Kategoria: introspektio

Pieniä suuria paikkoja

· 4 kommenttia ·

Viime kesän Finnconin ”Inspiraation lähteet” -paneelikeskustelun jäljiltä en ollut ihan varma, miten hyvin yleisö (tai edes kanssapanelistit) ymmärsivät mitä yritin sanoa kallioista ja siitä miten innoittavia asioita kallioiden pinnat voivat olla. Joten yritän nyt selittää vähän paremmin, ja käytän havaintovälineenäni tätä pientä kotitekoista stereokuvaa:

(Saat näkyviin isomman version klikkaamalla kuvaa. Liikuttele päätäsi näytön edessä ja yritä löytää kohta, jossa toinen silmäsi katsoo stereokuvan toista puoliskoa ja toinen toista, jolloin kuva näkyy kolmiulotteisena.)

Kyseessä on ihan tavallinen pieni suomalainen kallionnyppylä, jonka ohi moni helsinkiläinen lienee joskus kävellyt. Osa saattaa tunnistaakin paikan. Ei, ei paikassa tai kalliossa ole itsessään mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen kallio, joskin vinkeällä tavalla haljennut joskusmuinoin. Kuvasta voi hahmottaa, että vieressä oleva puu on nuorehko ja hennohko, ison miehen sormet yltävät sen ympärille.

Mutta jos kalliota tuijottaa sillä tavoin kuin introvertti ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi sitä osaa tuijottaa – ja kykenee tuijottamaan vaikka tunnin! – mittakaava voi muuttua. Sammalläntistä voi tulla tiheä metsä, jolloin kallion reuna onkin äkkiä mielettömän massiivinen jyrkänne jossakin toisenlaisessa maailmassa. Mahtavatko tiheässä metsässä, jyrkänteen harjalla asuvat tietää lainkaan, millaista väkeä asuu jyrkänteen alla? Löytyykö halkeamasta luolia, joissa voi asua aivan muunlaista väkeä, joita metsän kansa pelkää? Entä jos joku metsän kansalainen haluaisi päästä näkemään jyrkänteen tyven elämää – miten hän sen tekisi? Rakentaisiko hän itselleen liitimen ja leijailisi sen avulla?

En taatusti ole ainoa joka on viihdyttänyt lapsena itseään tällaisilla kuvitelmilla.* Lasten leikit – pikku-ukkoineen, pienoismalleineen kaikkineen – perustuvat juuri tällaiselle ajattelulle. Se mikä kenties erottaa (spekulatiivisen fiktion) kirjoittajan ns. tavallisesta kansasta on, että kirjoittaja viihdyttää itseään tällaisilla ajatusleikeillä aikuisenakin, eikä häpeile asiaa lainkaan.† Kalliot ovat siihen loistavia kapineita. Muutkin maastonmuodot käyvät, mutta kalliot ovat minun omia lemppareitani.

Yksi mielikallioitani tällaisiin ajatusleikkeihin sijaitsee niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Tampereen kylpylän allaosastolla. Yksi hallin seinistä on nimittäin kauniin punertavaa luonnonkalliota. Sen jälkeen kun sain lahjaksi riittävän vahvoilla diopterivoimakkuuksilla linssitetyt uimalasit huomasin, miten hienoa pintaa kyseinen kallio on. Jos sulkee mielestään seinämälle ripustetut kasvit ja kääntää pystypinnan mielessään vaakasuoraksi, voi mukavasti porealtaassa lekotellen nähdä silmiensä edessä kallioisen ylätasangon jollakin karulla, elottomalla planeetalla… vaikkapa Marsissa. Ylätasangolla kulkee ihmisiä, he etsivät jotakin. Ovat ehkä eksyksissä. Miksi? En tiedä vielä. Mutta ehkäpä minulta ilmestyy jonakin kauniina päivänä romaani, jonka päähenkilö vaeltaa karulla ylätasangolla Marsissa. Kukapa tietää. Ainakin minulla on jo valmiiksi hyvä mielikuva siitä paikasta, jonka halki hänen on kuljettava.

___
* Tietysti olisin nuorna pohtinut myöskin tuollaisen kallion soveltuvuutta haastavaksi neppisradaksi, enkä varmaankaan olisi juuri murehtinut mahdollisuutta, että neppisautoni putoaisi halkeamaan, ulottumattomiin. Luultavasti niin olisi käynytkin.
† Melkeinpä kuvittelisin, että kirjailijoilta – ja muilta taiteilijoilta – myös löytyy kotoa keskimääräistä aikuisväestöä useammin esimerkiksi legoja ja rakennussarjoja.

