Kategoria: suomentaminen

Toinen kvartaali

· 2 kommenttia ·

Vuosiapurahakaudestani on nyt kulunut puolet, eikä ensi vuonna ole tulossa uutta apurahaa ainakaan Taiteen edistämiskeskukselta. Tiesin kyllä itsekin etukäteen, ettei näitä apurahoja ole tapa eikä lupa ketjuttaa. (Haen toki muiden tahojen ja säätiöiden apurahoja helpottaakseni ensi vuoden toimeentuloa.)

Joka tapauksessa: säännöllisten tulojen vuodesta on mennyt jo viisikymmentä prosenttia. Tasaisen kirjoitusvauhdin taulukolla minun pitäisi olla jo hyvän matkaa Hunanin myrskyissä, suvannoissa ja pohdinnoissa, mutta harvapa kirjoittaa romaaneja tasaista tahtia. Suurin osa kirjoittamisesta on ajattelemista, suunnittelua, pohdiskelua. Varsinainen kirjoitustyö ei ole vielä edes alkanut, vaikka onhan minulla koneella jo valmiiksi romaanin perustana oleva päiväkirjateksti: jos käyttäisin sen kokonaan, voisin kehua että kirjaa on kirjoitettu jo yli neljänsadan painetun sivun verran. Mutta en käytä, eikä ole.

Viime kuukaudet olen sitä paitsi keskittynyt suomentamiseen, siihen ”ei-luovaan” kirjoittamiseen johon apurahapäätös antoi luvan sentään yhdeksi vuoden kolmannekseksi. Manu Chaon elämäkerran käännöksessä on vielä pakertamista, mutta se edistyy hyvää vauhtia ja hyvässä hengessä. Minulla on oikeastaan ollut koko viisitoistavuotisen suomentajanurani varsin hyvä onni tarjottujen käännöstekstien suhteen: suurin osa niistä on ollut minun omastakin mielestäni ehdottomasti kääntämisen arvoista tavaraa, oli kyse sitten romaaneista, elämäkerroista tai tietokirjoista.

Poikkeuksia tulee mieleen oikeastaan vain yksi.

Eikä käännöstyöhön keskittyminen tarkoita sitä, ettäkö Hunan-projekti olisi kokonaan jäissä. Pikemminkin minulla on nyt ollut paremmin tilaa miettiä, mitä oikeastaan teen tällä materiaalilla ja tällä tarinalla, joka on käsiini päätynyt. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja mahdollisia tarinallisia ja tekstillisiä tasoja on paljon. Vielä ei ole aika ruveta karsimaan ideoita hyviin ja huonoihin, käyttökelpoisiin ja hylättäviin. Nyt alitajunta saa tehdä työtä. Kun Clandestinon suomennos lähtee kustantajalle, on aika palata kiinalaisen palapelin ääreen ja katsoa uusin silmin ja tuorein mielin, millä tästä kaikesta oikein syntyisikään paras mahdollinen romaani.

Kirjan aikataulu ei ole muutenkaan kovin tiukka. Hunan on merkitty Liken julkaisukalenteriin alkuvuodeksi 2016, puolentoista vuoden päähän. Kustannustoimittajani Stella on sitä paitsi vuorotteluvapaalla (ainakin) ensi maaliskuulle, ja voi hyvin olla ettei minulla ole kantaa valmista käsikirjoitusversiota numero 1.0 hänen sijaisensa pöydälle sitä ennen. Vaikka joudunkin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen etsimään uusia käännöshommia (ja apurahoja) toimeentuloni turvaamiseksi, minulla on joka tapauksessa tähän projektiin enemmän aikaa ja resursseja kuin yhdenkään aikaisemmin tekemäni romaanin tapauksessa. Aion ne myös käyttää.

Eivät viime kuukaudet tosin ole pelkästään kääntämiseen kuluneet. Aikaan on sisältynyt myös rehellistä, hyvin omintunnoin pidettyä lomaa, joka on tehnyt erinomaista päälle ja pään sisällä muhiville projekti-ideoille. Vaimon opintovapaan ansiosta meillä on ollut tavallista parempi tilaisuus matkustella, ja tilaisuutta on käytetty hyväksi. Huhtikuisesta viikosta Barcelonassa kerroinkin jo tuoreeltaan, ainakin Gaudín elämäntyön osalta. Kesä–heinäkuun vaihteessa tie vei lähemmäksi, mutta paikkaan johon en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt hirveästi huomiota. Tällainen silmienaukaisu tekee aina hyvää. Vaimo rahoitti opiskelujaan 1990-luvulla matkanjohtajana, joten hänelle Vienan Karjala on paljon tutumpi, mutta ei hänkään ollut koskaan käynyt Vienanmerellä ja Solovetskin saaristossa.

