Kategoria: musiikkivideo

Matkapäiväkirja: Virginian(kin) halki

·

Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.

Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?

Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:

Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.

Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.

Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).

Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.

Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.

Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:

(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎

Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.

Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.

Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.

Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa  osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…

Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.

Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.

Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.

Matkapäiväkirja: Washington DC

· Yksi kommentti ·

Siinä vaiheessa kun pääsimme Howard-teatterin pöytään illallisen ja konsertin ääreen kello oli täälläkaupungissa kahdeksan illalla, mutta suomikotona ja elimistössä kolme yöllä. Olimme olleet valveilla noin 23 tuntia, siitä merkittävän osan lentokoneissa. Mutta kun kerran liput oli hankittu, niin lähdimme nukkumisen sijaan seikkailemaan Washingtonin metrojunilla kohti konserttipaikkaa.

Howard-teatterin konserttityylin soisi yleistyvän Suomessakin: siihen olen kotomaassa törmännyt vain Tampereen musiikkiteatteri Palatsin vähän koreampana ja kalliinpana versiona. Salissa on pöydät, esityksen alla (tai sen aikana) voi syödä hyvin ja juoda kaikessa rauhassa, jos siltä tuntuu. Joratakin voi, jos siltä tuntuu. Rock on jo kauan sitten ollut niin keski-ikäisten musiikkia, että sitä voisi ainakin jossain panna esille myös tyylikkään keski-ikäisesti… ja kissakala oli hyvää, ja S:n hampurilaisen mukana tulleet ranskikset todella hyviä.

Illan ensimmäinen esiintyjä Thom Chacoin soitti sympaattisen vanhakantaista singer/songwriter-protestikamaa. Pääesiintyjä, Los Lonely Boys, on (minun korvalleni) eräänlainen nuorempi ja aavistuksen verran popimpi versio Los Lobosista – tai, toisaalta, soittaa aika lailla samanoloista musiikkia kuin Los Lobos 1980-luvulla ennen akustista La Pistola y El Corazón -levyä ja sitä seurannutta kokeilevampaa kautta. Livenä Los Lonely Boys oli vallan toimiva trio, joka tosin sortui vähän turhan monta kertaa tylsähkön pitkiin sooloiluihin.

Ja koska täällä on sunnuntai vielä monta tuntia, saatte sunnuntaivideon Los Lonely Boysilta.

Sikeästi nukutun yön ja pikaisen aamiaisen (hotellin pikakahvilan croissantin rasvalla olisi saanut voideltua useammankin ompelukoneen) oli vuorossa kunnon turistitoimintaa: Washington-kiertoajelu.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tämän kaupungin nähtävyyksiin on välillä vähän vaikea suhtautua: ne ovat teeveestä (ja elokuvista) niin tuttuja. Valkoinen talo. Lincoln Memorial -monumentti. Capitol. Oveliskimainen Washington-monumentti. Valkoisen talon edessä oli pakko sanoa ääneen: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”. Ja Arlingtonin sotilashautausmaan kivirivistöjä katsellessa alkaa väistämättä soimaan päässä ”Let the Sunshine In” Milos Formanin Hair-elokuvatulkinnasta.

Arlingtonin sotilashautausmaalla. Kuva JPM
Tämä oli kiinnostava silmiin sattunut hautakivi: naispuolinen toisessa maailmansodassa mukana ollut ilmavoimien everstiluutnantti. Anne W. Tinges varmaankin yleni everstiluutnantiksi varmaan vasta sodan jälkeen – silloin Yhdysvaltain ilmavoimatkin erotettiin omaksi aselajikseen, sodan aikana oli vain laivaston, merijalkaväen ja armeijan alaiset ilmavoimat – mutta jotakin hänen on täytynyt sodankin aikana tehdä. Nettikään ei löydä kuin tiedon hautakiven paikasta ja toisen ihmettelijän.

