Kategoria: matkakertomus

Matkapäiväkirja: Virginian(kin) halki

·

Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.

Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?

Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:

Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.

Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.

Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).

Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.

Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:

(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎

Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.

Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.

Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.

Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa  osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…

Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.

Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.

Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.

Matkapäiväkirja: Washington DC

· Yksi kommentti ·

Siinä vaiheessa kun pääsimme Howard-teatterin pöytään illallisen ja konsertin ääreen kello oli täälläkaupungissa kahdeksan illalla, mutta suomikotona ja elimistössä kolme yöllä. Olimme olleet valveilla noin 23 tuntia, siitä merkittävän osan lentokoneissa. Mutta kun kerran liput oli hankittu, niin lähdimme nukkumisen sijaan seikkailemaan Washingtonin metrojunilla kohti konserttipaikkaa.

Howard-teatterin konserttityylin soisi yleistyvän Suomessakin: siihen olen kotomaassa törmännyt vain Tampereen musiikkiteatteri Palatsin vähän koreampana ja kalliinpana versiona. Salissa on pöydät, esityksen alla (tai sen aikana) voi syödä hyvin ja juoda kaikessa rauhassa, jos siltä tuntuu. Joratakin voi, jos siltä tuntuu. Rock on jo kauan sitten ollut niin keski-ikäisten musiikkia, että sitä voisi ainakin jossain panna esille myös tyylikkään keski-ikäisesti… ja kissakala oli hyvää, ja S:n hampurilaisen mukana tulleet ranskikset todella hyviä.

Illan ensimmäinen esiintyjä Thom Chacoin soitti sympaattisen vanhakantaista singer/songwriter-protestikamaa. Pääesiintyjä, Los Lonely Boys, on (minun korvalleni) eräänlainen nuorempi ja aavistuksen verran popimpi versio Los Lobosista – tai, toisaalta, soittaa aika lailla samanoloista musiikkia kuin Los Lobos 1980-luvulla ennen akustista La Pistola y El Corazón -levyä ja sitä seurannutta kokeilevampaa kautta. Livenä Los Lonely Boys oli vallan toimiva trio, joka tosin sortui vähän turhan monta kertaa tylsähkön pitkiin sooloiluihin.

Ja koska täällä on sunnuntai vielä monta tuntia, saatte sunnuntaivideon Los Lonely Boysilta.

Sikeästi nukutun yön ja pikaisen aamiaisen (hotellin pikakahvilan croissantin rasvalla olisi saanut voideltua useammankin ompelukoneen) oli vuorossa kunnon turistitoimintaa: Washington-kiertoajelu.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tämän kaupungin nähtävyyksiin on välillä vähän vaikea suhtautua: ne ovat teeveestä (ja elokuvista) niin tuttuja. Valkoinen talo. Lincoln Memorial -monumentti. Capitol. Oveliskimainen Washington-monumentti. Valkoisen talon edessä oli pakko sanoa ääneen: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”. Ja Arlingtonin sotilashautausmaan kivirivistöjä katsellessa alkaa väistämättä soimaan päässä ”Let the Sunshine In” Milos Formanin Hair-elokuvatulkinnasta.

Arlingtonin sotilashautausmaalla. Kuva JPM
Tämä oli kiinnostava silmiin sattunut hautakivi: naispuolinen toisessa maailmansodassa mukana ollut ilmavoimien everstiluutnantti. Anne W. Tinges varmaankin yleni everstiluutnantiksi varmaan vasta sodan jälkeen – silloin Yhdysvaltain ilmavoimatkin erotettiin omaksi aselajikseen, sodan aikana oli vain laivaston, merijalkaväen ja armeijan alaiset ilmavoimat – mutta jotakin hänen on täytynyt sodankin aikana tehdä. Nettikään ei löydä kuin tiedon hautakiven paikasta ja toisen ihmettelijän.

Washington on miellyttävän väljän oloinen, puistojen täyttämä kaupunki. Sellainen, mihin on helppo sijoittaa romanttisen elokuvan ulkokohtauksia (median luomista mielikuvista ei pääse eroon paikan päälläkään). Kaupungissa on ilmeisen erinomaisesti toimiva metroverkosto, mutta asemat ovat kyllä todella ankean oloisia, hyvin hämärästi valaistuja betonihalleja. Vielä ankeampaa arkkitehtuuria kuin VR:n kehnoimmat lähijuna-asemat Helsingin seudulla, ja se on jo aika ankeaa…

Korean sodan muistomerkkiä ei olisi tullut käytyä katsomassakaan ilman että opas olisi vienyt sinne. Onneksi vei, kyseessä on vaikuttava teos. Pelokkaan näköisiä (eri aselajien, eri etnisiä ryhmiä edustavia) sotilaita etenemässä pienen metsikön läpi, heijastumassa kiiltävästä kiviseinästä, johon on kaiverrettu kasvoja ja kuvia sodasta. Pohjakaavaltaan kolmiomaisen monumentin kärkeen kirjoitettua lausetta ”Freedom is not free” voi allekirjoitella, vaikkei olisikaan (aina) samaa mieltä siitä, onko vapautta mahdollista yrittää tavoitella väkivallalla.
Lincoln-monumentin portailla Martin Luther King herätteli amerikkalaisia ”I Have a Dream” -puheellaan. Eikä vain amerikkalaisia.
Vietnamin sodan aikanaan melkoista keskustelua herättänyt monumentti on yksinkertaisempi: kiviseinä, johon on kaiverrettu kaikkien sodassa kaatuneiden amerikkalaisten nimet.

Sellaista täällä tänään. Huilaamme vielä tovin ja käväisemme kahvilla. Reissun konserttiputki jatkuu tänä iltana, itse asiassa aivan samassa salissa kuin eilinenkin keikka. Lisää kuvia ja kertomuksia, jahka keritään ja jaksetaan.

Täällä J. Pekka Mäkelä, Washington.

 

Välipäivä

·

Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.

Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.

Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.

Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.

Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.

Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.

Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.

*

Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!

Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.

Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.