Kategoria: elävä musiikki

Kaukana metsistä ja kaupungeista

·

Viime viikolla kaipailin Huvilalta vähän monipuolisempaa ohjelmaa, ja maanantai-iltana sitä sain. Illan aloitti sisämongolialainen* Yxqin, perinteisin soittimin varustautunut seitsenmiehinen yhtye, jonka musiikki oli aika paljon traditionaalisempaa kuin vaikkapa Maailma Kylässä -tapahtumassa jokin aika sitten nähty Hanggai.

Jouhiviulut, kielisoittimet ja perkussiot tekivät mainiota laukkakomppia, jota täydensivät moniääninen kurkkulaulu ja ”normaalilla” laulutekniikalla esitetyt melodiat. Lauluja ei sen kummemmin esitelty (millään minun osaamallani kielellä), mutta ymmärtääkseni monet niistä kertovat elämästä arolla, hevosista (ääniefektit olivat kyllä tunnistettavissa) ja juhlimisesta. Mainiota musiikkia, jota olisi voinut kuunnella tovin kauemminkin (ainakin mukavammassa tilassa kuin Huvilateltan taittotuoleilla).

Tanya Tagaq oli sitten jotakin aivan muuta. Virtuoottisella laulajalla oli tukenaan lyömäsoittaja ja viulisti, jotka molemmat käsittelivät myös synteettisempiä ääni- ja äänenmuokkauslähteitä. Esityksen aluksi Tagaq selitti ensin taustaansa – hän on kotoisin viidensadan kilometrin päästä magneettisesta pohjoisnavasta Pohjois-Kanadassa – ja pyysi, ettei keikalta otettuja kuvia tai tallenteita levitettäisi: tämä esitys oli vain paikallaolijoita varten.

En tiedä, olisinko halunnutkaan katsella tai kuunnella tallennetta. Lähes tunnin mittainen, katkeamaton improvisaatioesitys toimi (suurimman osan ajasta) varsin vaikuttavalla tavalla livenä, mutta on vaikea sanoa tulisiko nauhoitetta edes yritettyä kuunnella. Tagaqin musiikissa oli vähän samaa kuin minun omissa ”ambient”-äänitteissäni: tuntuu siltä että tekeminen on paljon vahvempi kokemus kuin kuunteleminen. Livenä voi ainakin kuvitella olevansa mukana tekemässä.

Esityksen keskipisteenä on Tagaqin Ääni: hän on (yhteistyökumppaninsa Björkin lailla) tavattoman monipuolinen ja -säikeinen vokalisti, jonka ilmaisua ei ihan joka kohdassa voi pitää ”laulamisena” ainakaan kovin kapeassa mielessä. Välillä ääni muuttuu eläimelliseksi murinaksi, välillä tulee mieleen saamelainen joikaahminen, välillä mennään ujellusten ja kirkaisujen alueelle. Välillä huomasin kuikuilevani, lauloiko Tagaqin mukana jompikumpi hänen säestäjistään – niin matalan miesmäisiä ääniä hoikasta, nuorennäköisestä naisesta lähti. Lyömäsoittajan ja viulistin tuottamat ja manipuloimat äänet tukivat laulua, viittailivat silloin tällöin moniinkin musiikkityyleihin triphopista alkaen, mutta solistinen vastuu pysyi koko ajan vokalistilla.

Osalle yleisöä Tagaqin äärimmäisen intensiivinen esitys oli liikaa, ja pieni määrä väkeä vaelsi tiehensä kesken keikkaa. Itse kuuntelin koko jutun kyllä hyvinkin kiinnostuneena ja hetkittäin jopa lumoutuneena, mutta muun yleisön lailla jätin taputtamatta encorea: tunnin setti oli tarpeeksi, enkä tiedä olisiko esiintyjilläkään ollut enää energiaa soittaa toista näytettä ilmaisustaan.

___
* Kiinnostavaa sinänsä, että Mongolian tapauksessa alueita ei tarkastella länsimaiden karttojen, vaan Kiinan kannalta: ”Sisä-Mongolialla” tarkoitetaan Kiinan rajojen sisään jääviä mongoliheimoille (perinteisesti) kuuluneita alueita ja ”Ulko-Mongolia” on sitten Mongolian tasavalta.

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.

Jokakesäinen

·

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Ohi on taas con

·

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.

