja, on sama kuin edustaisi jompaakumpaa ääripäätä. Vastenmielistä yhden ääripään edustajissa on se, että he ovat Tien tuholaisia, poimivat yhden ajatuksen ja heittävät pois sata.»
Jyrki Kallion kääntämä ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) kuului siihen pariin hyllymetriin Kiina-aiheista kirjallisuutta, jota käytin Hunanin lähdemateriaalina. Kallio on jatkanut – muun Kiina-aiheisen tutkimuksensa ja työnsä sivussa – sarjaa ja saanut nyt suomennettua, toimitettua, kommentoitua ja taustoitettua Mestari Kongin ajatusten kenties tärkeimmän edelleenkehittäjän Mengzin (mahdollisesti 372–289 eaa. tai 390–305 eaa.) kootut ajatukset – sellaisena kuin ne ovat meidän aikaamme säilyneet.
Mestari Meng eli satakunta vuotta mestari Kongin jälkeen, joten hän ei ole kuullut suuren esikuvansa ajatuksia suoraan lähteestä, vaan erilaisina muistiinmerkittyinä ja perimätietona kulkeneina katkelmina. Samaan tapaan hänen omat ajatuksensa ovat sitten säilyneet: kyseessä on sarja keskustelukatkelmia oppilaiden ja opetuslapsien kanssa, keskusteluja. Ne on merkitty muistiin tai muistettu sitten pitkän aikaa Mengin kuoleman jälkeen, kunnes ne on koottu kirjaksi, jota on kopioitu sitten käsin ennen kuin kiinalaiset tulivat keksineeksi kirjapainotaidon monta sataa vuotta Mengin kuoleman jälkeen.
Vaikka Menzi on Mestari Kongin keskustelujen lailla kirjoituskokoelmana kanonisoitu ja vakiinnutettu toista tuhatta vuotta sitten, kyseessä on kuitenkin varsin hajanainen ja yli kaksituhatta vuotta vanha tekstikokoelma, joka on saattanut alkuvaiheissaan muuttua melkoisesti, aina jokaisen kopioijan mahdollisten virheiden (tai omien näkemysten) myötä. Myös kiinan kieli ja kirjoitustapa ovat muuttuneet, joten joissakin kohdissa Kallion(kin) on ollut pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta alaviitteessä, ettei tästä kohdasta oikein saa selkoa mitä siinä halutaan sanoa. Silti urakka on ollut epäilemättä valtaisa.
Kallion toimittama laitos sisältää myös Menzin alkutekstin nykykiinaksi.
Mengziä voi jossain mielessä pitää eräänlaisena Platonina mestari Kongin Sokrateelle (ajallisesta erosta huolimatta), vaikka kungfutselainen filosofia keskittyy oikeastaan yksinomaan yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan. Mesari Meng oli varhaisista ”(kungfutselaisista) kirjanoppineista” idealistisimpia, ja hän korostaa ”rahvaan” (ts. kansan) merkitystä, minkä lisäksi juuri häneltä on peräisin ajatus siitä, että huono hallitsija menettää Taivaan mandaatin, joten hänen syöksemisensä vallasta on hyveellinen teko. Tätä ajatusta, ymmärrettävästi, on haluttu aika tavalla häivyttää lukijoiden mielestä sekä siihen aikaan kun kungfutselaisuus on ollut Kiinan keisarikunnan virallinen filosofia, että nykyään, jolloin Kommunistinen puolue on ottanut ”uuden kungfutselaisuuden”, sosialisten silmälasien läpi tulkittuna, erääksi yhteiskunnallisista ohjenuoristaan. Yhteiskunnallinen hierarkia on tärkeää molemmille.
