Ystävä täyttää loppukuusta tasaista, ja bileitä varten olen keräillyt kokoon hänelle(kin) tärkeän 80-luvun musiikin muistamisen arvoisia paloja. Kohdalle sattui myös tämä jo klassikoksi laskettava coverversio alkuaan Elviksen tunnetuksi tekemästä laulusta.

Fine Young Cannibalsin urasta ei tullut kovin pitkää: esikoisalbumia kehuttiin hillittömästi, tokastakin tuli hitti, mutta siihen homma sitten jotakuinkin jäi. Laulaja Roland Gift alkoi olla kiinnostuneempi näyttelemisestä. Ennen jäämistään jo kaksikymmentäviisi vuotta kestäneelle tauolle yhtye – oikeastaan Giftin sekä kitaristi Dave Coxin ja basisti David Steelen trio – ehti vierailla myös Provinssirockissa. Tykkäsin esikoislevystä, mutta liveaktin eräänlainen etäinen teatraalisuus jätti innostamatta. Mieleen keikka kuitenkin näyttää jääneen.

Olenko joskus kertonut diggailevani malilaisia laulaja-lauluntekijöitä? Ai että riesaksi asti? No, syyttäkää tätä miestä…

Kuulin Ali Farka Tourén (1939–2006) ”Amandrain” ensi kertaa joskus vuoden 1990 tienoilla: pitkäaikaiselle bluesin ystävälle musiikki tuntui välittömästi tutulta. Oli helppo harhautua kuvittelemaan, että (jos sähkökitaraa ei oteta lukuun) blues oli tällaista ennen kuin se laivattiin Pohjois-Amerikkaan. Ei ollut. Joskus ”Länsi-Afrikan John Lee Hookeriksikin” kutsuttu Touré oli hyvin tietoinen amerikkalaisten musiikillisista saavutuksista. Joidenkin tietojen mukaan hän on soittanutkin Hookerin kanssa 1970-luvulla Pariisissa, ja joka tapauksessa Otis Redding oli yksi hänen suuria laulajaesikuviaan.

Tourén keikka Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla joskus vuoden 1995 tienoilla oli niitä hetkiä, jolloin toivoin että minulla olisi sopivan pieni, huomaamaton ja laadukas nauhuri bootleg-äänitteen tekemistä varten. Toivon vieläkin, että olisi ollut. Uusia tilaisuuksia ei tule – paitsi että Alin poika Vieux Farka Touré pitää kyllä isän perintöä yllä ja kehittää sitä eteenpäin.

Tänä sunnuntaina saatte kuunnella ja katsella Maailma kylässä -festareilla vieraillutta färsaarelais-perulais-ruotsalaista Valravnia. Loistava bändi, joka tavallaan jatkaa siitä mihin Hedningarna jäi joskus siinä vaiheessa kun Sanna Kurki-Suonio ja Tellu Paulasto lähtivät muille teille.

Pannaanpas täksi sunnuntaiksi ensi kuun Tavastian-vierasta John Hiattia, joka tänään haluaa kertoa meille kitaroiden hajottamisen turmiollisuudesta.

Viimetiistaisen hienon konsertin kunniaksi päästetään Mary Coughlan ääneen. Joy Divisionin  ”Love Will Tear Us Apartista” on tehty paljon coverversioita, joita enimmäkseen inhoan* – etenkin Paul Youngin hittiversiota 1980-luvun puolivälistä, vaikka tykkään muutamasta muusta hänen levytyksestään. Mutta tämä tuntuisi toimivan oikein hyvin ja tavoittavan originaalin alistuneen tunnelman.

Hupaisaa sinänsä, myös seuraavan illan konserttitähti Mísia on levyttänyt ”Love Will Tear Us Apartin”. Hänen tulkintansa on paljon lähempänä alkuperäistä, eikä minusta niin onnistunut.

___
* Toisaalta Eläkeläisten ”Pottajenkka” oli hervoton – osan huvista tosin muodosti seurata muun konserttiyleisön joukosta niitä, jotka tunnistivat laulun ja joiden kasvoilla loisti pohdiskelu ”onkohan tää nyt hauska vai raiskaus”…

Viime viikonlopun Muusikoiden.netin vuotuisen miitin* ja viimekeskiviikkoisen mainion keikan jättämissä hyvissä fiiliksissä saatte kuulla viime aikojen kotimaisiin suosikkibändeihini ehdottomasti kuuluvaa Tuomas Peurakoski Ensembleä, vaikka tämä videokappale ”Tukholmaan” ei edustakaan yhtyeen tyyliä aivan kybällä.

S. on kutsunut TPE:tä ”iloiseksi Sir Elwoodin hiljaisiksi väreiksi” ja kuvauksessa on vinha perä – siitäkin huolimatta että TPE:llä on paljon enemmän murhatarinoita kuin SEHV:llä. Käykää kuuntelemassa lisää TPE:n MySpace-sivuilla. Ja käykää ehdottomasti keikoilla. Siellä on hauskaa.

___

* Jossa esitimme  Tuomaksen ja Mikon sekä muiden hienojen tyyppien kanssa varttitunnin Leonard Cohen -tribuutin. Hämmentävää kyllä, minun laulusuoritukseni on saanut jälkeenkinpäin melkoisesti kehuja. Olen itsekin ollut huomaavinani, että alan lopultakin oppia laulamaan: kevään, kesän ja alkusyksyn mittaan digitoimillani 1980- ja 1990-luvun neliraitakasettiäänityksillä ei vielä näy juurikaan merkkejä sellaisesta kehityksestä. I plan to peak at 70, kuten Richard Thompson joskus totesi.

Erinäisistä syistä ajattelin ottaa täksi sunnuntaiksi vähän Leonard Cohenia, vaikka siinä on tietysti vaaransa: äitini kuoli aamuyöllä samana päivänä kun olimme lähdössä Lissaboniin katsomaan Cohenin keikkaa, isäni kuoli Cohenin Helsingin-keikan iltana. Joka tapauksessa tämä on yksi mielikappaleitani kyseiseltä herralta, eikä pelkästään lauluääntä koskevan säkeensä vuoksi.

Helsingin keikoilla – tai millä tahansa muilla Cohenin viime vuosien keikoilla – käyneille tai Live in London -dvd:n nähneille tämä on tietysti tuttua kamaa. Muut: olette missanneet hienoja konsertteja.