 

Nuorena aikonut

·

Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtisen välistä löytyi tänä lauantaina kaksi varsin mielenkiintoista kirjailijakuvaa: Tuomas Kyrö ajautui sekoilun kautta kohtuullisen menestyväksi kirjailijaksi ja Miki Liukkonen markkinoi kirjailijuuttaan sekopäisellä julkisuuskuvalla ja saarikoskimaisilla elämäntavoilla. En tunne kumpaakaan, joten en tiedä ovatko herrat ns. livenä mitään sellaista miltä julkisuuskuva näyttää. En ole myöskään lukenut kummankaan kirjoja, joten en tiedä missä määrin kummankin tekstistä välittyvä peitelty tai peittelemätön uho (joko ”emmä yrittäny tehdä mitään mutta se vaan menesty” tai ”minä olen antiteesi keskiluokkaisille kirjailijoille”) saisi silmissäni katetta heidän tekstistään. Kyrön Mielensäpahoittajia olen tosin kuunnellut äänikirjoina parin kokoelman verran ja nauttinut niistä hyvinkin paljon. Miki Liukkosta ovat vallan arvostettavat tahot kehuneet, joten ehkä pitäisi voittaa haastattelun aiheuttamat tunteet ja sijoittaa hänenkin teoksiaan yöpöydällä lukemista odottavien pinoon.

Ärsyttävintä Liukkosessa on, että tunnistan hänessä hyvin paljon itseäni. En nykyistä itseäni, vaan vähän päälle kaksikymppistä itseäni.

Muistan joskus tuolloin todenneeni, että tuskin eläisin viisikymppiseksi. Kyse ei ollut mistään romanttisesta taiteilijauhosta eikä edes huonoista elämäntavoista – olen aina ollut niin huono hankkimaan rahaa ettei minulla ole koskaan ollut varaa dokata elimistöäni piloille, muista päihteistä puhumattakaan – vaan yksinkertaisesta arvelusta, että jos ympäristön saastuminen jatkuu samaa tahtia, on todennäköistä että saan kohtuullisen nuorella iällä parantumattoman syövän tai jonkun muun tappavan taudin. Minun hajamielisyydelläni ei ole koskaan ollut mahdotonta sekään, että vaikkapa kävelisin päin punaisia ja jäisin auton alle.*

Oli minulla taiteilijauhoakin. Minähän olen aina tiennyt että kirjoitan aikuisena romaaneja, ja sitä paitsi parikymppisenä minä tiesin että teen vielä vallan hienoa musiikkiakin. Kaikki tämä tapahtuisi muutaman vuoden kuluessa. Se tapahtui aina muutaman vuoden kuluessa. Vähän myöhemmin ensimmäinen tyttöystäväni tympiintyi täysin jatkuviin puheisiini siitä, millaista hienoa kulttuuria on pian tulossa. Naisparka. Aikaa myöten opin, osin hänen vinoilunsa ansiosta, pitämään suutani sentään hieman soukemmalla,  vaikka edelleen tiesin että kohta kyllä tapahtuisi. Mitään ei vain tapahtunut. Olen jälkeenpäin itsediagnostisoinut kärsineeni 1980-luvun lopulta alkaen jotakuinkin kymmenen vuotta sen verran pahasta masennuksesta, ettei niitä vuosia voi laskea (joten olen nykyään oikeasti vähän päälle nelikymppinen). Senkin aikaa silti tiesin, että kohta tapahtuu.

Ehkä Miki Liukkosessa ärsyttääkin juuri se, että näen hänessä (tai hänen julkisuuskuvassaan) samanlaisen sisäisen tyhjänuhoajan millainen itse olin tuossa iässä. Meidän kohdallamme on tietenkin yksi merkittävä ero: Liukkosen perhana on ihan oikeasti saanut jotakin tehtyä jo kaksivitosena: kaksi runokokoelmaa ja romaanin, jotka ovat aiheuttaneet ainakin muutaman vaahtopään kirjaillisuuspiirien vesilasissa. Edes siellä. Näissä hommissa on varsin vaikeaa sen suurempia kuohuja saavuttaakaan kuin sattumalta.