Solovetsk tunnetaan paitsi luostarilinnoituksestaan myös gulagina, jonne Stalin säilöi 1930-luvun vainojensa aikaan vaaralliseksi kokemansa intellektuellit. Pienelle Jänissaarelle ahdetut naisvangit löysivät ennen tuntemattomia merkkejä siitä että saarella oli liikuttu jo kauan ennen erakkomunkkeja ja luostaria.

Kivistä muodostetut muinaiset jatulintarhat ovat kiehtova arvoitus. Niitä löytyy ympäri pohjoista Eurooppaa, mutta kukaan ei enää tiedä miksi niitä on suurella vaivalla laadittu maa-aineksista ja kivikasoista. Karu, pieni ja tundrainen Jänissaari tuskin on ollut kovin monen ihmisen vakituinen asuinpaikka, luultavasti sinne on tultu muualta Solovetskin saaristosta. Ehkä saaren lukuisia jatulintarhoja on käytetty jonkinlaisiin rituaaleihin. Hautoja niiden alta ei ainakaan löydy, ja tekoaikoinaan vesirajan tienoissa sijainneet kivilabyrintit on kokeilemalla todettu surkeiksi kalanpyydyksiksi.

Kukaan ei tiedä. Minua ovat aina kiehtoneet asiat joita kukaan ei tiedä, myös sellaiset asiat joita ei voi mitenkään saada selville. Silloin voi kuvitella ja spekuloida. Ehkä se on ollut hyvää harjoitusta romaanikirjailijalle.

Kukaan ei tiedä myöskään, mihin tarkoitukseen Uikujoen suun lähellä nelisentuhatta vuotta sitten asuneet naputtelivat jääkauden ja meren sileäksi hiomiin kallioihin lukemattomia piirroskuvia, joissa nähdään ihmisiä, saaliseläimiä, valaita ja paljon kaikenlaista jonka mahdollinen symbolinen merkitys on kadonnut muistista jo kauan sitten. On jopa arveltu joidenkin piirrosten todistavan sitä että uikujokelaiset ovat kommuniukoineet Vienanmeren maitovalaiden kanssa, mutta itse en kyllä ihan usko moista. Maitovalaita on selvästikin pyydystetty, ja ihan varmaa on että harppuunanvarressa saalista tavoitelleet ovat aivan taatusti haaveilleet siitä että ymmärtäisivät arvokkaan riistan sielunelämää. Epäilemättä ainakin šamaanit ovat myös uskoneet päässeensä keskustelemaan maitovalaiden kanssa, mutta usko on aina eri asia kuin tieto.

Innokkaita keskustelijoita maitovalaat kyllä ovat, se tuli selväksi kun vaelsimme pieneen Solovetskin saaren niemenkärkeen, jonka lähettyville nämä viisimetriset eläimet kokoontuvat joka kesäpäivä seurustelemaan toistensa kanssa ja hankaamaan ihoaan tasaiseen hiekkapohjaan. Pieniä katkelmia niiden ilmassakin yllättävän äänekkäästä keskustelusta kuuluu myös ensimmäisessä omatekemässä YouTube-videossani, tiirojen kirkumisen, rantakivikossa lotisevan veden ja ihmisyleisön äänien seassa.

.

Minkä kustantamoon jättää, sen pöydältään löytää

·

Olen viime päivinä – viikkoina, itse asiassa – palannut jälleen Sarah Lotzin Kolmen maailmaan. Käännös valmistui tammikuussa, mutta kustannustoimittaja kerkesi käydä käsikirjoitukseni läpi vasta nyt, vajaata kahta kuukautta ennen kuin kirjan pitäisi ilmestyä. Ja kun olimme saaneet käsikirjoituksen korjattua, kesti vain muutamia päiviä ennen kuin iteljooni oli oven takana odottamassa taittovedosten kanssa.

(Lähtiessään iteljooni onnistui rysäyttämään päin taloyhtiön postilaatikkorivistöä ja rikkoi sen. Yhtiön herrojen pitäisi olla huomenissa tulossa korjaamaan kehnon ajajan jälkiä.)

