Kategoria: kieli

Worldcon 75, viides ja viimeinen päivä

Viimeisen conipäivän alkajaisiksi onnistuin toteuttamaan kolmen peräkkäisen paneelikeskustelunkuuntelun putken. Ensimmäisten päivien tungoksesta opittiin nopeasti ja tilaisuuksia siirreltiin suurempiin saleihin. Yleisökin osasi jonottaa kaikessa rauhassa, ja luullakseni enimmäkseen useimmat pääsivät kuuntelemaan sitä mitä halusivatkin.

Kun olin kuunnellut fyysikkopaneelin ideoita siitä, mitkä nykyfysiikan asiat tarjoaisivat erinomaisia lähtökohtia tieteistarinoihin, siirryin suureen käännöskukkaspaneeliin. Suomessa kollegat ovat toisinaan paheksuneet Jouni Paakkisen ja muiden intoa nostaa koomisia käännösmokia julkisuuteen, mutta minä olen asiasta eri mieltä. Samoin tuntuivat olevan panelistit. Tanskassa ja Tšekissä käännöskukkasryhmät Facebookissa ja muualla on kuulemma valjastettu takomaan lattapäisempien TV-kanavien ja suoratoistopalvelujen pomojen päähän, ettei hätäisellä halpatyövoimalla eikä joukkoistetulla ilmaistyöllä saada kelvollisia käännöksiä. Ehkä ideaa kannattaisi soveltaa täällä meilläkin?

Käännöskukkaspaneelin jälkeen samassa tilassa, näppärästi, keskusteltiin yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten lähiympäristön ufoimpiin kuuluvasta ilmiöstä, ruotsinlaivoista. Panelisteista sekä Johanna Sinisalo että Mats Strandberg ovat kirjoittaneet ruotsinlaivoille sijoittuvia (kauhu)kertomuksia, ja panelisteilla oli kerrottavanaan niitä lisää, todella tapahtuneina versioina.

En eilen muistanut mainita, että kävin trade hallissa kokeilemassa Billy O’Shean (yllä vasemmalla) Kingdom of Clockwork -kirjan pohjalta tehtyä virtuaalidemoa. En ole ennen käyttänyt VR-laseja, joten kokemuksen vaikuttavuus menee epäilemättä osaltaan ensikertalaisuuden piikkiin – mutta vaikuttavaa se oli. Joskus kun on aikaa käytettäväksi pelailuun ja kokeiluun, ehkä sitten minäkin menen hommaamaan lasit joista ei näy läpi. Billy perheineen sai messuilla myytyä loppuun sekä Kingdomin että uuden It’s Only a Clockwork Moon -kirjan. Esikoinen julkaistaan muuten lähiaikoina suomeksi nimellä, joka oli muistaakseni Vieterivetoinen valtakunta.

Myös Kiina oli hyvin edustettuna trade hallissa. Ilmeisesti osittain jopa virallisten tahojen avustuksella kiinalaista tieteiskirjallisuutta yritetään saada leviämään muualle maailmaan, ja mikäs siinä, jos kirjallisuus on yhtä laadukasta kuin Liu Cixinin kirjat ovat – kuulemma. Yritin ostaa hänen 地球往事-trilogiansa ensimmäistä ja toista osaa, jotka ovat englanninkielisiltä nimiltään The Three-Body Problem (三体) ja The Dark Forest (黑暗森林), mutta kiinalaiskustantamon tiskillä oli niistä vain mallikappaleet. (Kolmas osa 死神永生 eli Death’s End löytyi Worldcon-jäsenien Hugo-äänestyspaketista e-kirjana, joten sen perään ei tarvinnut haikailla. Voi toivoa, että näitä suomennettaisiinkin, ovat kirjat lukeneiden tuttujen mukaan jotakuinkin tajunnanräjäyttävää kamaa.

Runsaasta kiinalais- ja muusta aasialaisedustuksesta huolimatta Helsingin Worldcon oli, monia aikaisempia worldconeja kiertäneen tuttavan mukaan, poikkeuksellisen ”valkoinen”. Muuten diversiteettiä kyllä tuntui riittävän. Siinä missä Finnconien kävijäkunta on keskimäärin ehkä kolme-nelikymppistä, näkyi näinä viitenä päivänä minun silmääni huomiotaherättävän paljon – nuorison ohella – selkeästi yli kuusikymppistä väkeä. On toki ymmärrettävää, että vaatimattomien vuosilomien Amerikasta on helpompi matkustaa harrastajatapaamiseen toiselle mantereelle, mikäli sattuu olemaan (riittävän runsaalla) eläkkeellä ja aikaa riittää. Mielenkiintoinen demografiadetalji on – joskin pienellä yhden hengen tuottamalla havaintoaineistolla – että fysiikkaa ja tähtitiedettä käsittelevissä paneelikeskusteluissa mukana olleista NASAn, yliopistoiden ja muiden instituutioiden tutkijoista valtaosa taisi olla naisia – ja naisia jotka sekä osasivat asiansa että osasivat myöskin esittää asiansa.