Tämä vanhojen tekstien uudelleenkäyttäminen tietysti sopii monessa suhteessa siihen henkeen, millä sekä Kong että Meng aikoinaan ajatuksiaan esittivät. Heidän ajattelussaan Kiinassa oli vallinnut kultainen, hyveellinen kausi varhaisten, legendaaristen Xia- ja Shang-dynastioiden hyvien ja jalojen keisarien aikaan. Ajatus on ymmärrettävä sikälikin, että sekä Kongin että Mengin aikaan Kiina oli jakautunut lukuisiin keskenään sotiviin pikkuvaltioihin. Ei ole varmuutta, oliko varhaisia keisareita todella olemassa ja oliko heidän keisarikuntansa muuta kuin varhainen Erlitou-kulttuurin (n. 1900–1350 eaa.) pikkuvaltio Keltaisen joen laaksossa, mutta yhtä kaikki, kungfutselainen tulkinta ammoin vallinneesta yhtenäisestä Kiinasta synnytti sittemmin erittäin tärkeäksi muodostuneen ajatuksen, että keskiset valtakunnat pitäisi yhdistää Keskustan valtakunnaksi – ajatus yhtenäisestä Kiinasta on kestänyt läpi lukuisten hajaannuskausien ja vieraiden valtojen miehitysten.
Joka tapauksessa kulta-aika-ajatuksen ansiosta menneisyyden parempina päivinä syntyneiden klassikkoteosten ja, aivan erityisesti, perinnäistapojen merkitys korostuu – siitä huolimatta että Meng-mestari kyllä muistaa huomauttaa että perinnäistapojen tärkeydestä huolimatta ihminen saa kyllä käyttää tervettä maalaisjärkeäkin: kohtuullisuutta. Keskitietä.
Mestari Kongin keskustelujen lailla Menzi on huolella viitteistetty, taustoitettu ja kommentoitu teos, joka myös näyttää klassikkoasemansa arvoiselta. Siinäkin suhteessa täytyy nostaa hattua kustantaja-Gaudeamukselle, graafikko Jukka Aallolle panostuksesta ja satsaamisesta: pienenä miinuksena vain kirjan kuvituksena käytettyjen piirrosten välillä vähän heikko laatu, mutta se johtunee siitä että vanhoista puupiirroksista ja litografioista ei ole säilynyt parempia kopioita.
Toivottavasti kirjasarja jatkuu – seuraavaksi olisi luontevasti vuorossa Mengzen lähes-aikalaisen, ”maanläheisemmän” Xunzin ajatusten kokoelma, mutta maltan kyllä odottaa vähintään sen viisi vuotta joka on vierähtänyt Kongzin ja Mengzin välillä.
Jim Al-Khalilin tänä vuonna ilmestynyt kirja The World According to Physics(Princeton University Press) näyttää siltä kuin se olisi voinut ilmestyä kuusikymmentä vuotta sitten – hopeavärillä painettuine kangaskansineen ja väljine, kiireettömine taittoineen se näyttää ja tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, jonka olisin saattanut löytää kotimme kirjahyllystä joulusiivousta tehdessä joskus 1970-luvun loppupuolella, ja joka olisi saanut minut kiinnostumaan ajatuksesta hakea opiskelemaan fyysikoksi.
(Näinhän todella tapahtui, mutta ala oli tähtitiede ja kirja oli Patrick Mooren Tähtitaivas, vähän nuhjaantunut ja pehmeäkantinen painos.)
Vanhahtava ulkoasu hämää: Surreyn yliopiston teoreettisen fysiikan professori ja tunnettu tiedeohjelmien toimittaja, irakilaissyntyinen englantilainen Jameel Sadik ”Jim” Al-Khalili esittelee kolmessasadassa sivussa sen, missä tilassa fysiikan suurien teorioiden tutkimus on alkuvuonna 2020. Hän esittää sen ymmärrettävästi, yhtälöittä ja paikoitellen minulle – fyysikkohaaveiden haihtumisen jälkeenkin eksakteista luonnontieteistä paljon lukeneelle – mukavan uusista kulmista. Populaaritieteellisissä kirjoissa on lisäksi aina ilahduttavaa havaita, ettei kirjoittaja kuvittele esittävänsä valmiita, täydellisiä ja ikuisia totuuksia. Sellaiset höpinät kuuluvat (joihinkin) uskontoihin. Tiede on jatkuvasti kehittyvä, jatkuvasti itseään korjaava asia, jossa laajalti hyväksytty teoria voi lentää historian romukoppaan heti jos yksikin huolella tehty ja pätevästi tulkittu, vertaisarvioitu havaintotutkimus osoittaa, etteivät teorian tuottamat ennusteet pidäkään paikkansa.