Taittovedoksina teksti näyttää enemmän kirjalta ja vähemmän joltakin jota olen itse tehnyt. Tästä syystä teen omistakin kirjoistani yleensä pikaisen taiton ennen kuin näytän tekstiä kenellekään – erilaisen näköisenä tekstistä pistävät silmään aivan eri asiat ja ongelmakohdat.

Kolmen tapauksessa teksti näytti tällä hieman ulkopuolisemmalla silmällä katsottuna ilahduttavan hyvältä. Lotz kertoo monille puolille maailmaa kiemurtavaa tarinaansa lukuisten kertojien kautta – kirja on itse asiassa rakennettu eräänlaiseksi haastattelukirjaksi, muka-dokumentiksi neljän toisistaan riippumattoman lento-onnettomuuden päivästä ja sen seurauksista – ja tällaisessa kirjassa täytyy aina yrittää pysyä tarkkana siitä, että saa kunkin (taustaltaan, kotimaaltaan, sosiaaliryhmältään ja murrealueeltaan) kertojan kuulostamaan itseltään. Periaatteessa tämäntyyppisen tekstin voisi hyvin suomentaa niin että käy kirjasta läpi kunkin toistuvan kertojan osuudet läpi putkeen ja siirtyy sitten seuraavaan kertojaan.* Ainakin tällä kertaa tein kirjaa kuitenkin lineaarisessa järjestyksessä, alusta loppuun. Mikäli eteen tulee vastaavalla tavalla rakennettuja käännöshankkeita, saatan kokeilla toisenlaisia tekniikoita. Kirjallisuuden tuottamiseen alusta alkaen rakennetulla Scrivenerillä tällainen operaatio on itse asiassa vähän helpompi hallita kuin perinteisillä tekstinkäsittelyohjelmilla.

* * *

Monen kertojan ongelmaa joudun pohtimaan (jälleen kerran) myös omassa Hunan-romaaniprojektissani, samoin kuin sitä miten tehdään toimiva ja tyylikäs romaani, joka perustuu oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, dokumentteihin ja henkilöihin. Siksipä Riikka Pelon Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) on kuulunut tiukasti ”tuo oikeastaan pitäisi lukea” -listalle.

Pelolla on ollut siinä suhteessa helpompaa, että hän ei ole koskaan tuntenut Marina Tsvetajevaa (1892–1941) tai hänen tytärtään Ariadna Efronia (1912–1975). Toisaalta 1900-luvun tärkeimpiin venäläisrunoilijoihin kuulunut Tsvetajeva ja äitinsä elämäkerran kirjoittanut Efron – sekä heidän tuttavansa ja lähipiirinsä – ovat kertoneet toisisistaan ja elämästään paljon yksityiskohtaisemmin ja intiimimmin kuin mitä minulla olevat tekstit kertovat tulevasta päähenkilöstäni. Silti sekä Pelolla että minulla on monessa kohtaa sama ongelma: kirjoittaa ihmisestä, joka tekee elämässään äärimmäisen radikaaleja suunnanmuutoksia, ja löytää näille ratkaisuille uskottavat motiivit – eikä pelkästään sellaisia motiiveja, jotka henkilö suostuisi koskaan kertomaan kenellekään ulkopuoliselle – paperille kirjoittamisesta puhumattakaan – vaan valaista niitä ajatuksia, asiaan liittyviä tai asiattomia, jotka ovat olleet päätösten taustalla, vaikuttamassa silloinkin kun ihminen itse ei välttämättä koskaan edes tajua, että nämä mitenkään liittyvät… mihinkään.

Riikka Pelo on sukeltanut suoraan Tsvetajevan ja Efronin päiden sisään. Pääosa romaanista lomittaa kahta elokuuta: vuonna 1923 rutiköyhä, mutta kirjallisen uransa nousuvaihetta elävä Tsvetajeva elää yksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa maanpakolaisena Tšekkoslovakiassa. Hänen Sergei-miehensä on ollut mukana neuvostovallankumousta vastustamaan nousseessa ”valkoisessa” armeijassa, joten kotimaahan ei ole menemistä. Vuonna 1939 perheen jäsenet ovat kuitenkin palanneet, yksi kerrallaan ja omia teitään, takaisin Moskovaan: kaikki ovat toimineet maanpakovuosien aikana salaisen palvelun Tšekan vakoojina, mikä on ostanut heille vapautuksen vanhoista synneistä – ainakin hetkeksi. Uhka leijuu kuitenkin koko ajan ilmassa. Näissä Ariadnan, ”Aljan”, kertomissa jaksoissa hänelle on aivan normaalia, että työtovereista ja tuttavista katoaa silloin tällöin joku, jonka sitten huhutaan päätyneen vankileirille tai kuolleen epäselvissä oloissa. Sellaista elämä nyt vain on, ja tasa-arvoisen uuden neuvostoyhteiskunnan rakentaminen nyt vain vaatii sen, että pidetään huolta etteivät vastavallankumoukselliset tai trotskilaiset pääse soluttautumaan yhteiskuntaan. Maailmaa nähneen journalistin Aljan naiivius ympäristönsä suhteen onnistuu kuitenkin näyttämään aivan uskottavalta. Äiti-Marina on vähän kyynisempi ja epäluuloisempi, mutta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä peittyvät koko ajan ärsyttävän ja itsekeskeisen draamakuningattaren pinnan alle. Sitten käy niin kuin käy.