Washington on miellyttävän väljän oloinen, puistojen täyttämä kaupunki. Sellainen, mihin on helppo sijoittaa romanttisen elokuvan ulkokohtauksia (median luomista mielikuvista ei pääse eroon paikan päälläkään). Kaupungissa on ilmeisen erinomaisesti toimiva metroverkosto, mutta asemat ovat kyllä todella ankean oloisia, hyvin hämärästi valaistuja betonihalleja. Vielä ankeampaa arkkitehtuuria kuin VR:n kehnoimmat lähijuna-asemat Helsingin seudulla, ja se on jo aika ankeaa…

Korean sodan muistomerkkiä ei olisi tullut käytyä katsomassakaan ilman että opas olisi vienyt sinne. Onneksi vei, kyseessä on vaikuttava teos. Pelokkaan näköisiä (eri aselajien, eri etnisiä ryhmiä edustavia) sotilaita etenemässä pienen metsikön läpi, heijastumassa kiiltävästä kiviseinästä, johon on kaiverrettu kasvoja ja kuvia sodasta. Pohjakaavaltaan kolmiomaisen monumentin kärkeen kirjoitettua lausetta ”Freedom is not free” voi allekirjoitella, vaikkei olisikaan (aina) samaa mieltä siitä, onko vapautta mahdollista yrittää tavoitella väkivallalla.
Lincoln-monumentin portailla Martin Luther King herätteli amerikkalaisia ”I Have a Dream” -puheellaan. Eikä vain amerikkalaisia.
Vietnamin sodan aikanaan melkoista keskustelua herättänyt monumentti on yksinkertaisempi: kiviseinä, johon on kaiverrettu kaikkien sodassa kaatuneiden amerikkalaisten nimet.

Sellaista täällä tänään. Huilaamme vielä tovin ja käväisemme kahvilla. Reissun konserttiputki jatkuu tänä iltana, itse asiassa aivan samassa salissa kuin eilinenkin keikka. Lisää kuvia ja kertomuksia, jahka keritään ja jaksetaan.

Täällä J. Pekka Mäkelä, Washington.

 

Kuunsirppikaupunkiin!

·

Tänä sunnuntaina saatte kuunella neworleansialaista meininkiä, kahdestakin syystä. Ei kun kolmesta. Olen diggaillut Dirty Dozen Brass Bandia siitä lähtien kun kuulin 80-luvulla julkaistun Voodoo-albumin avausraidan ”It’s All Over Now”, jolla vieraili vokalistina saman kaupungin yksi suurista äänistä eli Dr. John. Siksitoisekseen olemme parin viikon päässä piipahtamassa ystävä- ja kaveripiirini sekä ihanan vaimoni Sipin 50-vuotislahjakseni yhteiskeräysrahoittamalla Amerikan reissullamme bändin kotikaupungissa. (Matkakertomusta ja kuvia tulee blogiin sitä mukaa kuin yhteydet sallivat.)

Siksikolmanneksi: Dirty Dozen Brass Band esiintyy Helsingin Savoy-teatterissa 6. marraskuuta. Sinne!

.

.

Tällaisen musan kuuntelu saa kyllä aina pohtimaan, pitäisikö täydentää bassosoitinarsenaaliaan, naapureiden riemuksi, sousafonilla. Pitäisikö vaihtaa puutyöt metalliin, mistä saisi sopivaa messinkiä…?

Vihreät neekerittäret

·

Aloitimme S:n kanssa ranskankielen kurssin Työväenopistossa, joten viime aikoina on tullut kuunneltua vähän normaalia enemmän ranskankielistä musiikkia.  Sitä myöten kuunteluun on palannut, pitkästä aikaa, myös Les Negresses Vertes. Mlah!-esikoisalbumin aikoihin vuonna 1989 bändistä intoiltiin melkoisesti ja siihen suhtauduttiin eräänlaisena Ranskan vastauksena The Poguesille. Intoilukausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Seuraavat albumit eivät herättäneet niin suurta intoa, ja vain neljä vuotta esikoisen jälkeen laulaja-Helno tappoi itsensä heroiinilla.

Vastausta Poguesille saatiin sitten odottaa pitkään. Jos jotakin, bändin henkisiä perillisiä on nyttemmin kaksi: itäeurooppalaishenkinen Gogol Bordello ja Poguesien irkkupunkkia paljon lähempää liippaava Flogging Molly. Molemmat yhdysvaltalaisia yhtyeitä.

.