Al-Khalili nostaa esityksensä perusteiksi modernin fysiikan kolme kivijalkaa: suhteellisuusteorian, kvanttifysiikan ja termodynamiikan. Kaikki kolme ”suurta” teoriaa ovat keskeisiltä osiltaan kestäneet jo jotakuinkin sata vuotta, niitä on täydennetty tarpeen ja havaintojen mukaan, mutta perustuksiltaan ne ovat kestäneet jokaisen havaintotutkimuksen ja jokaisen koesarjan. Ongelmana on tietysti, että monissa suhteissa nämä kolme isoa teoriaa eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Esimerkiksi ”avaruutta” ja ”aikaa” kukin käsittelee aivan omalla, keskenään ristiriitaisella tavalla.
Al-Khalili välittää sitä riemuisaa odotusta, jolla monet fysiikan teoreetikot ennustelevat jotakin uutta havaintoa tai koetta, joka antaisi viitteitä jostakin uudesta, kattavammasta teoriasta, johon nykyinen kolmikko sisältyisi jonkinlaisina erikoistapauksina, tiettyjen alkuehtojen vallitessa. Tällä tavallahan Newtonin liikeoppi on tavallaan suhteellisuusteorian erityistapaus, joka pätee silloin jos nopeudet ovat huomattavan pieniä valonnopeuteen verrattuna eikä painovoimakenttää tarvitse huomioida. Kuten Al-Khalili toteaa, muun muassa jokapäiväisessä käytössämme oleva GPS-paikannusjärjestelmä vaatii sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan huomioimista toimiakseen: mikäli ei esimerkiksi otettaisi huomioon, että GPS-satelliitit kiertävät Maata hieman heikommassa painovoimakentässä kuin Maan pinnalla vallitsee, ja näin niiden kellot käyvät hivenen nopeammin, GPS-paikannuksen tarkkuus olisi kilometrejä, ei metrejä.
(Minun mielelleni kiintoisa knoppitieto: Koska Maapallon ydin sijaitsee syvemmässä gravitaatiopotentiaalikuopassa kuin Maan pinta, siellä kellot käyvät vielä hitaammin. Niinpä Maapallon ydin on, planeettamme synnystä kuluneiden yli neljän miljardin vuoden aikana, ikääntynyt parisen vuotta vähemmän kuin ylemmät kerrokset.)
”Suurta yhtenäisteoriaa” ei kuitenkaan ole löytynyt, yli puolen vuosisadan sinnikkäistä ja turhauttavista yrityksistä huolimatta. Tämä on yksi niistä seikoista joka saattaa saada lukijan innostumaan fysiikasta: fyysikon uralla ei joudu vain kevyesti pölyttämään vanhojen mestareiden kiveen hakattuja teorioita, vaan on mahdollisuus keksiä ja/tai havaita jotakin aivan uutta.
Jim Al-Khalili on erinomainen tieteen popularisoija, ja tämän mainion yleisesityksen soisi päätyvän myös jonkun suomenkielisen kirjallisuuden kustantajan rosteriin. Mieluiten tietysti samankaltaiseen, sympaattisen vanhahtavaan ulkoasuun paketoituna.
Postihenkilö koputti ulko-ovelle. Kun pääsin avaamaan, hän seisoi asianmukaisesti muutaman metrin päässä portaista ja osoitti portaille jättämäänsä pakettia. Näin kotiinkuljetukset nykyään toimivat.