Minulla on nyttemmin, viisikymppisenä, tuotantoa fiktiokirjojen määrässä laskien kaksin verroin Liukkoseen verrattuna. Myrskyjä ei ole syntynyt kenenkään vesilaseissa, vaikka olenkin tietenkin spekulatiivisen fiktion suomalaisten harrastajien piirissä ihan kohtuullisen nimekäs kirjailija. Liukkosjulkisuuteen ei oikein olisi edes mahdollisuuksia, kun olen iän, harrastusten ja olemuksen puolesta aivan liian selvästi poroporvarillinen, kuten Liukkonen sanoo, vaikka kuinka olisinkin samaisen lehdykän taannoisen luokkakonetestin tulosten perusteella vähäosainen (pienituloinen, vaikka vakinaista työpaikkaa). Minun lieneekin näillä näkymin syytä satsata terveempiin elämäntapohin niin, että voin sitten tulevaisuudessa joskus myhäillä lempeästi näille nuorille suurisuille kun minua syntymäpäivähaastatellaan kirjallisuudenalani grand old manina tai vanhempana valtiomiehenä. Ja tulevaa mediajulkisuutta odotellessa päkeltää vielä aika monta mahdollisimman laadukasta ja montaa lukukertaa kestävää teosta.

Vaikka voihan tietysti hyvinkin olla, että vuoden 2016 alussa tapahtuu, kun Hunan ilmestyy. Vaikka enhän minä sitä tietenkään siinä mielessä kirjoita että tavoittelisin isoja myyntituloja tai yrittäisin miellyttää kriitikoita, en. En minä. Mutta jos se nyt vain ihan vahingossa sattuu saamaan hyviä kritiikkejä ja myymään…

Ei minulla tietysti ole mitään myyntitulojen kasvua vastaankaan. Jos kerran minut lasketaan poroporvariliseksi kirjailijaksi, niin ollaan sitä sitten.

___
* Niin on ollut kerran vähällä käydäkin. Tosin autolla oli niin matala keula, että jäin auton päälle. Autolla oli myös niin hidas vauhti, että suurimmat vauriot olivat mustelma käsivarressani ja kuoppa konepellissä. Auton kuljettaja taisi pelästyä enemmän kuin minä. En ole ikinä nähnyt niin kalmankalpeaa miestä.

___
(Tuon Greenpeace-paitaisen kaksikymmentäyksivuotiaan pitkätukan kuvan otti äitini Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. Siinäpä teille varsinainen vaihtoehtokulttuuriradikaali!)

7 väärin

·

Anu ja Kirsti (ainakin) ovat pohdiskelleet kirjailijan seitsemää kuolemansyntiä – tai kirjailijamielikuvan seitsemää kliseetä, jos toisin päin ajatellaan. Tällaiseen meemiin on helppo tarttua, meemiin ja ehkäpä peiliinkin.

I Elitistisyys

Olen kulttuurialan ammattilainen, minulla on takana yliopistotason opintoja, asun Helsingissä ja vaikutan (ainakin vähän) vihreissä. Selvä tapaus, siis. Erääseen peruseiralaiseen eteläslaavilaisten kielten tutkijaan verrattuna olen tietysti pelkkä aloittelija typeryyteen yltävän ylimielisen elitismin saralla.
Mutta arvostan sekä järjestettyä että omaehtoista opiskelua,* arvostan sivistystä, arvostan homma- ja hesarifoorumitasoa parempaa suomen kielen osaamista, arvostan kykyä katsoa asiaa myös muilta kuin mustilta ja valkoisilta puolilta (vaikka en itse siihen aina pystykään), arvostan inhimillisyyttä enemmän kuin isänmaallisuutta. Jos se on elitismiä, niin siinähän sitten on.

