Viimeisen conipäivän alkajaisiksi onnistuin toteuttamaan kolmen peräkkäisen paneelikeskustelunkuuntelun putken. Ensimmäisten päivien tungoksesta opittiin nopeasti ja tilaisuuksia siirreltiin suurempiin saleihin. Yleisökin osasi jonottaa kaikessa rauhassa, ja luullakseni enimmäkseen useimmat pääsivät kuuntelemaan sitä mitä halusivatkin.
Kun olin kuunnellut fyysikkopaneelin ideoita siitä, mitkä nykyfysiikan asiat tarjoaisivat erinomaisia lähtökohtia tieteistarinoihin, siirryin suureen käännöskukkaspaneeliin. Suomessa kollegat ovat toisinaan paheksuneet Jouni Paakkisen ja muiden intoa nostaa koomisia käännösmokia julkisuuteen, mutta minä olen asiasta eri mieltä. Samoin tuntuivat olevan panelistit. Tanskassa ja Tšekissä käännöskukkasryhmät Facebookissa ja muualla on kuulemma valjastettu takomaan lattapäisempien TV-kanavien ja suoratoistopalvelujen pomojen päähän, ettei hätäisellä halpatyövoimalla eikä joukkoistetulla ilmaistyöllä saada kelvollisia käännöksiä. Ehkä ideaa kannattaisi soveltaa täällä meilläkin?
Käännöskukkaspaneelin jälkeen samassa tilassa, näppärästi, keskusteltiin yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten lähiympäristön ufoimpiin kuuluvasta ilmiöstä, ruotsinlaivoista. Panelisteista sekä Johanna Sinisalo että Mats Strandberg ovat kirjoittaneet ruotsinlaivoille sijoittuvia (kauhu)kertomuksia, ja panelisteilla oli kerrottavanaan niitä lisää, todella tapahtuneina versioina.
En eilen muistanut mainita, että kävin trade hallissa kokeilemassa Billy O’Shean (yllä vasemmalla) Kingdom of Clockwork -kirjan pohjalta tehtyä virtuaalidemoa. En ole ennen käyttänyt VR-laseja, joten kokemuksen vaikuttavuus menee epäilemättä osaltaan ensikertalaisuuden piikkiin – mutta vaikuttavaa se oli. Joskus kun on aikaa käytettäväksi pelailuun ja kokeiluun, ehkä sitten minäkin menen hommaamaan lasit joista ei näy läpi. Billy perheineen sai messuilla myytyä loppuun sekä Kingdomin että uuden It’s Only a Clockwork Moon -kirjan. Esikoinen julkaistaan muuten lähiaikoina suomeksi nimellä, joka oli muistaakseni Vieterivetoinen valtakunta.
Myös Kiina oli hyvin edustettuna trade hallissa. Ilmeisesti osittain jopa virallisten tahojen avustuksella kiinalaista tieteiskirjallisuutta yritetään saada leviämään muualle maailmaan, ja mikäs siinä, jos kirjallisuus on yhtä laadukasta kuin Liu Cixinin kirjat ovat – kuulemma. Yritin ostaa hänen 地球往事-trilogiansa ensimmäistä ja toista osaa, jotka ovat englanninkielisiltä nimiltään The Three-Body Problem (三体) ja The Dark Forest (黑暗森林), mutta kiinalaiskustantamon tiskillä oli niistä vain mallikappaleet. (Kolmas osa 死神永生 eli Death’s End löytyi Worldcon-jäsenien Hugo-äänestyspaketista e-kirjana, joten sen perään ei tarvinnut haikailla. Voi toivoa, että näitä suomennettaisiinkin, ovat kirjat lukeneiden tuttujen mukaan jotakuinkin tajunnanräjäyttävää kamaa.