Toinen, järjestelyporukassa mukana ollut tuttava kertoi saaneensa runsaasti kiitoksia ohjelman laadusta: monet amerikkalaisvieraat olivat käyttäneet kaiken aikansa kuunnellen paneelikeskusteluja ja muita ohjelmanumeroita, koska ne olivat kuulemma niin tasokkaita. Tässä suhteessa suomalaiset voivat kyllä röyhistää rintaa: minusta taso oli jotakuinkin samaa luokkaa kuin Finnconeissa yleensä.

Minun nähdäkseni conin heikoimmasta osasuorituksesta vastasi Fazer-konserni. Ilmeisesti Messukeskuksen lukuisista ravintoloista, kahviloista ja muista ravinnon ja juoman myyntipisteistä vastanneet eivät olleet tajunneet, ettei kyse ole mistään normimessuista, jonne porukka tulee korkeintaan muutamaksi tunniksi ja lähtee sitten pois. Ruokapaikat suljettiin jotakuinkin järjestään iltakuuteen mennessä, monta tuntia ennen kuin eri salien ohjelma päättyi. Baareissa oli aivan liian vähän henkilökuntaa, joten juomajonot olivat välillä melkein yhtä pitkiä kuin ensimmäisten päivien jonot paneelikeskusteluihin. Suurin osa porukasta osasi onneksi suhtautua tähänkin jonottamiseen huumorilla.

Taidetta, tiedettä, sosiaalista vuorovaikutusta, ihmisdynamiikkaa… Worldcon 75:n viisi päivää olivat suunnilleen kaikkea sitä, mitä opin kulttuuriantropologian opiskeluaikoinani kutsumaan, niin, ”kulttuuriksi”. Viiden päivän coniputki oli melkoisen rankka pläjäys kolmipäiväisiin Finnconeihin tottuneelle ja vaati vastaavaa kestokykyä kuin samanmittaiset Roskilden musiikkifestivaalit. Niistä coni toki poikkesi siinä, että mutaa oli vähemmän, ei tarvinnut nukkua teltassa eikä käydä jääkylmässä kopperosuihkussa. Mutta paljon samankaltaisia heimojen hyvähenkisen kohtaamisen piirteitä oli havaittavissa.

Monikin ehti jo kysellä, lähdenkö – Worlcon-impeyteni nyt menettäneenä – kahden vuoden päästä Dublinin Worldconiin. En tiedä. Paikka olisi kyllä kertakaikkisen houkutteleva, ja kyllähän tällaiset ihmekekkerit kokisi mielellään uudelleenkin, mutta…

Ensin täytyy ainakin lepuuttaa jalkoja hyvä tovi. Ja kiitellä niitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia eri maista, jotka ovat tehneet vapaaehtoistyötä parhaimmillaan viisi vuotta Helsingin conin järjestämiseksi. Kiitos myös HSL:lle, joka antoi conijäsenyytensä lunastaneille viisipäiväisen seutu-matkailulipun.

Orilammen opit

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.

 

Puolensa ja puolensa

Luen nolon vähän runoutta. Tuttavapiirissä on hienoja sanankäyttäjiä, ja kuuntelen oikein mielelläni, jos he (tai joku muu) lausuu tekstejään. Ehkä tämä johtuu siitä, että minun lyriikka-taustani on lauluteksteissä, ei kirjoitetussa runoudessa. Yhtä kaikki pitäisi prosaistinkin perehtyä teksteihin, joissa sanoja käytetään merkityksen lisäksi niiden soinnin ja rytmiikan vuoksi.

Sain helmikuussa käsiini Merja Virolaisen tuoreen kaksoiskokoelman Aprilia / Kekri (Tammi) ja sain sen luettua vasta nyt – tosin luin sen peräjälkeen kahteen kertaan. Molemmat osat ovat sen verran kompakteja (60–70 sivua) että lukeminen sujuu joutuisasti vaikka tekstejä lausuisikin samalla mielessään (mikä tässä tapauksessa on miltei väistämätöntä), ja runojen tarinat ja tunnelmat kestävät monta lukukertaa.