Hetken laulu syvässä päässä

· 2 kommenttia ·

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Korvat kylässä

·

Viikonlopun Maailma kylässä -festivaalit Helsingin Kaisaniemessä olivat taas kerran mainio tilaisuus avata mieltä ja korvia monenlaisille asioille. Perinteiseen tapaan minulta jäi aika pitkälti väliin tilaisuuden laaja kattaus kirjallisuuteen, politiikkaan ja ihmisoikeuskysymyksiin liittyvää keskustelua ja informaatiota, kun keskityin imemään näitäkin aiheita sisääni musiikin kautta.

Ramy Essam, Kairon Tahrir-aukion tällä hetkellä maanpaossa Ruotsissa asuva vallankumoussankari, on tietysti tässä suhteessa erinomainen esimerkki ja artisti. Essam aukaisi mieltä myös musiikillisesti.

.

 

Livenä Essam kuulosti ensikorvallisella vieläkin epä-egyptiläisemmältä kuin ensimmäisellä julki pääseellä levyllään Mamnoualla: taustalla oli suomalaisen basistin ja rumpalin ohella egyptiläinen kitaristi, ja musiikki oli äänekästä, särmikästä, terävää hard rockia. Vaikka kyllähän egyptiläisen populaarimusiikin pitkä ja loistelias perinne kuuluu rytmiikassa.

Vastaavalla tavalla korvia aukaisi sunnuntaina esiintynyt beirutilainen Mashrou’ Leila.

 

Libanonilaisen musiikin tuntemukseni on tähän asti rajoittunut lähinnä Fairuzin vanhojen hittien kokoelmalevyyn. Mashrou’ Leila jatkaa tavallaan perinnettä ja tekee modernia poprockia,* jossa libanonilaisuus kuuluu enemmän rivien välissä kuin ensimmäisenä korville hyppivänä aineksena.

.

Haen tässä takaa sitä, että kovin usein melkoisen laaja-alaisesti musiikkia harrastavakin pääsee kuulemaan ns. muiden kulttuurien musiikista vain varsin kapeaa siivua, ja vaikka kuinka tykkäänkin esimerkiksi muslimimaiden perinteisen popin vahvoista rytmeistä ja nakuttelevista darbuka-kompeista, on erittäin terveellistä tajuta ettei sielläkään eletä missään umpiossa. Mashrou’ Leilan pojat ovat kuunnelleet uukakkosensa ja coldplaynsä ja käyttäneet niitä aineksia mielensä mukaan tehdäkseen itsensä näköistä musiikkia – samalla tavoin kuin vaikkapa… no, Juice aikoinaan yhdisti suomalaiseen rillumarei- ja iskelmäperinteeseen Bob Dylania ja Neil Youngia.

Joskus emme vain antaisi muille oikeutta kuunnella jotakin, joka meidän mielestämme ei kuulu heidän kulttuuriinsa. Tämä on ärsyttänyt minua siitä lähtien, kun luin muinoin (sinänsä arvostettavan musiikintekijän) Ry Cooderin haastattelua, jossa tämä ylisti Buena Vista Social Clubin kuusikymmentä vuotta vanhaa musiikkia haukkumalla kuubalaisnuorisoa, joka haluaa tehdä… rappia. Siksi olikin virkistävää löytää kolmetoista vuotta sitten Kuubasta levyllä (pari vuotta aikaisemmin Roskildessa livenä näkemän) Orishasin ”537 Cuba”, jolla rap-nuoriso tarttuu BVSC:n tunnussävelmään ”Chan Chaniin” ja potkaisee sitä. Kuubalaisilla muusikoilla on aivan yhtä suuri oikeus ottaa aineksia rapista kuin saksalaistaustaisella Cooderilla kuubalaisesta tai meksikolaisesta musiikista. Beirutilaisella rockbändillä on oikeus ottaa aineksia ”länsimaisesta” popista.

.

Toisaalta minua on kiusannut hieman joidenkin suomalaisten monikultturimusiikkibändien kova into ottaa turhan paljon vaikutteita jazzista: hyvä meininki ja railakas meno laimentuu kovin usein ylipitkiin ja muutenkin turhanaikaisiin instrumenttisooloihin. Ei, minä en ole yleensä kovin suuri instrumentaalimusiikin ystävä, eikä musiikillinen laajakatseisuuteni ole niin täydellistä etteikö pari malkaa mahtuisi omaankin korvaan.