Kirjan loppujakso sijoittuu Marinan elämän viimeiseen päivään pari vuotta myöhemmin ja lomittaa Aljan samanaikaisia ajatuksia ja tunnelmia parintuhannen kilometrin päässä komilaisella vankileirillä.

Pelo maalaa sekä Aljasta että Marinasta omien elämiensä omiin napoihinsa tuijottavia kuningattaria. Perheen muut jäsenet – isä Sergei, pikkuveli Mur ja lapsena kuollut pikkusisko Irina – jäävät kahden päätähden statisteiksi tässä täysin toimimattomien ihmis- ja perhesuhteiden pelissä. Alja ei pidä heistä kenestäkään, Marinasta on välillä vaikea sanoa pitääkö hänkään. Toisin kuin takakansi väittää, Stalinin terrori ei tuhoa tätä perhettä. Se on itse tuhonnut itsensä jo kauan sitten. Ei, en usko että spoilaan kirjaa keneltäkään: tämä ei ole siinä mielessä juonivetoinen kertomus, enkä itsekään tullut spoilaantuneeksi kun tulin katselleeksi Wikipediasta päähenkilöiden (historiallisten vastineiden) elämäkertatietoja. Tämän kirjan tarkoitukset, tehot ja sisältö ovat toisaalla.

Pelo kirjoittaa miltei tajunnanvirtamaisen ryöppyävää, mutta yhtä kaikki luistavaa ja elävää tekstiä. Kirjaa lukee mielellään. Muutamassa kohtaa jäi häiritsemään jokunen kovin anakronistiselta vaikuttava kohta: käytettiinkö vuonna 1939 sanaa alkuperäiskansa? En oikein usko. (Alkuasukas tai villiheimo kuulostaisivat todennäköisemmiltä, silloinkin kun on kyse Neuvostoliiton alueella asuvista etnisistä ryhmistä.) Oliko vuonna 1923 pienillä tšekkiläisillä rautatieasemilla junien lähtöaikoja ilmoittavia tauluja, joissa oli sellaiset (automaattisesti?) kääntyvät läp-läp-läp-kirjaimet? En tiedä, eikä tällaisiin tietenkään kannata vaivan arvoista lukukokemustaan töksäyttää.

___
* Osittain tämä johtui siitäkin, että muutama toistuva kertoja oli tyyppinä niin ärsyttävä (tai kerronnallinen jakso niin rasittavaa työstettävää, syystä tai toisesta) että oli aina helpotus siirtyä seuraavaan jaksoon. Jos ne ärsyt jaksot olisi joutunut tekemään kerralla putkeen olisi voinut mennä hermo muutamaan kertaan… vaikka tietysti sitten olisi ollut paljon mukavampi tunne, kun kaikki kurjat kohdat on jo tehty ja jäljellä vain niitä hyviä. Jos olisi saanut aikaiseksi tehdä homman siinä järjestyksessä, siis.

Altaan päätyyn

·

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.

Kirjakroolaamaan!

·

Olen parin kuukauden ajan ollut – Helsingin kirjailijoiden hallituksen jäsenen ominaisuudessa – suunnittelemassa ensi viikon lauantaina 17. toukokuuta järjestettävää kirjallisuustapahtumaa. Tänään siitä voi lopultakin kertoa:

Kirjakrooli on siis suomalainen versio Yhdysvalloissa ja Lontoossa jo hyvän aikaa järjestetyistä Lit Crawl -tapahtumista, joissa kirjailijat tulevat ravintoloihin, kirjastoihin ja moniin muihin paikkoihin lukemaan tekstejään ja juttelemaan yleisön kanssa. Helsingissä tätä kokeillaan nyt ensi kertaa, mutta toivottavasti ei viimeistä: tarkoituksena on saada aikaan jokavuotinen perinne.