II Hankala luonne

Tähän pystyisivät varmaankin S., ystävät ja yhteistyökumppanit vastaamaan paremmin kuin minä itse. Mutta on kieltämättä totta, etten erityisen mielelläni haluaisi asua tai työskennellä kaksoisolentoni kanssa.
Minua on jonkinlaista taipumusta maanisdepressiivisyyteen – oli aika jolloin ammattiavusta olisi voinut olla… apua – ja toisaalta ihan silkkaan haaveilevaan laiskotteluun jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä depression kanssa. Minulla on pinttyneitä tapoja. Olen yleensä kohtuullisen pitkäpinnainen, mutta juro mököttäminenkään ei ole poissuljettua. Joskus itkuraivaritkin ovat olleet vähintäänkin lähellä. Joskus olen tullut juoruilleeksi eteenpäin luottamuksellisesti kerrottuja yksityisasioita, mikä kyllä jälkeenpäin on nolottanut ja hävettänyt aivan helvetisti.**

III Päihteiden käyttö

Pidän puna- ja rosé-viinistä. Miksei hyvistä olutlaaduistakin, vaikka niitä on viime aikoina tullut juotua vähän vähemmän. Pidän myös laatuviskeistä, joskin pari kaapissa odottelevaa erinomaista pulloa eivät tunnu tyhjenevän millään. (Jaa, pitäisikö tämä siirtää tuonne ”elitismi”-kohtaan?) Olen ollut toisinaan ainakin huppelissa, joskus humalassakin, joskaan en kovin usein. En erityisemmin tykkää olla humalassa.
Tupakan suhteen olen aina ollut pelkästään päihdekäyttäjä: en polta säännöllisesti, joten hyvä sikari tai piipullinen punaista Amphoraa kihahtavat myssyyn oikein mukavasti ja rauhoittavasti. Nikotiinipilven polttelua tulee harrastettua keskimäärin kerran–pari kesässä, tänä kesänä tosin pari kertaa useamminkin, kun Egyptistä ostetty vesipiippu on otettu käyttöön. (Tuplaomena-aromitupakka, nam!)
Muiden psykoaktiivisten aineiden*** käyttö on jäänyt olemattomiin.

IV Boheemius

Minua ärsyttää tavattomasti, jos tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan tai jos sohvalla ja pöydillä kuleksii puoliksi luettuja lehtiä ja kirjoja. Siivoan ihan mielelläni, vaikka olenkin laiska aloittamaan siivoamista. Olen meidän perheen aamuvirkumpi osapuoli. Joskus on ihan kiva piipahtaa kapakissa, vaikkapa kerran kuussa, jos on hyvää seuraa. Pääsääntöisesti olen laiska lähtemään kotoa mihinkään uimahallia etäämmäksi.
Toisaalta olen aina ollut paljon lahjakkaampi kuluttamaan kuin tienaamaan rahaa. Olen suomentaja/kirjailijana matalapalkkahaitarin alarekisterissä, joten tämä on erittäin hankala asia.

V Itsekeskeisyys

Turhaudun ja juroudun, jos en saa elää elämääni juuri niin kuin minä haluan, jos tavarat eivät ole siellä missä minä haluan niiden olevan. Onneksi minulla on hyvin joustava elämänkumppani, joka ei kuitenkaan suostu joustamaan ihan kaikessa. Sellainen ei olisi terveellistä kenellekään.

VI Erakkomaisuus

Viihdyn erittäin hyvin yksin, mutta en loputtomiin. Nykyään en nuku kovin hyvin, jos olen yksin kotona. Tarvitsen kuitenkin melkoisen määrän viikottaista – tai mieluiten päivittäistä – epäsosiaalisuusaikaa. Saatan kyllä silloinkin roikkua netissä, mutta se on eri asia.

VII Tunteellinen (yli)herkkyys

Olen istunut elokuvissa, kuunnellut musiikkia ja lukenut kirjoja tippa linssissä ja pala kurkussa. Olen jurnuttanut mielessäni pikku kinoja suunnattomuuksiin kunnes kaikki tuntuu romahtavan. (Onneksi ne jurnutukset yleensä pysyvätkin siellä mielessä ja kuihtuvat omia aikojaan olemattomiin.) Olen höpsö romantikko.

___

* Siteeratakseni erästä 1980-luvun alun vessanseinäkirjoitusta silloisen Fysiikan laitoksen seinällä: ”Uudet opiskelijat, älkää suostuko koulutettaviksi! Koiria ja kadetteja koulutetaan.”

** Sittemmin olen oppinut välttämään tätä viimeistä sijoittelemalla tositapahtumien pätkiä aivan toisiin aikoihin, paikkoihin, tilanteisiin ja aivan toisenlaisten ihmisten kohdalle sattuneiksi fiktiivisiksi tarinoiksi. Kirjailijuuskin voi olla rakentava tapa olla sietämätön kusipää.

*** Vahvaa teetä, kahvia ja kaakaota lukuun ottamatta.