Josh ”Bird Box” Malermanin toisen romaanin Punainen piano (alkuteokseltaan Black Mad Wheel) suomennos on siis ilmestynyt. Tämä on itsenäinen tarina, joka ei liity Lintuhäkin maailmaan, vaikka Malerman onkin sittemmin palannut jatkamaan esikoisensa tarinaa. (Siitä tulee puhetta tuonnempana.) Suomensin kirjan melkoisen tiiviissä tahdissa loppusyksystä, sen jälkeen kun olin jättänyt kustannustoimittajalleni Stellalle Pahasilmän ensimmäisen lukuversion. Kustantamolle ja sen väelle Pianon toimittaminen ja taitto tapahtuivat turbulentissa vaiheessa, sillä Otava osti Kariston pitääkseen sen jatkossa samanlaisena itsenäistä tuotantoa tuottavana alamerkkinä, samassa hengessä kuin Like on ollut jo toistakymmentä vuotta. Eikä kirja ehtinyt vielä painoonkaan ennen kuin itse kukin joutui pandemiasyistä etätöihin.
Vaikka minun tapauksessanihan minä olen jatkanut lähitöitä hyvinkin samaan tahtiin ja samalla rytmillä kuin aikaisemminkin. Isoin ero on, että S. tekee etätöitä kotosalla, joten en ole aivan yhtä lailla oman työhuoneistoni herra kuin mihin olen arkipäivisin tähän asti tottunut. Työrauha on kyllä enimmäkseen pysynyt erinomaisen hyvänä, silloinkin kun jommallakummalla – tai molemmilla – on etäpalaveri meneillään. Onneksi meillä on useampi huone, ja ovia niiden välissä.
Oikeastaan kävi hyvä onni siinä, että tulin pari kuukautta sitten hankkineeksi uuden kannettavan tietokoneen, kun edellinen, kahdeksanvuotias yksilö, osoittautui kyvyttömäksi päivittymään uusiin käyttöjärjestelmäversioihin ja oli siis turhan altis viruksille sun muille epämiellyttävyyksille. Kyllä, olisihan käyttöjärjestelmän voinut vaihtaa vaikkapa johonkin Linux-distroon, mutta toisaalta minulla on monia (oikein ostettuja ja hintaviakin) ohjelmistoja sekä työ- että harrastuskäyttöön, jotka sitovat minua jompaan kumpaan isoon kaupalliseen käyttöjärjestelmätoimittajaan. Ja olen enimmäkseen pitäytynyt niistä kahdesta siinä, joka ei pakota minua laitepuolella olemaan yhden ainoan monopolifirman vankina.
Toinen motiivi koneen vaihtoon oli sekin, että uutukainen on aika paljon keveämpi mukana kuljetettava kuin edellinen järkäle. Ennen koronaa ja etäpalavereja ehdin kuljettaa sitä pariinkin lähituntumakokoukseen. Ja kolmas motiivi oli, että edellisen kannettavien ominaisuuksiin kuului sietämättömän äänekäs tuuletin. Uutukainen on liki pitäen äänetön.
Ja uutukaisella on kohtuullisen näppärää olla etäyhteyksissä ilman että minun tarvitsisi viritellä isoon pöytäkoneeseeni kiinni mitään ulkoista videokameraa: mikrofonejahan minulla on tietokoneissani kiinni tuon tuostakin, musiikin äänittämistä varten.
Kävin juuri äsken parituntisen palaverin kustannustoimittaja-Stellan kanssa. Hän on lukenut kuunvaihteessa saamansa Pahasilmän uuden käsikirjoitusversion, ja puimme läpi siitä nousseita kysymyksiä, ideoita ja parannusehdotuksia. Romaanin tarina on nyt jäsentyneempi ja toimivampi kuin syksyn käsikirjoitusversiossa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä etteikö parannettavaa olisi. Hyviä ideoita ja kehityskohteita tuli listattua palaverin mittaan paljon.
Parannettavaa on aina, ja aina parempi että parannusideat saadaan tekstiin ennen kuin teksti lähtee painoon. Tämä ratkaiseva vaihe tapahtuu näillä näkymin joulukuun alussa, ja jos niin hyvin käy, valmis kirja on kirjailijan ja lukijoiden käsissä joskus ensi vuoden helmikuun alkupuolella.