Itse olen isännöimässä tapahtuman Rymy-Eetu-osuutta, jossa esiintyvät muun muassa Sirpa Kähkönen, Matti Rönkä ja Jari Tammi. Juontamisen ja järjestelemisen lisäksi minulla on mukanani kitara ja pedaalilauta, joten paikalle saapuneet saavat kuulla äänimaisemien säestämiä tarinoita paristakin kirjastani ja yhden suomentamani Ursula LeGuinin pienoisnovellin.

Mutta ohjelmassa on paljon muutakin. Kirjakrooli on festivaali siinäkin mielessä, ettei kaikkea ehdi millään näkemään ja kokemaan.

Ohjelmallista

·

Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.

(Helsingin kirjailijat järjestää muuten  jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)

Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.

Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.

Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.

Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei  tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.

Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.

(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)

___

* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.

MMXIII -> MMXIV

·

Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme)  on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.

Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.

Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.

Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.

Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.

Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).

Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.

Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.

Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.

Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.

Harmaa mappi

· 2 kommenttia ·

Kuten olen ennenkin kertonut, olen vanhana kulttuuriantropologian opiskelijana hyvinkin viehättynyt riitteihin. Ne ovat oleellinen osa ihmistä, hänen elämänsä muutoksia (ja jatkuvuutta), vuodenkiertoa, elämää ja ihmissuhteita.

Kokeellisen työnohjauspiirimme riemastui taannoin, kun kerroin heille harmaan mapin riitistä. Aloitin sen silloin kun Alshain oli suunnitteluvaiheessa: kävin kirjakaupassa ostamassa harmaan kotelomapin (ja välilehtinivaskan), jota kirjan suunnittelun mittaan aloin sitten täyttää lehdistä leikatuilla artikkeleilla, ideointia sisältävillä irtolapuilla ja muulla hankkeeseen liittyvällä paperitavaralla. Kirjoittamisen ja editoinnin mittaan sinne päätyivät myös ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan kommentteja sisältävät printit. Sinne päätyivät myös kirjaan liittyvät tiedostot cd- tai dvd-levyille poltettuina.

Siitä lähtien olen jokaista kirjaa varten ostanut uuden harmaan mapin. Niitä olisi siis jo viiden täyden mapin rivistö, jos työhuoneen hyllytila ei olisi hupeneva luonnonvara: nyt täytetyt mapit ovat ullakolla kosteudenpitävässä laatikossa.

(Aikanaan mapit päätyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon, mutta eivät vielä.)

Harmaan mapin ja välilehtien hakeminen kirjakaupasta, kirjan työnimen kirjoittaminen mapin selkään ovat riitti, joka kertoo kirjailijan mielelle, että tämä kirja on alkanut syntyä. Se ei ole enää epämääräinen kaavailu, haave, vaan projekti, jolle on muotoutumassa aloituspäivä ja deadline. Sille on varattu aika, jona projektia tehdään täyspäiväisenä työnä.

Hunan on saanut oman harmaan mappinsa jo vähän aikaa sitten, vaikka olenkin vielä täysipäiväisesti työstämässä Sarah Lotzin The Threen suomennosta. Lähipäivinä mappi saa myös sisältöä, kun tulostan sinne erään tietyn päiväkirjan, jota olen käyttämässä romaanin pohjana: kyseinen dokumentti on minulla kyllä (työtietokoneen ohella) myös sähkökirjanlukulaitteen muistissa, mutta – vaikka yleensä välttelen turhia välitulostelemisia – haluan sen myös paperille.

Tähän kirjahankkeeseen perustin myös uuden aloitusriitin ja hankin kirjakaupasta kapineen, jota näemmä kutsutaan konttorikirjaksi. Siitä tulee tämän kirjahankkeen työpäiväkirja, johon dokumentoinen hankkeen edistymistä, luettua lähdemateriaalia, ideoita ja mahdollisesti kaavioita ja piirroksia – mitä suunnittelu ja kehittely sitten tuntuukin vaativan. Tämän riitti-idean lainasin työnohjausryhmätovereiltani. Idea tuntui erinomaiselta.

Ja onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten joskus tulevaisuudessa vähän lisää luettavaa.

Kunnia ja kunnia

·

Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.

Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta,  joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.

Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.

Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.

Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.

Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.

Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.

Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.

Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.

___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.