Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Blogi on ollut parisen vuotta perin hiljainen. On tuntunut ettei ole juurikaan kirjoitettavaa. Sitä paitsi on ollut stressiä siitä että pitäisi kirjoittaa Seuraavaa Romaania. No, Seuraavan Romaanin käsikirjoituksen ensimmäinen muille näytettävissä ollut versio on nyttemmin käynyt sekä ateljeekriitikoilla että kustantamossa. Seuraavan version olen luvannut kustantajalle huhtikuun lopussa. Muitakin duuneja on tiedossa, joten alkuvuodesta on tulossa kiireinen – toivon mukaan, sillä viisivuotinen apurahakausi päättyi eilen.
Tarkoitus on saada myös albumillinen lauluja julkaistua alkuvuodesta. Minulla on nyt kymmenen kappaletta sen verran kasassa, että ainakaan oman arvioni mukaan ne tarvitsevat vain pientä miksauksellista viilailua ollakseen julkistus- ja julkaisukelpoisia.
Lisäksi pitäisi selvittää nettisivustoni ongelmat. Entinen Nebula on ehtinyt (toistamiseen) vaihtaa omistajaa, ja yrittäessäni taannoin päivittää käännösbibliografiaani huomasin, että ftp:llä siirretyt tiedostot eivät selvästikään mene sellaiseen paikkaan mistä ne näkyisivät maailmalle. Jahka pyhistä päästään, pitää ottaa yhteyttä ja selvitellä ongelmaa.
Olisin mielelläni laittanut tähän kuvan tuossa parinsadan metrin päässä sijaitsevasta kerrassaan komeasta valotaideteoksesta, joka vihittiin käyttöönsä keväällä. Mutta kuvan lisääminen blogiinkaan ei onnistunut, joten voin vain linkata HAMin sivulle, jossa esitellään Olafur Eliassonin Pitkän päivänvalon paviljonki. Se on näkemisen arvoinen (myös) livenä, etenkin pimeällä, valaistuna. Valoteoksen keskelle voi astella ihmettelemään, mutta kannattaa olla varovainen, sillä rantakalliot saattavat olla liukkaita.
Olkoon alkava vuosi vähemmän ahdistava kuin edelliset, ja olkoon toivoa ja iloa! Pitäkää huolta toisistanne!
Vielä tässäkin vaiheessa lankkukokonaisuuden muotoilussa tapahtui kaikenlaista pientä hienosäätöä, enimmäkseen hiomakoneella ja vähän sahallakin. Näiden ”kaikki komponentit paikoillaan” -asetelmavalokuvien avulla on helpompi hahmotella kokonaisuutta ja sitä, pistääkö jokin silmään ei-miellyttävällä tavalla.
Minulla on ollut tapana laittaa omatekemiin soittimiini sisälle jyrsittyjen onkaloiden ohella myös reunalistoja. Tällä kertaa päätin jättää listojen liimaamisen väliin. Reunoihin tuli vain kevyt pyöristys ja pariin strategiseen kohtaan kevyt viiste: kanteen kyynärvartta varten, pohjapuolelle vatsakumpua varten. Tässä vaiheessa syntyi myös yksi viiste kielenpidin-virityskoneistoa varten.
Toinen, mutta helpommin korjattava pikkumoka sattui kun porasin kaulan kiinnitysruuvien reiät hajamielisyyttäni tuplaten liian paksulla poranterällä. Onneksi rojukokoelmasta löytyi juuri sopivankokoisia puutappeja liimattavaksi liian laajoihin reikiin, ja oikeankokoiset reiät saattoi sitten porata tappien läpi muöhemmin liiman kuivuttua.
Harkitsin pitkään basson jättämistä ns. luonnonväriseksi, koska kannen bubinga on sen verran nättiä. Pohjan pähkinäpuu on kuitenkin luonnostaan tylsän harmaanruskeaa, joten lopulta luovuin ajatuksesta ja ryhdyin sekoittelemaan petsivärejä pohjalakkaan.
Ensimmäinen värikerros ”burgundi”, oli paljon ärmäkämmän äkkimakeaa kuin olin kuvitellutkaan. Onneksi tarkoituskin oli hioa siitä suurin osa pois niin että jäljelle jäävä väri ainoastaan korosti hieman puun syitä ja kuvioita.