Mutta kyllähän Les Negresses Vertes kävi sentään heittämässä huikean keikan Vanhalla ylioppilastalolla hyvinkin pian esikoisalbumin ja ”Zobi la Mouchen” jälkimainingeissa. Itse esityksen lisäksi mieleen on jäänyt erään vanhan suosikkibändini rumpali, jonka kanssa juttelimme ennen keikkaa kaikessa rauhassa salin perällä. (Olimme asuneet jonkin aikaa samassa talossa ja päätyneet siten hyvänpäiväntutuiksi.) Yhtäkkiä herran molemmin puolin seisoi kaksi kaapinkokoista pokea, jotka tarttuivat häntä kainaloista ja kantoivat pois salista ja talosta. Syytä en tiedä vieläkään, emme muistaakseni ole sittemmin tavanneet (enkä tiedä kehtaisinko enää kysyäkään, jos kohdakkain satuttaisiin).

Kylä joka kävi liian pieneksi

·

Ei, otsikko ei viittaa Turkuun tai Turcoseen, vaan tämän sunnuntain videomusiikkia tarjoavaan yhtyeeseen, joka otti nimensä Sonny Boy Williamsonin* laulusta ”Little Village”.

Little Village -yhtye oli ehkä vähän liiankin loistava ajatus. Kitaristi/laulaja/lauluntekijä John Hiatt, slidekitaristi/laulaja/lauluntekijä Ry Cooder, basisti/laulaja/lauluntekijä Nick Lowe ja rumpali Jim Keltner soittivat ensi kertaa yhtyeenä Hiattin muutamassa päivässä äänitetyllä comeback-levyllä Bring the Family (1987). Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi ajatus tehdä hyvin yhteen soittaneesta poppoosta oikea juurimusiikin superbändi. Syntyi hieno esikoisalbumi Little Village (1991) ja bändi kävi seuraavana kesänä myös Puistobluesissa soittamassa hienon keikan. Mutta ilmeisesti nelikon kesken oli jo siinä vaiheessa sen verran paljon jännitteitä ja pahaa verta (joka ei kyllä juurikaan lavalla näkynyt) että homma kaatui pian sen jälkeen.

Muutama kuvallinenkin tallenne on silti jäljellä.

Jim Keltner on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimpia studiorumpaleita. Kuulemma jotakuinkin ainoa studiomuusikko, joka haluaa tutustua laulun sanoitukseen ennen kuin soittaa rumpuosuudet.

Kuka muuten perustaisi minun kanssani bändin suunnilleen näiltä pohjilta?
___
* Sonny Boy Williamson II:n, jos tarkkoja ollaan. Alex ”Rice” Miller alkoi käyttää arvostetun huuliharpistin nimeä pian sen jälkeen kun  John Lee ”Sonny Boy” Williamson kuoli vuonna 1947.

Sunnuntaigroovea viime viikon lauantailta

·

Viimelauantaisen hienon Bombino-keikan kunniaksi hieman Bombinon aavikkorytmejä. Kokoonpano tällä ”Tar Hani” -videolla on hieman toinen kuin keikalla – kuulemma bändin kakkoskitaristi oli jäänyt saapumatta keikkamatkalle – mutta idea tulee komeasti selväksi. Huomatkaa hieno, vesisoikossa kelluva calabash, josta matala poljento on peräisin. Vesisoikkoversiota en olekaan nähnyt livenä sitten Tinariwenin ensimmäisen Malin ulkopuolisen keikan Roskildessa vuonna 2001.

.

Leipää pöytään, asbestia keuhkoihin

·

Taannoin Youssou N’Dourin yhteydessä oli puhetta, että musiikillisen fanitukseni piiriin kuuluu toinenkin laulava (tai ainakin laulanut) ministerismies. Kyseessä on tietenkin Peter Garrett, Australian entinen ympäristö- ja kulttuuriperintöministeri, nykyinen opetus-, nuoriso- ja lapsiasiain ministeri. Ilmeisesti kohtuullisen määrän kiistelyä ja närää herättänyt poliitikko tunnettiin vielä 1980–90-luvuilla avoimen poliittiseksi ja kriittiseksi äityneen Midnight Oil -yhtyeen laulusolistina. Laitetaanpa näytille vaikka luonnonvarojen hyödyntämisestä ja sen seurauksista kertova hieno laulu ”Blue Sky Mine” vuodelta 1990.

.

Joskus näihin aikoihin tulin nähneeksi Oilsit Roskilden festareilla. Hieno keikka.

Vieläköhän ministeri Garrett on sitä mieltä, että Australia pitäisi antaa takaisin aboriginaaleille?

.