Kirja on itse asiassa kaksi tunnelmiltaan jossain määrin erillistä kirjaa samoissa kansissa: kirjoitustyylit muistuttavat toisiaan, ja Kekrissä viitataan Apriliaan useaan kertaan. Molemmissa myös putkahtelee samoja, absurdihkoja sanoja ja asioita – vaikkapa snapsilasisetti – odottamattomissa paikoissa.

Hilpeämpi ja (ainakin pintapuolisesti) kepeämpi Aprilia on eräänlainen turistimatka samannimiseen maahan. Matkailijajoukko tutustuu nähtävyyksiin, käy aprilialaiselle suurmiehelle omistetussa museossa (katkelma yllä), tutustuu merkilliseen luontoon ja eläimistöön: laiskiaisiin, narsuihin, kuorolaulaviin sikoihin, partavaraaneihin, tuhatutareeseen. Niin, ja harrastaa seksiä. Kieli kertoo kokemuksista rehevästi, heittäytyy välillä silkaksi nonsenseksi, keksii sanoja, liioittelee ja leikittelee.

Omalaatuisen sanatorion potilaista ja henkilökunnasta kertova Kekri on tummasävyisempi, mutta rehevän burleskimaisella tavalla. Potilaiden tarinoita ja tunnelmia täydentävät hoitaja Olga Soismaa-Hillon muistiinmerkitsemät ”epikriisit” asiakkaista, jotka usein alkavat kuin oikeat potilaskertomukset, mutta eivät sellaisiksi pääty. Tämänkin osan tekstit leikittelevät mehukkaasti kielellä (ja seksillä), herkullisilla yksityiskohdilla ja kokonaisuuden absurdiudella.

Itse miellän Kekrin kokonaisuuden jälkimmäiseksi osaksi, lähinnä siksi että yhden sanatoriolaisen mainitaan käyneen Aprilian maassa. Tai ehkä siksi, että huhtikuu on kalenterissa aikaisemmin kuin kekri, joka nykyään usein yhdistetään kelttiläisperuiseen halloweeniin. Osat voi toki lukea haluamassaan järjestyksessä tai vaikka poimia jommastakummasta runon sieltä ja toisen täältä lausuttavaksi viihdyttääkseen ja naurattaakseen juhlavieraita. Siihen moni näistä paloista sopii vallan mainiosti.

Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

Olen ollut tänään Tampereen yliopistolla tietokirjallisuuden kääntämistä käsittelevässä seminaarissa. Syy tapahtumaan on suomentajakollega Natasha Vilokkisen tuore oma kirja Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino).

Suurin osa suomeksi julkaistavasta käännöskirjallisuudesta on tietokirjoja. Noin puolet minunkin julkaistuista suomennoksistani on tietokirjallisuutta. Ihanteellisessa tapauksessa tietokirjasuomentaja on sekä kielen ja kääntämisen ammattilainen että kirjan aihealueen erikoistuntija. Käytännössä harvoin tapahtuu näin onnellisesti. Vilokkisen kirja on tarkoitettu ensi sijassa ensimmäisiä tietokirjakäännöksiään tekevälle, mutta pikavilkaisten lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää hyvää luettavaa ja vertaistukea kelle tahansa kääntäjälle ja kirjoittajalle. Mutta palataan asiaan tarkemmin ajatuksin sitten kun kerkiän lukea kirjan.

Kunnia vastaan kunnioitus

New Scientistlehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Sumentamisesta, somentamisesta ja suomentamisesta

Olin viime lauantaina mukana Suomen arvostelijain liiton (SARV) sekä Kääntäjien ammattioaston (KAOS) järjestämässä koulutustilaisuudessa – tai yhden päivän seminaarissa – jolle oli annettu otsikko Sujuva käännös ja sen kritiikki. Porukasta oli noin puolet eri medioiden kirjallisuuskriitikoita ja puolet meitä kirjallisuuden kääntäjiä, mutta kaikki neljä luennoitsijaa olivat valikoituneet kääntäjien joukosta: Tarja Roinila, Kersti Juva, Alice Martin (joka on myös kustannustoimittaja) ja Juhani Lindholm.