Hiontaoperaation ja muutaman värittömän lakkakerroksen jälkeen värisävy ei ollut enää äkkimakea, vaan perin epämääräinen. Mutta seuraavaksi vuorossa oli jokunen kerros yhdistelmällä ”kirsikka” ja ”vanha meripihka”…
Olen usein merkinnyt omatekoisten soittimien sarjanumeroksi valmistumispäivämäärän, mutta koska kaula-aihion tyvipäässä oli puutavarakaupan jäljiltä numero valmiina, tämän soittopelin sarjanumeroksi tuli 5145. Nimekseen se sai yksinkertaisesti ”JPM 3521” eli ”35 tuumaa, 2021”, joten tekovuosi näkyy edes siellä. Sikäli kun nimi ja numero kenenkään silmiin sattuvat, sillä ne on merkitty varsin huomaamattomiin paikkoihin.
Vähitellen värisävy alkaa näyttää siltä miltä sen pitääkin.
Lankkua maalauksen aikana kannatteleva tukikeppi on ruuvattu kaulataskuun niin että ruuvien tekemät reiät jäävät valmiissa soittimessa kaulan peittoon. Tarkkaavainen kenties huomaa, että tukikeppi koostuu kahdesta puulajista: se on kaula/otelauta-aihiosta aikoinaan irti sahattu jämäpala.
En ole kovin hyvä pintakäsittelemään soitintekeleitäni, jotka tahtovat olla vähän skröbyisen ja joskus kuluneenkin näköisiä jo uutena. Osittain kyse on siitä, etten ole saanut hommattua maaliruiskua, eivätkä huonekalukäyttöön tarkoitetut vesiohenteiset lakat ole ehkä kaikkein parhaita tarkoitukseen: toisaalta vesiohenteisuus on oleellisen tärkeää, koska nikkaritila on yhteydessä naapurin asuntoon, jonne en halua hajuhaittoja.
Vesiohenteista lakkaa saa nykyään spraypulloissakin, ja riittävän monta kerrosta tekee kyllä sitten ihan kohtuullisen kiiltävää jälkeä – kunhan muistaa olla luottamatta purkinkyljen kuivumisaikaennusteisiin. Seuraavana päivänä pinta ei tosiaankaan ole kosketuskuiva, ei ainakaan meidän taloyhtiön maanalaisessa ja kieltämättä usein kosteahkossa nikkaritilassa. Seuraava viikkokin on vähän turhan paljon luvattu. Kannattaa antaa lopullisen pinnan kuivua niin kauan kuin vain malttaa. Tällä kertaa maltoin aika hyvin.
Alan myös oppia käyttämään kiillotusvälineistöä – tosin tässäkin soittopelissä on pari kohtaa, jossa kiillotuslaikka tuli puraisseeksi vähän turhan kovaa vähän turhan kauan… onneksi kohdat ovat pieniä.
Netistä löytyy Höfnerin tehtaalla kuvattu videopätkä ”Beatles-basson” tekoprosessista, jossa uuteen soittopeliin kiinnitetään kielet ennen kuin mikrofoneja laitetaan paikoilleen. Tällä kertaa tein itsekin samoin. Kielet tosin olivat vanhat, toisesta bassosta poistetut, ja tarkoituksena oli lähinnä hahmotella, mihin kohtaan mikrofonit olisi syytä asetella. Kun oikea kohta löytyi, kielet lähtivät pois ja jyrsin palasi tekijän kouraan.
En tosiaan tehnyt tällä kertaa ensimmäistäkään läpivientiä lankkuun ennen lakkausta ja kiillotusta. Niinpä sähkökoneiden painaminen varsin hyvin kiiltävään, tasaiseen pintaan hirvitti aika tavalla – niin pahasti, etten muistanut enää ottaa rakennusprojektista kuvia. Onneksi mitään isompia mokia ei tapahtunut.
