Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Tänä äitienpäiväsunnuntaina joudutte, valitettavasti, kuuntelemaan toisenkin musiikkivideon. Tuoreen uutisen mukaan mestaribasisti Donald ”Duck” Dunn on nimittäin kuollut 70-vuotiaana.
Dunnin levytyksistä muistetaan yleensä parhaiten, ironista kyllä, se jolla hän ei soittanut: Booker T. and the MG’s -yhtyeen ensimmäisellä instrumentaalihitillä ”Green Onions” (1962) basistina toimi vielä Lewie Steinberg, jonka Dunn kuitenkin korvasi 1965. Yhtyeen nimellä tehdyt instrumentaalilevytykset olivat kuitenkin eräänlainen sivubisnes. Ryhmän päätyönä oli toimia studiobändinä memphisiläisen Stax-levymerkin soullaulajille: Wilson Pickettille, Otis Reddingille, Bill Withersille, Samille & Davelle,…
Kunnioitetaan mestarin muistoa vuonna 1991 kuvatulla pätkällä, jossa MG’s soittaa toista 60-luvun instrumentaalihittiään nimeltä ”Hip-Hug Her”. (Rumpalina soittaa Anton Fig vuonna 1975 murhatun Al Jackson Juniorin tilalla.) Dunnin bassokuvio ei kuulosta kovinkaan mutkikkaalta, mutta totuus on toinen, kuten itse huomasin treenaillessani sitä viime kesän Muusikoiden.netin miittiä varten. Tämä on musiikkia, jossa kommunikaatio tapahtuu sävelten määrän tai sointujen monimutkaisuuden sijaan rytmiikan sofistikoituneella hienojaolla.
.
.
Ai niin, kyllähän Dunn tunnetaan myös ikimuistoisesta elokuvasta: Blues Brothersissa koottavan bändin tyhjästä yökerhosta löytyvän rytmisektion maripaitainen, piippua polttava basisti on nimenomaan Duck Dunn, pitkäpartainen kitaristi hänen MG’s-toverinsa Steve Cropper.
Bonnie Raittilta on vastikään ilmestynyt uusi levy. Slipstream kuulostaa siltä miltä Raittin levyjen pitääkin kuulostaa. Kiertuebändi soittaa funkysti, lauluääni on kunnossa ja välillä slide-kitara puraisee napakasti. Mukana on myös, tavan mukaan, pari turhaa pianohituria. Tasaista laatua, johon kaipaisi jälleen kerran hieman enemmän särmää. Muuten ei valittamista.
Mutta laitetaanpa tähän silti akustisehko videoklippi siitä biisistä – tai kahden biisin sikermästä – joka minulle tulee aina ensimmäiseksi mieleen Bonnie Raittista. Hänen opettajansa ”Mississippi” Fred McDowellin lauluihin perustuva ”Write Me a Few of Your Lines / Kokomo Blues” on kuulunut settiin jo 1970-luvun alun ”blues-folkie”-soolokeikoista lähtien. Bonnie, ja tämä sikermä, on yksi niistä syistä miksi aikanaan innostuin niin paljon slide- eli pullonkaulakitaratekniikasta. Erityisesti slide-komppaamisen taidossa Bonnie-täti on yksi parhaita, koskaan.
En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.
En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.
Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.
Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…
Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.
Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.
Olen varmaankin maininnut diggailevani Dave Lindholmia? Kohdalle sattui tämä muutaman vuoden takainen Kosketuksessa-konsertissa tallennettu hieno versio 80-luvun klassikosta ”Petin pienen linnun”, joten jaan sen nyt teidänkin kanssanne. Pianon ääressä sovittaja Otto Donner.
Muistellaan vielä Levon Helmiä. ”Up on Cripple Creek” on kaikkien aikojen The Band -suosikkini ja Martin Scorsesen The Last Waltz -elokuvassa siitä kuultiin hieno versio.
Tällä viikolla olemme saaneet kuulla, että 71-vuotias rumpali ja laulaja Levon Helm on kuolemassa syöpään. Juuri äsken uutiset kertoivat, että väistämätön on tapahtunut. Hän ei ole ensimmäinen poistuja edesmenneen The Bandin riveistä.
Olin vuonna 1986 Roskilden festivaaleilla, ja muistaakseni vain muutamaa tuntia ennen The Bandin esiintymisaikaa ilmoitettiin peruutuksesta. Syytä ei kerrottu: myöhemmin selvisi, että bändin toinen kosketinsoittaja Richard Manuel oli tehnyt itsemurhan. Loistava basisti Rick Danko poistui joukosta vuonna 1999.
Haastattelin Helmiä Rumbaan vuonna 1996 The Bandin High on the Hog -albumin tiimoilta, vain puhelimitse, tosin. Helm oli yhtä kaikki todellinen etelän herrasmies, joka aloitti monet vastauksensa kohteliaalla ”yes, sirillä”. Yritin kaivella tiedostoarkistojani, mutta haastattelusta kirjoittamani jutun tiedostoa ei löytynyt. Jos se jostakin ilmestyy, laitan luettavaksenne.
Annetaan vanhan herran kuitenkin näyttää, miten tekijämies pystyy yhtä aikaa laulamaan ja soittamaan oivaltavaa rumpukomppia:
Niin kalifornialainen bändi kuin Little Feat olikin – hyvässä ja pahassa – se toimi minulle porttina neworleansilaiseen musiikkiin. Ja mitä musiikkiin tulee, niin New Orleansista pääsee taas vaikka mihin maailman kolkkaan.
Tässä ”Dixie Chickenin” livetulkinnassa kuullaan myös pikkuhiven Lowell Georgen slidensoittoa, joka puolestaan, omalta osaltaan, opetti minut kuuntelemaan muitakin slide-kitaristeja. Loistava lauluntekijä, laulaja, kitaristi ja tuottaja Lowell George olisi täyttänyt viime perjantaina 67 vuotta, ellei olisi menehtynyt jo vuonna 1979 päihteisen elämäntavan romuttaman terveyden aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Taustalaulajana vieraileva Bonnie Raitt on kyllä pitänyt melodisen slidesoiton lippua komeasti liehumassa sittemminkin.
.
En muista, lienenkö milloin viimeksi soittanut teille Richard Thompsonia. No, tässä tulee. Alkuaan silmittömän hienolla Rumor and Sigh -albumilla sähköisenä versiona julkaistu ”I Misunderstood” on niin hieno laulu että sitä kelpaisi soittaa kyllä useamminkin.
.
.
Olen viime päivinä miksannut uusiksi viimeisten parin vuoden aikana äänittämiäni omia lauluja, ja urakka jatkuu ensi viikolla: Osasta ei selvitä pelkällä miksaamisella, vaan asioita (useinmiten lauluraitoja) on äänitettävä uusiksi. Niinpä itsellenikin tekee hyvää välillä kuunnella muiden musiikkia. Korvien kalibroiminen on aina hyväksi.