Hetkittäin tuntui että yleisön kriitikkojäsenet olivat sen verran pitkälinjaisia tekijöitä, ettei ehkä olisi ollut aihetta korostaa niin paljoa, että passivinen ilmaisu kirja on kääntynyt kuulostaa aika torvelta, että kirja-arviossa olisi erittäin aiheellista mainita kääntäjän nimi tai että suomennosta arvioidessa kriitikko tekee itsensä naurettavaksi, jos hän intoutuu ylistämään kirjailijan kieltä – koska suomennetussa teoksessahan ei kirjailijan kieltä ole (yleensä) sanan sanaa. Mutta ehkäpä näitä asioita on hyvä pitää esillä. Neljän luennon mittaan päästiin kyllä syvemmällekin (etenkin Roinilan Tajan osuuden aikana) ja toisaalta valoisampiinkin tunnelmiin (Ketti Juvan päätösluennolla, joka oli jo Järvilinnassa koetusti riemastuttava).

Paljon puhuttiin myös etenkin sanomalehtikritiikin tilasta: palstatila hupenee silmissä, ja monissa ns. maakuntalehdissä painetaan samat arvostelut kuin saman konsernin muissakin tuotteissa. Kirjallisuuden erikoislehtiäkin on perin vähän. Toisaalta netin ja lehtien nettisivustojen tarjoamat mahdollisuudet antavat mahdollisuuksia laajempiin analyyseihin, ja sekä luennoissa että niiden jälkeisissä keskusteluissa nousi blogien ja bloggarien yhäti kasvava merkitys hyvin vahvasti esille. Huomautettiin, että media-alan viimeaikaisten laajojen väenvähennysten myötä bloggarikuntaan on liittynyt myös pitkän linjan ammattitoimittajia, joten siinäkään suhteessa mihinkään väheksyntään ei ole aihetta.

Puhuttiin myös käännöskirjallisuuden yleisistä ongelmista. Kustantamot yrittävät saada käännöksiä mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman nopeasti, joten kääntäjälle tulee kiire, jos aikoo pysyä leivänsyrjässä kiinni: liian isoja palkkioita ei voi pyytää, koska muuten työtarjoukset lakkaavat. Kiireessä (tai ammattitaidottomilla teetetyt) käännökset lankeavat sitten kustannustoimittajille, joilla heilläkin on kiire tai jotka ovat (ihan yhtä huonoilla palkkioilla sinnitteleviä) freelancereita. On myös muutamia pienehköjä kustantamoja, jotka eivät juurikaan kustannustoimita, ja julkaisevat esimerkiksi klassikkokäännöksiä innostuneilta amatööreiltä, jotka ovat niin innoissaan suomentamattomasta helmestä että kuvittelevat ihan vain intonsa voimalla osaavansa kääntää.

(Myönnetään: jotakuinkin tuolta pohjalta minäkin hommat aloitin kahdeksisentoista vuotta sitten, mutta onneksi matkan varrella on tullut opittua edes jotakin.)

Ketti otti (jälleen kerran) esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickin petollisen yksinkertaiselta näyttävän ensimmäisen virkkeen:

Call me Ishmael.

Miten sinä sen kääntäisit? Ota huomioon, että kyseessä on tosiaan kirjan ensimmäinen virke, jota ei edellä mitään (tai ainakaan kirjailija ei kerro sanojen lausumistilanteesta mitään), eikä kirjan minäkertoja palaa tähän asiaan enää pitkän kirjan mittaan. Vihjeenä voin kertoa, että ainakin paikallaolijoiden muistaman mukaan kirjan molemmat suomennokset ovat päätyneet samaan ratkaisuun – siihen mikä useimmille tulee mieleen ensiksi, joka on suorahko käännös ja jolla tavalla kukaan suomenkielinen ei koskaan esittelisi itseään, oli kyseessä sitten suomenkielisen oikea nimi tai ei – jota kaikki läsnäolijat pitivät, pienen pohdiskelun ja Ketin tarjoamien parin–kolmenkymmenen vaihtoehdon näkemisen jälkeen, jotakuinkin kehnona.

Olen saanut luvan julkaista Alice Martinin luennosta tekemäni tallenteen. (Tarja Roinila ja Kersti Juva ovat kirjoittamassa luentojensa aiheista omia julkaisuja ja he halusivat säästää asiat niihin.) Tallenteen tekninen laatu ei ole kovin hyvä, etenkään videokuvan osalta: alla nähtävä on osittaisrajaus isommasta videoruudusta, jossa minun oma yksinäinen takaraivoni oli vähän turhan hallitsevassa asemassa Alicen oikealla puolella. Mutta asiat tullevat selväksi.