Mikrofonit ovat muuten Lace Aluma -merkkisiä. Tällaisessa ontossa rakenteessa mikrofonit kuuluu kiinnittää basson kanteen (jotta ne kannen värähtelyt välittyisivät), mutta suurin osa moderneista, viisikieliseen bassoon sopivista mikrofoneista on tarkoitettu ruuvattaviksi mikkikolon pohjaan. Niin itse asiassa nämä Alumatkin, mutta ne ovat sen verran ohkaisia että läpiviennit huolella suunnittelemalla ja mikkien mukana tulleet pitkät ruuvit lyhyisiin vaihtamalla ne on mahdollista ruuvata myös kanteen.
Minulla on ollut taipumusta laittaa soittimiin monenlaisia ”hullu tiedemies” -kytkentöjä, joilla mikrofonit saa keskenään sarjaan (kun ne normaalisti on kytketty rinnan). Tällä kertaa päätin kuitenkin pysyä mahdollisimman perinteisessä säädinvalikoimassa: kummallekin mikrofonille tuli oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävysäädin (ts. normaali passiivinen alipäästösuodin, jolla ”turhaa” kirkkautta saa tarvittaessa pois).
Potentiometrejä ja liitintä kolvatessani jouduin naureskelemaan, että olin tehnyt taakse niin ison huoltoluukun että sinne melkein mahtuisi kolmen potentiometrin ja parin piuhanpätkän lisäksi vaikka kokonainen efektipedaali, mutta silti porasin potikanreiät ja liittimen läpiviennin aivan reunaan, osittain puun muodostaman lipan alle.
Ensimmäisen asennuskierroksen ja viikon–parin soitteluiden jälkeen pistin basson vielä osiin ja korjasin muutaman mokan ja pari ulkonäöllistä skröbyä. Mutta tuollainen siitä nyt sitten tuli. Lankun onttoudesta huolimatta se on melkoisen painava, noin 4,7 kiloa täydessä soittokunnossaan – pähkinäpuu on tiivistä tavaraa – mutta lavaton muoto tekee siitä onneksi kohtuullisen ergonomisen. Voi tieten olla, että olen asiasta eri mieltä ensimmäisen monituntisen seisten suoritetun soittosession jälkeen.
Mutta yhtä kaikki: minulla on uusi, mainio soitin, joka kuulostaa oikein mainiolta ja jota on mukava soittaa. Ulkonäköskröbytkin ovat tällä kertaa suhteellisen huomaamattomissa paikoissa.
Vähän vaihtelua viime aikoina lähinnä lukemiini kirjoihin liittyneistä postauksista. Nikkarointi on ymmärtääkseni nykyään suosittua, ja minähän olen tykännyt siitä jo hyvän tovin muutenkin. Pitkästä aikaa minulla on nikkaroinnin tuloksista myös jotakin esittelykelpoista.
Olen jo hyvän tovin kehitellyt soitinrakennusprojektia, josta on tarkoituksena syntyä bassokitara – viisikielinen, virityslavaton eli sellainen ”päätön” malli jossa virityskoneisto on kielten tallanpäässä. Muiden komponenttien ohella myös puutavaraa on hommattu hyvän aikaa sitten: ajatuksena oli jyrsiä pähkinäpuinen lankkuaihio suhteellisen ontoksi, liimata päälle kiharasyisestä bubingasta (afrikkalainen ruusupuun sukulainen) tehty kuusimillinen kansilevy, tehdä kaula uunikuivatusta vaahterasta ja otelauta (vähemmän kiharaisesta) bubingasta.
Nykyään en häpeä lainkaan, miten paljon aikaa minulla on tapana käyttää suunnitteluun, pohdiskeluun ja silkkaan haaveiluun. Yleensä silloin tulee mietittyä ratkaisuja kunnolla ja ehkä tajuttua, että idea tai toinen ei oikein sittenkään ole hyvä ajatus. Niinpä lankun yleispiirteiden muotoilu suoraan puulevylle piirtämällä kesti kauan ja vaasti paljon pyyhekumia.
Mutta lopulta projekti siirtyi kuin siirtyikin nikkaritilaan. Ensimmäisenä työvaiheena jyrsin vaahteraiseen kaula-aihioon urat kaularaudalle ja hiilikuituvahvikkeille.
Hiilikuituvahvikkeet olivat myös ensimmäinen paikoilleen liimattava asia. Ns. kaksitoiminen kaularauta oli uraansa päästyään aiheellista peittää ennen liimausoperaatiota ohuella maalarinteipillä, jotta sen ruuvit ja kierteet toimisivat sittenkin kun kaula on valmis ja säädön tarpeessa.