Joka tapauksessa onnistuin nauttimaan Tsuumi Sound Systemin reipashenkisestä ja komeasti rullaavasta instrumentaalimusiikista, pitkistä ja turhanaikaisista instrumentaalisooloista huolimatta. Pisteet bändille myös siitä, ettei se pienistä säikähdä. Kun basistin lavakoroke vahvistimineen romahti kesken biisiä, bändi jatkoi soittoa sen kummemmin kakomatta, ja basisti soitti ilman vahvistinta sen aikaa että roudarit saivat hänen sähkönsä taas toimimaan. Basso ei kuulunut, mutta näkyi kyllä.

Oli Kaisaniemessa sentään minullekin ennestään tuttua ja odotettua musiikkia. Sahrawilaista laulaja/lauluntekijää Aziza Brahimia on tullut tänä keväänä kuunneltua parin levyllisen verran. Hänen musiikkiaan on kutsuttu ”aavikkobluesiksi”, ja mikäpä ettei: mukana on samoja perinneaineksia kuin toisella mantereella myöhemmin kehittyneessä bluesissa, ja bluesukkojen tavoin hänkin on yhdistänyt musiikkiinsa mielekkääksi kokemiaan moderneja aineksia.

Tällä keikalla Brahimin bändin kitaristit pysyttelivät kevyesti helkkyvissä elektroakustisissa kitaroissa, eikä levyille vähän enemmän särmää tuoneita sähkiksiä kuultu. ”Normaalin” sähköbasson ja rumpusetin komppaama, mukavasti rullaava musiikki toimi kuitenkin mainiosti aurinkoisessa iltapäivässä oikein mainiosti, odotusten arvoisesti.

Ulkoilmafestivaalit ovat minulle myös mukava tilaisuus harjoitella valokuvaamista, kuten näkyy. Klubeille tai sisätilakonsertteihin ei oikein kehtaa raahata isoa järkkäriä ja puolitoistavaaksaista zoom-objektiivia, eikä se usein ole luvallistakaan (paitsi erillisluvan saaneille ammattilaisille). Joten innokkaan amatöörin on tyytyminen tällaiseen satunnaiseen festarivalokuvaamiseen.

___

* Tykkäsin bändin keikasta hyvinkin paljon, mutta siinä minua hieman kiusasi sama asia joka riepoi aika pahasti lauantaipäivän lämmittelyesiintyjän Jannan keikalla: ”taustanauhojen” käyttö. Tämä on tietenkin perin yleistä nykypoppareilla, mutta minusta aivan turhaa. En näe mitään järkeä yrittää toisintaa levyjen soundia joka yksityiskohdaltaan, kun konserttitilanteessa on niin paljon monipuolisempia kommunikaatiokeinoja kuin pelkästään äänittettä kuunneltaessa. Mashrou’ Leilan säilyketausta olivat onneksi aika hienovaraisia eivätkä kangistaneet bändin erinomaista groovea. Jannan keikalla yletön äänimassa tukki äänikuvan kokonaan ja teki kaikista kappaleista tasapaksua mössöä. Sääli. Hänellä olisi erinomainen bändi tuottamaan sävykästä musiikkia ihan ns. oikeasti.

Hänelle jäi vain maineen ies

·

Tutun näköinen ja oloinen mies astelee lavalle epävarmasti, keppiin tukeutuen, lysähtää tuolille lavan edessä olevan pöydän ääreen, poimii pöydältä olutpullon ja juo. ”Mitä te enää huudatte”, hän kysyy musiikkin alkammista odottavalta yleisöltä pikemminkin väsyneenä ja vittuuntuneena kuin huulenheittona. ”Minä olen jo täällä.”

Ei, hän ei ole viimeisten vuosien Juice Leskinen, mutta ulkoisessa olemuksessa sen huomaa vain vatsan pienuudesta… ja äänestä. Hän on tamperelaisen Teatteri Staten Lasilliset Juicea -esityksen pääesiintyjä Otto Kanerva. Kyseessä on eräänlainen jäljitelmä Juicen viimeisten vuosien akustisista keikoista: kapellimestarina ja kitaristina toimii Leskisen luottokitaristi Ari Kankaanpää, ja ohjelmisto – ilmeisesti myös ainakin osa välispiikeistä ja väkinäisistä vitseistä – on peräisin eräältä 2000-luvun keikan bootleg-äänitteeltä. (Kyseisestä äänitteestä luvan kanssa tiivistettyä puolituntista cd-levyä myydään teatterin aulassa Juicen kirjaston tuki ry:n kannattamiseksi.)