Sitä ennen lomittelen työntekoani suomentamisen ja oman romaanin editoinnin välissä. Sovittuna on kaksikin käännöshanketta, molemmat kirjailijoilta joita olen suomentanut ennenkin. Toinen tapaus, se johon ryhdyn ensiksi, on minun kohdallani kuitenkin ensikertalaistapaus toisessa suhteessa: kyseessä on kirja, joka joku on suomentanut ennenkin, vuosikymmeniä sitten. Kustantaja kuitenkin katsoi, että vanha käännös on niin hätäinen, hutiloitu ja kömpelö, että kirja ansaitsee uuden tulemisen, ja tarjosi hanketta minulle. Olen tuon vanhan käännöksen lukenut itsekin, vuosia sitten, mutta en kyllä muista siitä paljoakaan. En aio palata siihen kuin korkeintaan vasta oman suomennokseni valmistumisen jälkeen, enkä aio myöskään paneutua tällä erää… mmm… erään toisen taiteenalan teokseen, joka on tästä romaanista saanut ideansa ja innoituksensa. Tämä työ on tarkoitus tehdä alkuperäinen romaani edellä. Se ansaitsee sen.
Alunperin sekä Hollo- että kaunokirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoehdokkaat oli määrä julkistaa tänään Oodi-kirjaston tilaisuudessa, mutta perin ymmärrettävistä syistä tämäkin tilaisuus ehdokkaiden haastatteluineen peruutettiin. Kummankin ”sarjan” lopulliset palkitut julistetaan huhtikuun 9. päivänä – Mikael Agricolan päivänä, siis – ja sekin tapahtuu nykyhetken koronahillittyyn nettityyliin.
Täytyy myöntää, että ehdokkuus oli aikamoinen yllätys, ja vieläkin yllättävämmältä se tuntuu kun on selannut aikaisempien vuosien voittajien luetteloa. Listalla on melkomoisen painavaa asiaa, jonka rinnalla Peaken leppoisankepeä, nuorehkolle (no, tai ainakin nuorekkaalle) yleisölle suunnattu teos tuntuu aika kevytsarjalaiselta. Mutta sepä juuri on tainnut olla pointtikin, kuten perusteluissa kerrotaan:
Tekniikka ja tiede ovat Peaken tekstissä harvinaisen helposti omaksuttavassa muodossa kiitos yleisökysymyksiin perustuvan formaatin. Suurkiitos kuuluu myös J. Pekka Mäkelän letkeälle ja samalla tarkalle suomennokselle, joka tavoittaa nautittavasti Peaken välittömän ja innostuneen tyylin. Astronautin työhön liittyvän terminologian ja tieteellisen asiasisällön suomentaja taitaa suvereenisti. Näin hyvin suomennettuja suuren yleisön tietokirjoja tarvitaan aina.
Eikä siinä mitään. Minulle, jonka avaruuslentokiinnostus (kuten olen tainnut moneen kertaan kertoa) sai alkunsa heinäkuussa 1969, kun isä ja äiti herättivät minut katsomaan Apollo 11:n ensimmäistä kuukävelyä suorassa lähetyksessä, tämä oli kerrassaan hieno hanke, ja tykkäsin itsekin Peaken rennosta kirjoitustyylistä. Silläpä sitä oli mukava myös suomentaa.
Ennen lopullisen palkinnonsaajan julistusta pitäisi painosta putkahtaa myös tuorein suomennokseni, Josh Malermanin romaani Punainen piano (Karisto). Kiinnostava hanke sekin, kirja jossa muusikkokirjailija pääsi leikittelemään hieman äänitekniikallakin ja harrastajamuusikkosuomentaja sai pähkäillä muun muassa erinäisiä, ilmeisen tarkoituksellisia anakronismeja.
Muuten olen, työn puolesta, työstänyt uutta versiota Pahasilmästä, joka matkaa lähiaikoina taas kustannustoimittajalle… kunhan selvitän päässäni, mikä on se yksi lisäpalikka, mikä tarinan loppupuolelta vielä puuttuu, ja höylään sekä vanhaa että uutta tekstiä istumaan kaikkiin niihin muutoksiin, lisäyksiin ja poistoihin, joita edellisen version jälkeen romaanikässäriini on ilmestynyt.