Saman session päätteeksi kaula-aihio sai päälleen myös otelauta-aihion (jonka, kuten näkyy, olin aikoinaan ostanut niin että siihen oli valmiiksi sahattu nauhaurat 35 tuuman mensuuria varten). Kuten kuvasta näkyy, kumpaakaan aihiota ei ollut vielä sahattu edes suurin piirtein lopulliseen muotoonsa. Aivan edessä näkyy kaularaudan säätöruuvi, ns. ratasmallia, joten sitä on helppo vääntää sittenkin kun kaula on kiinni lankussa ja säätöruuvi lankun puuta vasten.
Kun liimat olivat saaneet kuivua aikansa, oli aika sahata kaula suurin piirtein oikeisiin mittoihin ja alkaa työstää sen takapuolta käteen sopivaksi. Kavahöylä oli koulun veistotunneilla eniten inhoamani työkalu, mutta alan vähitellen oppia käyttämään sitä – ja teroittamaan sen terän kunnolla. Molemmat erinomaisia keinoja epämieltymyksen karkoittamiseen.
Kun muoto alkoi olla suunnilleen sopiva, kaula sai kääntyä toisinpäin ja hiomavuoroon tuli otelauta. Olen joskusmuinoin hommannut monien suomalaistenkin soitinharrastajien suosimasta Stewart–MacDonald-nettikaupasta sarjan eri kaarevuuksille työstettyjä hiomaklunsseja, joilla oikea, säännöllinen kaarevuus on suhteellisen helppo saada aikaiseksi. Kun otelauta on ns. täydellinen, vuorossa oli sitten otelautamerkkien reikien poraaminen, merkkien liimaaminen koloihin ja nauhojen vasaroiminen paikalleen puu- ja kumivasaralla. Tässä vaiheessa sitten huomasin että otelautamerkeistä nuo oktaavien tuplatäplät olivat sitten ns. viturallaan – mutta myöhäistä parkua tai yrittää korjata. Ei voinut kuin toivoa, että tämä jäisi ainoaksi kämmiksi.
Kun kaula alkoi olla suunnilleen kuosissaan oli lopulta aika siirtyä lankkuun. Ensimmäinen työvaihe oli tehdä kaulan tyven mallin mukaan ohjauslevy jyrsimen laakeriterää varten, pultata ohjauslevy sitten lankkuun ja jyrsiä kaulalle kolo.
Seuraavalsi olivat vuorossa lankkuun tulevat ontelot – tai iso ontelo. Vanhastaan hyväksi työmetodiksi on osoittautunut porata suurin osa alueesta ensin isoilla oksaporilla ennen yläjyrsimen käyttöönottoa.
Poraamisesta syntyvät lastut ovat muuten menneet taloyhtiön kompostin kuivikekäyttöön.
Kun ontelo alkoi olla suhteellisen kuosissaan oli lopultakin aika ottaa lankkuaihiosta pois kaikki se mikä ei näytä bassokitaran lankulta. Pääosin hommaa hoiti laadukas pistosaha, mutta aloitin kuitenkin muotoilemalla jyrkimmät korvat oksaporalla. Koska lankkuaihio on liian leveä ja lavea pylväsporaan, reikiä oli pakko tehdä akkuporakoneella.
Yhdellä sahauskerralla ei tokikaan selvitty. Kulmienrypistelyjen ja mallailujen jälkeen korjailin muotoilua vähitellen enemmän omaa silmääni miellyttäväksi.
Kun kansilevykin oli sahattu suurin piirtein muotoonsa, tulevan lankun kaksi osaa saivat tahmean kihlauksensa.
Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.
Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.
S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.
Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.
Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.
Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.
Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.
Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.
Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.
Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.
Sitten… niin, mitä sitten?
Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.
Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.
Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.
Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…
Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.
Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.
Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Pitkästä aikaa tarjoan teille omatekemää musiikkia. Minulla on tapana väkertää onnistuneina pitämistäni lauluista kymmeniä versioita ennen kuin olen tyytyväinen (tai riittävän turhautunut) lopputulokseen. ”Sivullinen” on kuitenkin versionumeroltaan I. Se syntyi tavallaan pastissina Chris Whitleyn hienosta ”Poison Girlistä”. Teksti syntyi vasta lopuksi: nimi ”Sivullinen” oli kyllä alusta lähtien valmiina ja koronaa sivuava teema, mutta tekstin kirjoitin pariinkin kertaan uusiksi. Itse asiassa olin kuvannut videonkin ennen kuin teksti oli lopullisessa kuosissaan.
(Video piti kuvata ennen kuin tontinrajan puiden lehdet olivat kasvaneet niin pitkiksi että ne peittivät takana olevan puiston kokonaan.)
Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.
Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.
Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.
Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.
Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.
Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…
Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.
Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)
Kölö!
Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.
Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.
Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.
Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.
Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula
___ * Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.) † Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.
”No tää kuulostaa mun mielestä rhythm and blues -hitiltä, mutta emmä noista sanoista oikein tiedä.”
Tämä oli kitaristimme Petterin kommentti, kun toin aikoinaan Minä ja Franz Orava -yhtyeemme treeneihin vasta kirjoittamani kappaleen nimeltä ”Luotu huijaamaan”. Laulu kertoi tyypistä, joka on aina menestynyt keinolla millä hyvänsä: ”Hän kaiken haluaa / hän on luotu sua huijaamaan”. Elettiin vuotta 1985, joten tuollainen punkahtava paasaus alkoi jo itsestänikin tuntua vähintäänkin hieman jälkijättöiseltä.
No, siitä asiasta ei tullut ongelmaa, sillä Minä ja Franz Orava hajosi joitakin viikkoja myöhemmin, pari päivää ennen ensimmäistä keikkaansa.
Mutta jotakin tuossa biisissä minuun vetosi, siinä määrin että kun joskus viime kuun alkupuolella aloin pohtia, saisiko siitä työstettyä jotakin, huomasin muistavani soinnutkin jotakuinkin ulkoa. (No, se ei ole kovin suuri haaste, kun sointukulku ja riffittely noudattaa hyvää AC/DC-perinnettä, jonka Australian pojat puolestaan lainasivat Freeltä…)
Mutta teksti kaipasi pientä remonttia. Vaikka aihe pysyi suunnilleen entisellään, näkökulma muuttui hieman toiseksi, ehkä aavistuksen verran ymmärtäväisemmäksi ja toisaalta pilkallisemmaksikin: maine ja menestys ovat katoavaisia asioita. Sävelsin biisiin uuden B-osan (”Vaan entä jos se ei mene niin…”) ja, koska orkkiksessakin oli hilpeän omituinen ja jatsahtava C11/H11/B11/A11 -riffi (joka on kirjoitettuna huomattavan paljon pelottavamman näköinen kuin normaalivireisellä kitaralla soitettuna), mukaan tuli saman henkinen soolo samoilla soinnuilla.
Tein ”koneella” rumpu- ja synapohjat, soitin mukaan basso-* ja kitararaidat, lauloin oikeastaan koeottona uudella laulumikrofonillani† ja miksasin tuotoksen. Sen jälkeen toimin kuten minulla on tapana: kopioin tuotoksen iPodiskoon ja jätin muun musiikin sekaan odottamaan, että satunnaisalgoritmi poimisi laulun muiden tekemien ”oikeiden” levytysten väliin, jolloin olisi helpompaa hahmottaa, miten kokonaisuus toimii ja ovat basso ja bassorumpu (taas kerran) aivan liian kovalla. Tänä aamuna raita sitten osui aamukävelyn ohjelmistoon. Säätämistä piisasi, ja uudelleen miksattunakin lopputulos on aika rosoinen, mutta… se tavallaan sopii tähän nimenomaiseen kappaleeseen.
Ja jotenkin tämä tuntui niin mukavan ajankohtaiselta, juuri nyt vaalien jälkeen.
* Basso on muuten täsmälleen sama vuonna 1974 valmistettu punainen Rickenbacker 4001, jonka hommasin samoihin aikoihin kun perustimme kyseisen lyhytikäiseksi jääneen bändin.
† Warm Audio WA-47jr, jos jotakuta kiinnostaa. Tuntuisi sopivan minun lauluäänelleni.
Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.
Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.
Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.
Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.
Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.
Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.
Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.