Jäljitelmäesitys jätti hieman ristiriitaisia mietteitä. Omat Juice-keikkakokemukseni ovat 1980-luvulta, jolloin laulaja/lauluntekijä oli vielä hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella, vitsit parempia ja lyhyempiä, bändit – lähinnä Grand Slam eri variaatioineen – innostuneita ja sähköisiä (sanan useammassa merkityksessä) sekä välispiikit hauskoja ainakin spiikkaajan itsensä mielestä. Kanervalla oli käsikirjoitus seurattavanaan eikä mahdollisuutta tarttua, juicemaisesti, ajankohtaisiin asioihin. Toisaalta Kanerva pystyi enimmäkseen olemaan aika uskottava ennenaikaisesti vanhentunut alkoholisti, joka ei enää jaksa eikä välitä eikä oikein pystykään – paitsi hetkittäin. Tasoltaan ja alkuperältään kirjavassa setissä oli riittävän monta huippuhetkeä, jolloin laulajakin sai itsestään irti paljon enemmän kuin kunto antaisi olettaa. Sovitukset noudattelivat Juicen viime vuosinaan suosimia kansanmusiikkihenkisiä sävyjä, mutta kuten S. totesi, muutamassa klassikossa – kuten siinä jossa Musta aurinko nousee – olisi kaivannut erityisesti kunnon urkuja nostamaan kertsiä uudelle intensiteettitasolle.

Teatteri State toimii Tampereen Hämeenkadun upeasti kunnostetussa Kinopalatsissa, ja jo tilan edellisen haltijan lanseeraman konseptin soisi yleistyvän muillakin meille myöhäisteini-ikäisille musiikkia tarjoavilla tahoilla: hyvä ateria ja kunnon konserttti, istumapaikkoja ja juomaa akustisesti toimivassa salissa.

image

 

Juice-konsertin tunnelmista oli hyvä jatkaa Juice-elämäkerralla. Antti Heikkisen Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala 2014) on saanut suitsutusta ja ihan aiheesta. Kyseessä on huolellisen perehtymisen, lukuisten haastattelujen ja perusteellisen pohjatyön varaan hyvin kirjoitettu elämäkerta, aiheensa arvoinen.

Kaikista painotuksista en ehkä ollut ihan samaa mieltä. Hetkittäin tuntui kiusaannuttavalta, kun Heikkinen pyrki jo Leskisen teinivuosista alkaen kartoittamaan, missä ”normaali” kupinotto alkoi muuttua miehen jo pariin kertaan ennen kuolemaansa melkein tappaneeksi krooniseksi alkoholismiksi. Juicen musiikkia käsitellään ensisijaisesti tekstien kannalta, musiikillinen analyysi jää vähemmälle. Hetkittäin tekstien yksityiskohtien(kin) linkittäminen todellisen Leskisen yksityiselämään tuntui sekin vähän turhan alleviivaavalta ja juorulehtimäiseltä. Kyllähän Leskinen pisti paljon omaa elämäänsä ja asioitaan lauluihin, mutta on niissä paljon muutakin. Heikkisellä on myös turhankin vahvaa intoa selittää Leskisen elämän kaikkia vastoinkäymisiä tämän pitkävihaisella taipumuksella tulkita kaikki aina toisten syyksi. Vaikea kuvitella, että kukaan olisi niin yksioikoinen ihminen. Itse luin riveiltä ja rivien välistä, että Leskinen saattoi olla vähän samantyyppinen ”sosiaalinen introvertti” kuin minä itsekin: hän viihtyi hyvässä seurassa, joko porukan jäsenenä tai pöydän kunkkuna, mutta tarvitsi samaan aikaan paljon aikaa omissa oloissaan – ja sivullisena, ulkopuolisena tarkkailijana. Etenkään tähän viimeiseen hänellä ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia viimeisten vuosikymmeniensä aikana: hänen naamansa ja olemuksensa olivat liian tuttuja kaikille tässä maassa.

En myöskään ole ihan vakuuttunut Heikkisen käsityksestä, että Leskisen kuolemaan johtanut dialyysihoitojen laiminlyöminen olisi ollut tahatonta, tai (katteetonta) kuvitelmaa siitä että kunto olisi paranemassa ja munuaiset olisivat alkaneet jostakin syystä toimimaan.  Leskinen oli perusteellinen mies ja  luultavasti tutki kirjallisuutta myös oman terveydentilansa suhteen. Oma äitini kävi viimeiset kymmenen elinvuottaan dialyysissa kolme kertaa viiikossa – Tampereella  ollessaan joitakin  kertoja Leskisen vierustoverina – ja tiesi aivan hyvin, mihin hoitojen väliin jättäminen johtaisi. Kun hän oli aivohalvauksen jälkeen joutunut loopullisesti sairaalaan, hän valitsi hyvin tarkkaan hetken, jolloin hän ilmoitti hoitajille lopettavansa dialyysihoidossa käymisen: hän ilmoitti sen hoitajille molempien lastensa ollessa paikalla ja tiesi, että mekin tietäisimme kyllä mitä se merkitsi. Olen aika varma, että Leskinenkin oli tiennyt pari vuotta aikaisemmin.