Runsaasta kiinalais- ja muusta aasialaisedustuksesta huolimatta Helsingin Worldcon oli, monia aikaisempia worldconeja kiertäneen tuttavan mukaan, poikkeuksellisen ”valkoinen”. Muuten diversiteettiä kyllä tuntui riittävän. Siinä missä Finnconien kävijäkunta on keskimäärin ehkä kolme-nelikymppistä, näkyi näinä viitenä päivänä minun silmääni huomiotaherättävän paljon – nuorison ohella – selkeästi yli kuusikymppistä väkeä. On toki ymmärrettävää, että vaatimattomien vuosilomien Amerikasta on helpompi matkustaa harrastajatapaamiseen toiselle mantereelle, mikäli sattuu olemaan (riittävän runsaalla) eläkkeellä ja aikaa riittää. Mielenkiintoinen demografiadetalji on – joskin pienellä yhden hengen tuottamalla havaintoaineistolla – että fysiikkaa ja tähtitiedettä käsittelevissä paneelikeskusteluissa mukana olleista NASAn, yliopistoiden ja muiden instituutioiden tutkijoista valtaosa taisi olla naisia – ja naisia jotka sekä osasivat asiansa että osasivat myöskin esittää asiansa.
Toinen, järjestelyporukassa mukana ollut tuttava kertoi saaneensa runsaasti kiitoksia ohjelman laadusta: monet amerikkalaisvieraat olivat käyttäneet kaiken aikansa kuunnellen paneelikeskusteluja ja muita ohjelmanumeroita, koska ne olivat kuulemma niin tasokkaita. Tässä suhteessa suomalaiset voivat kyllä röyhistää rintaa: minusta taso oli jotakuinkin samaa luokkaa kuin Finnconeissa yleensä.
Minun nähdäkseni conin heikoimmasta osasuorituksesta vastasi Fazer-konserni. Ilmeisesti Messukeskuksen lukuisista ravintoloista, kahviloista ja muista ravinnon ja juoman myyntipisteistä vastanneet eivät olleet tajunneet, ettei kyse ole mistään normimessuista, jonne porukka tulee korkeintaan muutamaksi tunniksi ja lähtee sitten pois. Ruokapaikat suljettiin jotakuinkin järjestään iltakuuteen mennessä, monta tuntia ennen kuin eri salien ohjelma päättyi. Baareissa oli aivan liian vähän henkilökuntaa, joten juomajonot olivat välillä melkein yhtä pitkiä kuin ensimmäisten päivien jonot paneelikeskusteluihin. Suurin osa porukasta osasi onneksi suhtautua tähänkin jonottamiseen huumorilla.
Taidetta, tiedettä, sosiaalista vuorovaikutusta, ihmisdynamiikkaa… Worldcon 75:n viisi päivää olivat suunnilleen kaikkea sitä, mitä opin kulttuuriantropologian opiskeluaikoinani kutsumaan, niin, ”kulttuuriksi”. Viiden päivän coniputki oli melkoisen rankka pläjäys kolmipäiväisiin Finnconeihin tottuneelle ja vaati vastaavaa kestokykyä kuin samanmittaiset Roskilden musiikkifestivaalit. Niistä coni toki poikkesi siinä, että mutaa oli vähemmän, ei tarvinnut nukkua teltassa eikä käydä jääkylmässä kopperosuihkussa. Mutta paljon samankaltaisia heimojen hyvähenkisen kohtaamisen piirteitä oli havaittavissa.
Monikin ehti jo kysellä, lähdenkö – Worlcon-impeyteni nyt menettäneenä – kahden vuoden päästä Dublinin Worldconiin. En tiedä. Paikka olisi kyllä kertakaikkisen houkutteleva, ja kyllähän tällaiset ihmekekkerit kokisi mielellään uudelleenkin, mutta…
Ensin täytyy ainakin lepuuttaa jalkoja hyvä tovi. Ja kiitellä niitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia eri maista, jotka ovat tehneet vapaaehtoistyötä parhaimmillaan viisi vuotta Helsingin conin järjestämiseksi. Kiitos myös HSL:lle, joka antoi conijäsenyytensä lunastaneille viisipäiväisen seutu-matkailulipun.