.

Big Ben männikössä

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Kirjailija puuhailee erinäisiä ja lukee ajankuluksi klassikkoa

Joskus 1990-luvun puolivälissä lainasin kirjastosta Volter Kilven klassikon Alastalon salissa ja otin sen mökkilukemiseksi: ajattelin että saaressa olisi aikaa, rauhaa ja 1800-luvun Kustavin retaripiireihin sopiva miljöö. Kohta kolme kyllä täyttyi, mutta kahden ensimmäisen kohdalla oli vähän heikommin, joten hyvä alku kilpistyi muutaman luvun jälkeen. Ne riittivät kuitenkin kertomaan, miksi Alastalon salissa on niin arvostettu kirja – ja samalla, miksi sen lukemista pidetään niin haasteellisena. Siitä lähtien kirja on ollut Tuo pitää lukea kun tulee sopiva hetki -listan kärkisijoilla. Kirjaston kappaleet jouduin palauttamaan pian mökkireissun jälkeen, ja sittemmin hankittu pokkariversio ehti töröttää hyllyssä monta vuotta. Sen tiheän präntin lukeminen tuntui kuitenkin vaikealta. Koska Kilven (1847–1939) kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta ja tekijänoikeus on näin ollen vanhentunut, kirjan teksti on täysin luvallisesti haettavissa Lönnrot-projektin sivuilta. Koska txt-muotoinen tiedosto on tylsää luettavaa e-kirjanlukijan näytöltä, väkersin siitä itse pikaisen ebook-muotoisen taiton.

(Kuulemma Alastalon salissa löytyy nyttemmin myös Elisa kirjan ilmaisvalikoimasta, toivon mukaan vähän taitavammin toteutettuna.)

Sähkökirjaversiokin ehti vanhentua koneella toista vuotta, ennen kuin lopulta ryhdyin lukupuuhaan: vietin viime viikon Anttolassa kuntoutuskurssin seurantajaksolla, ja hiljaisina iltoina oli sopivasti lukuaikaa ja -rauhaa. Anttolasta palattua lukeminen jatkui kotona ja linjurimatkalla Loviisaan kääntäjäkollegan kuusikymppisille.

Spoilerivaroitus! /

Eletään 1800-luvun loppupuolta Kustavin saaristokunnassa Varsinais-Suomen rannikolla. Herman Mattson, Alastalon tilan isäntä, kapteeni ja retari (laivanvarustaja), kutsuu lähiseudun isäntiä, retaritovereita kotiinsa tärkeälle asialle. Kustavissa on varustettu ja purjehdittu vain yksi- tai kaksimastoisia jahteja, kuunareita ja prikejä, ja nyt olisi tarkoitus allekirjoittaa suuremman aluksen, kolmimastoisen parkin peruskirja. Äijät kokoontuvat saliin, heille tarjoillaan kahvia ja totia. Kerrotaan pari pitkää tarinaa, kinastellaan, kyräillään, leukaillaan, vilkuillaan sivusilmin muita miehiä ja silloin tällöin salissa tarjoilemassa piipahtavaa Siviä-tytärtä, ja lopulta kirjoitetaan nimet paperiin. Kirjan päättyessä, sähkökirjan seitsemisensataa sivua ja muutaman tuntia myöhemmin, miesjoukko siirtyy talon emäntäväen kattamaan pitopöytään.

/spoilerivaroitus

No ei, juoni ei ole tässä kirjassa mikään oleellinen asia. Muutama tuttava on kertonut lukevansa Alastaloa luvun sieltä, toisen täältä, silloin tällöin. Se on erinomainen tapa käyttää tätä kirjaa. Huikeinta tässä romaanissa on sen kieli, kieli ja tajunnanvirtainen tapa kirjata ylös kulloisenkin näkökulmahenkilön mielenjuolahduksia kuin minäkin reaaliaikaisena tallenteena.