Yhtä kaikki, Antti Heikkinen on nostanut muusikkoelämäkertojen riman melkoisen korkealle. Minua on itsekin muutama vuosi sitten houkuteltu tälle tietokirjallisuuden alalle myös kirjailijaksi eikä vain suomentajaksi, mutta nyt minulla on vielä vähemmän halua ryhtyä sellaiseen urakkaan. Toiset, ainakin Antti Heikkinen, tekevät niitä hommia paljon paremmin kuin mihin minä kykenisin.

Kunniakysymyksiä

·

Kansallisteatterissa saa parhaillaan ensi-iltaansa Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan musiikkinäytelmä Slava! Kunnia. Teos tuli nähtyä ennakkoesityksessä maanantaina, joten ehkä muutama huomio.

Mielenkiintoista kyllä Timo Hännikäisen etukäteiskohulla markkinoitu esseekirja on saanut saman Kunnia-nimen. Tämä luultavasti on pelkkää yhteensattumaa, vaikka onkin totta että Hännikäisen ja nyky-Venäjän viralliset käsitykset miehuudesta ja miehisyydestä tuntuvat (ainakin pintapuolisesti ottaen) lähestyvän toisiaan aika tavalla. Ruutukaappausten ja kuulopuheen perusteella jotkut Homma-foorumin oikeistolaiset – joukkio, johon Hännikäinen tuntuu mielellään assosioituvan – ovat jo hyvän tovin haaveilleet, että Venäjän miehitys pelastaisi sen, mitä foorumilaiset pitävät ”suomalaisena kulttuurina”. Ja Slava! Kunnia. esittääkin Venäjän – tai ainakin sen suuren johtajan Volodjan – kovin valloitushaluisena maana, suuntaan jos toiseenkin.

Tämä ei ole totisesti ainoa Venäjä-klisee joka näyttämölle nostetaan, toisinaan kovinkin vahvasti alleviivaten ja toistellen. Alun ”Volgan lautturit” -kohtaus on vielä varsin tyylikäs, mutta pian sen jälkeen mm. Potemkinin kulisseja alleviivataan niin perusteellisesti että tyhminkin katsoja varmasti tajuaa. Musiikkinäytelmä tuo monta kertaa mieleen, hyvässä ja pahassa, erinäiset 1970-luvun näyttämöteokset, joissa ilkeily ja piikittely kohdistui Etelä-Amerikan diktatuureihin ja niiden naruja kiskoskeleviin monikansallisiin yrityksiin (ynnä tietenkin CIA:han ja muihin yhdysvaltalaisiin instituutioihin). Tällä kertaa ilkeillyiksi päätyvät oligarkit omine suuryrityksineen, muutamakin diktaattori ynnä suuren Venäjän suuri johtaja, joka laitetaan sanomaan, ettei Neuvostoliitossa ollut muuta vikaa kuin sosialismi.

Kovin kauaksi ei siis entisistä teemoista loikata. Käsittelytavoissakin on paljon yhtäläisyyksiä, jälleen hyvässä ja pahassa. Näytelmän päähenkilöt, yllättäen vallan huipun vierelle päätyvät konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda, tuovat mieleenkin monen vanhan näytelmän valistusversiot vanhasta veijariperinteestä: itselleni nousi, jostakin syystä, verroksiksi Bertolt Brechtin vuonna 1944 kirjoittama, Jaroslav Hašekin hahmoja lainaileva Švejk toisessa maailmansodassa. Osoittelevuuden, alleviivaavuuden ja idealistisen naiviuden (loppuratkaisu!) sekä lievän ylimittaisuuden kuitenkin pääosin jaksaa, kun musiikki, lavastus ja muu toteutus toimii vallan komeasti. En muista aikoihin nähneeni teatterin lavalla loppukumarruksen aikaan niin montaa näyttelijää ja kuorolaista. Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä teatterikokemus, kunhan ei mene paikalle odottaen näkevänsä ja kokevansa jotakin kovin syvällistä tai valaisevaa Venäjä-analyysia.

Niin, ja Janne Marja-ahon esittämä Conchita Wurst oli kertakaikkisen huikea.