Tulipa yhtäkkiä mieleeni ilahduttaa teitä tällä kappaleella, jota olen diggaillut jo… toistakymmentä vuotta. Onko Jaime Robbie Robertsonin viimeisimmän soololevyn ilmestymisestä jo niin kauan? On. Hitto, Robbie, pidä taukoa niiden sountrackien kanssa ja tee lauluja!

Kanadalaisen Robbie Robertsonin ura alkoi kuusitoistavuotiaana Ronnie Hawkinsin taustabändissä the Hawksissa, joka sittemmin ajautui muun muassa Bob Dylanin ensimmäisen sähköisen Euroopan kiertueen taustabändiksi, asettui vähän myöhemmin Woodstockiin suureen vaaleanpunaiseen taloon tekemään pääasiassa Robbien sävetämiä lauluja ja muutti nimensä The Bandiksi.

The Band lopetti loistavia Robbie Robertsonin lauluja (tunnetuimpana tietenkin ”The Night They Drove Old Dixie Down”, vaikka oma suosikkini on samaisen kakkosalbumin ”Up On Cripple Creek”) täynnä olleen uransa WInterlandin jäähyväiskonserttiin, jonka Martin Scorsese ohjasi The Last Waltz -elokuvaksi – tai, kuten sittemmin osoittautui, Robbie lopetti The Band -jäsenyytensä. Muut jatkoivat hänen lähdöstään huolimatta ja kosketinsoittaja Richard Manuelin itsemurhasta huolimatta aina loistavan basistin Rick Dankon kuolemaan asti 90-luvulla.

Robbie keskittyi enimmäkseen elokuvamusiikkiin, mutta julkaisi 80- ja 90-luvuilla myös neljä hienoa sooloalbumia. Niillä alkoivat vähitellen näkyä myös hänen juurensa: hän on äitinsä puolelta mohawk-intiaani ja asui ison osan lapsuuttaan reservaatissa. Tämä ”Makin’ a Noise” on Howie B:n kanssa tehdyltä vuoden 1998 Contact from the Underworld of Redboy -albumilta, jota suosittelen ehdottomasti.

Kun S kerran löysi tämän, niin laitetaan teidänkin iloksenne. Kyseessä on Se-yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kitaristi Yarin sooloversio ”Mitä me tehdään?” -biisistä, joka siis on käännösversio Lou Reedin ”Pale Blue Eyesistä”.

Ilmeisesti nauhoitus on samasta vuoden 1979 televisio-ohjelmasta, jossa suurta kohua herätti Yarin toinen kappalevalinta, hänen oma sävellyksensä ja sanoituksensa ”Varjot” – ja, ennen kaikkea, sen säkeet ” sillä kaikki järjestyy / kun ei oo tarkka vitustaan”. Itse laulun traaginen tarina jäi tämän varjoon, tajusin itsekin vasta paljon myöhemmin mistä siinä oikeastaan taisi olla kyse.

Mutta Soundi-lehtikin otsikoi arvostelunsa Sen kakkosalbumista: ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Facebookiin muuan kaverini linkitti Albert Leen ”Country Boyn” ja harkitsin kyseisen rallatuksen ja kitaranpikkausryöpytysihmeen sijoittamista tännekin, mutta päädyin sittenkin suosikki-pullonkaulakitaristiini Bonnie Raittiin. Vaikka videoklippi puhuu ”Kokomosta”, kyseessä on ns. oikeasti sikermä kahdesta Raittin opettajan ”Mississippi” Fred McDowellin kappaleesta, joista ensimmäinen on nimeltään ”Write Me a Few of Your Lines” ja toinen ”Kokomo Blues”. Esimerkiksi Road Tested -livellä puhutaan kuitenkin ”Kokomo Medleystä”, siitä varmaankin sekaannus.

Jottei asiasta jäisi epäselvyyksiä, pistetäänpä perään duetoksi. Bonnien seurana on mies, joka keksi hiphopin jo joskus 1940-luvun alkupuolella.

Olen aina tykännyt Raittin slide-soiton vahvasta rytmisyydestä. Sonny Landreth on ehkä mielikuvituksekkaampi koloristi, mutta Bonniella on kunnon juureva ote. Kunhan joku vain kieltäisi häntä soittamasta sähköpianoa…

Voi tietysti hyvin väittää, että tämä teos ei ole enää cover, vaan omaperäinen teos – eivätpähän nuo alkuperäisversioiden levyttäjätkään ole kovin tunnettuja siitä että olisivat aina kunnioittaneet tekijänoikeuksia viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen saakka.

Kuvanlaatu ei ole totisesti kaksinen, mutta älköön se häiritkö musiikkielämystä: Ladies and gentlemen – Tortelvis has entered the building!

Lienen kertonut tämän shown, albumin ja dvd:n tarinan ennenkin, joten lyhyesti: vuoden 2000 lähestyessä Playboy kyseli mm. Richard Thompsonin mielipidettä päättyvän vuosituhannen parhaista populaarisävelmistä. Thompson arveli – ilmeisesti aivan oikein – että oikeasti lehti halusi listan korkeintaan viimeisten viidenkymmenen vuoden suosikkihiteistä, joten hän otti teeman kirjaimellisesti: lista alkoi 1200-luvulta (”Summer Is Icumen In”) ja päättyi tähän:

Lehti ei julkaissut Thompsonin listaa, mutta Thompson alkoi tehdä keikkoja tämän mainion cover-listan puitteissa. Se nauhoitettiin ensin pelkästään netittyneille faneille tarkoitettuna omakustannealbumina, sittemmin myös (hieman eri biisilistalla) kahden cd:n ja dvd:n pakettina. Suosittelen!

Tällä kertaa biisi, jota monet luultavasti pitävät nimenomaan The Clashin originaalina. Ei se ole, ei edes Bobby Fuller Fourin originaali, kuten Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan alaviiteosa sarjan Rumba-aikoinaan minua valisti. Alkuperäisversion ”I Fought the Law’sta” teki Sonny Curtis ja (silloin jo entinen) Buddy Hollyn taustabändi the Crickets vuonna 1959.

Itse ehdin nähdä Clashista livenä valitettavasti vain sen vähän läyhäisen Cut the Crap -levyn tehneen kvintettikokoonpanon, jossa klassisesta kokoonpanosta olivat enää mukana laulaja/komppikitaristi Joe Strummer (1952-2002) ja basisti Paul Simonon. Pari postuumia livealbumia, From Here to Eternity ja vain muutamia viikkoja ennen klassisen kokoonpanon hajoamista äänitetty, viime vuonna julkaistu Live at Shea Stadium ovat osoittaneet, mihin kvartetti parhaimmillaan pystyi.

(Ja studiossahan Strummer, Simonon, Mick Jones ja Topper Headon ystävineen tekivät minun laskujeni mukaan toisen kahdesta maailman parhaasta rocklevystä: London Callingin. Ja monta muuta loistavaa äänitettä.)

Me M. A. Nummisen musiikin ystävät tunnemme tämän kappaleen tietenkin nimellä ”Amalia menee kumikavaljeerin kanssa saunaan”. Tällä kertaa esittäjänä kuitenkin Max Raabe und das Palast Orchester:

(En itse osaa saksaa, joten en tiedä kuinka lähellä Mauri Anteron suomennos on alkuperäistekstiä.)