Ja Härkäniemi sanoikin nyt, ei kuitenkaan kiireellä. Puhallellut hän oli loitommille kerrostelevia pilvipaakaloita ympäriltään, ja kerkesihän asiansa senkin jälkeen sanomaan ja suuta viljelemään, kun ensin oli levätellyt silmää ja katsellut ajatuksen huviksi savun kiiriskelyä, kuinka sillä oli juonensa ja toimensa, kun se levitteli laikkojansa salissa, venytteli venyviänsä ja palleroi paksuviansa, laski kuin sinihurstin leijuvia lakanoimaan niille ilman paikoille, joista akkunat tunkivat valokeiloja miessakevan salin halki, ja pöyhi polstaroi harmaan röykköinä edemmäs nurkemmille ja kaakelimuurin kulmitse varjon peittoihin kuin olisi itsensä niellyt. »Miksemme parkkia rakentaisi?» virkahti Härkäniemi siirtäen silmänsä savun samoamilta miesten kehään. »Sen ajan kukko kiekasee, kuin kurkku on kurotettu ja sen ajan mies aivastelee kuin hänellä nenää syhyttää. Mikäs virka kellon taululla seinällä, ellei kaapissa naksuttele ja veto piukota vietereissä? Vasta silloin on viisarin tikulla lupa ajatella nukkumista, norkahdanko yhteen kohta, vai vieläkö on nirkuttava kahteentoista, kun nyörit ovat juosseet loppuun rattaissa ja luodin leiviskä asettunut levolle permannon lankulla, ja vasta silloin miehelläkin aika arvella, minkäs mastontopin jätän elämässä pystyttämättä, kun tomuäijä jo juosta nilkuttaa vieressä kyynäspäästä nyhien, ja korvapielinauruin torkottaa rankasormissansa katseltavaksi tiimalasia, jonka suppilossa viimeiset sannanhirut sirahtelevat toroon!» Härkäniemi hymähti itsekin sanoillensa, kun huomasi, että äänilaji oli uruissa mennyt alikertoihin, ja sivallutti kämmenellä partaansa, ikäänkuin luutaa löyhemmille huljutellen. »Miksemme parkkia rakentaisi, koska vielä on nenänniisto omissa hoimissamme ja puuainetta metsissä muittenkin kompeitten varalta kuin kolmekyynäräisen arkun?» sanoi hän kysäsi suopeampiakin päästelläkseen suustansa.

Kilven kieli nyökkää usein ja tiiviisti kalevalaiselle runoperinteelle, alkusointuineen ja rytmeineen, mutta tekee siitä omaansa. Epäilen että kirjailija on sekoittanut joukkoon melkoisen ryväskän itse kseksimiään murresanoja ihan vain siksi että ne sattuvat sopimaan muiden sanojen sekaan. Muuten huomasin, että kirjasta saa aika tavalla enemmän irti, kun tuntee ainakin perusasioita purjehtimisesta ja purjelaivojen tekniikasta: parkit, prikit, plokit ja pukspröötit kannattaa ottaa haltuun ennen Alastaloon tarttumista.

Kilven tekstissä kiehtoo sekin, että suomalaisen kirjallisuuden klassikot tahtovat kovin usein olla sisämaasta, maalta tai kaupungista. Suomen rannikot ovat tietysti vanhastaan olleet perin ruotsinkielisiä, joten ei ole yllättävää että suurin osa saaristolaisista kertovasta kirjallisuudesta on alun perin kirjoitettu juuri ruotsiksi – Myrskyluodot ja Jäät sun muut.

Romaanin aloittaa ”esiluvuksi” nimetty itsenäinen novelli ”Kirkkomaa”, joka toimii koskettavana ja tavattoman haikeana johdatuksena vuosikymmenten takaiseen, Kilven lapsuuden ajan kauan sitten kadonneeseen maailmaan, jota Kilpi Saaristosarjassaan kuvaa.

Luulen, että palaan tähän kirjaan – ja Kilven muuhunkin tuotantoon – vielä usein, etenkin kun huomasin itsekin miten hyvin romaania voi lukea luku kerrallaan, taukojen kera. Alastalon salissa on kirjailijalle oivaa oppia siitä, miten taiten käytetään näkökulmatekniikkaa, jota itsekin olen, joskin hieman toisin keinoin ja tavoittein, omissa romaaneissani harrastanut. Kilpi osaa tarttua hetkeen, jotakuinkin kirjaimellisesti, osaa mennä henkilönsä nahkoihin ja pysyä siellä hyvän tovin, tutkiskella mitä henkilö kokee oikeaksi ja mitä vääräksi, miksi hän puhuu ja tekee niin kuin tekee. Tämän hän kirjoittaa auki lumoavaksi, leikitteleväksi sanojen ryöpyksi. Ei ihme, että Alastalon salissa on arvostettu kirjallisen modernismin suureksi klassikoksi, Joycen, Proustin ja kumppaneiden rinnalle.