Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Vanha Rumba-tuttava linkitti Naamattuun Carmelin ”Sally”-klassikon, joten tässä tämä myös teidän iloksenne. Kuvanlaatu ei ole kaksinen, mutta viesti välittyy. Jos minä joskus kuolen, haluan tällaiset hautajaiset!
Carmel (laulaja Carmel McCourt, basisti Jim Parris ja rumpali Gerry Darby) tuli nähtyä livenä Kaivopuistossa joskus vuoden 1984 tietämissä joillakin rauhanfestareilla. Upea The Falling -albumi (jolta löytyy myös toinen ikiklassikko ”I’m Not Afraid of You”) ilmestyi vasta myöhemmin, ja Carmelista tuli jälleen yksi hieno bändi jonka näin livenä tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Niin musiikkia pitääkin kuunnella.
Muistellaan Mick Karnia vielä vähän. En erityisemmin pidä David Sylvianin lauluäänestä, mutta ”When Love Walks Inissä” – joka on peräisin Karnin toiselta soololevyltä Dreams of Reason Produce Monsters, vuodelta 1987 – se ei häiritse niin pahasti kuin tavallisesti. Ja bassomelodiat ovat silkkaa Karnia.
Vaihteeksi klassista musiikkia. Son House on (1902–88) on poissa, mutta hänen musiikkinsa elää.
Kitaristiminä kiinnittää huomiota Housen voimalliseen, perkussiiviseen soittotyyliin: Ani DiFrancohan käyttää oikeaa kättään oikeastaan aika samaan tyyliin, ja hänellä on tapana kietoa teipata sormensa sähköteipillä etteivät ne olisi aivan riekaleina keikan jälkeen. Omistan itsekin samankaltaisen resonaattorikitaran eli dobron (tosin omassa Regalissani on puukoppa), ja voin vain kuvitella, millaista volaa jo muutenkin kovaäänisestä soittimimesta lähtee tuollaisella takomisella. Eikä sen jälkeen voi kuin ihmetellä, miten kovaa House oikein laulaa kuuluakseen noin hyvin kitaransa möykän keskeltä…
Mutta hänhän olikin kehittänyt tyylinsä soittaessaan etelässä tanssikeikkoja mies–kitara–jakkara-kokoonpanolla. Ilman vahvistinlaitteita.
Laitetaanpas tähän väliin vähän klassista musiikkia vuodelta 1980.
Maukka Perusjätkää ei ehkä otettu kauhean vakavasti uuden aallon artistina – hän oli siihen aivan liian avoimesti tuote – mutta kyllä hänellä hetkensä oli. Muistan jääneeni katsomaan Kaivarin keikkaan loppuun asti ihan vain nähdäkseni, kestääkö Maukan ääni esityksen loppuun asti.
Nykyään Maukan olemuksen aggressiivisuus vielä korostuu, mutta osittain väärästä syystä. Ei Maukka mikään ituhippi ollut, muttei skinheadikaan. Rasistinen versio skiniaatteesta rantautui Suomeen vasta monta vuotta myöhemmin.
Tässä klipissä on tietysti muutenkin ns. historian siipien havinaa. Maukan bändistä on helppo tunnistaa saksofonisti Michael Monroe, ja miksei myös taustalaulajatar/tanssijatar Kaija Koo. Flying V -kitaralla sooloileva kaunis poika on Andy McCoy. Toinen, vaalea kitaristi näyttää Jimi Suménilta.
Tänä sunnuntaina saatte kuullaksenne musiikkia, jota esimerkiksi Tom Waits on jossakin elämänsä vaiheessa kuunnellut vähän liiankin kanssa.
Näissä absurdeissa rantalomatunnelmissa musisoiva orkesteri Captain Beefheart and His Magic Band sikisi samoista Yhdysvaltain länsirannikon rhythm and bluesia avantgardempaan suuntaan vääntävistä ympyröistä, joista ovat peräisin myös Frank Zappa, Little Feat ja lyhytaikaiseksi kokoonpanoksi jäänyt Rising Sons, jonka laulajakitaristi Taj Mahal ja soolokitaristi Ry Cooder piipahtivat myös Beefheartin klassisen esikoisalbumin Safe as Milk sessioissa vuonna 1967. Samalta albumilta on peräisin tämä klassikko nimeltä ”Electricity”.
Tähän aikaan (rhythm and) blues oli muuttumassa taitavien kitaristien ”katsokaa kuinka hyvin minä osaan soittaa” -muniinpuhalteluksi, joten Beefheartin paluu sisäsiistiytyneen musiikkityylin arvaamattomille, pelottaville ja rujoille juurille oli enemmänkin kuin vain tervetullutta. Kokoonpano jatkoi, muodossa tai toisessa, aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin ainoa vakijäsen, laulaja/lauluntekijä Don van Vliet kyllästyi lopullisesti ja on sittemmin keskittynyt kuvataiteeseen. Hänen on huhuttu kärsivän MS-taudista, mutta kyseessä saattaa olla myös ihan tavallinen erakoituneista muusikoista levitellyn huhun muunnelma. (Viime keväänä suomentamani ja alkuvuodesta ilmestyvä Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna leikittelee paljon juuri tällaisilla myyteillä, joten suonette anteeksi pikku kyynisyyteni.)
Rockradion ensimmäisten viikkojen aikana kesäkuussa 1980 tulin nauhoittaneeksi kasetille (kuten oli tapana siihen aikaan, kun rockia tai muuta yhtään särmikkäämpää musiikkia tuli radiosta vain muutama tunti viikossa) englantilaisen The Blues Band -nimisen kokoonpanon kappaleen ”Talk To Me Baby”. Se oli rakkautta ensi kuulemalla. Sen jälkeen slide-kitara on ollut minulle basson ohella kaikkein rakkain instrumentti. (Vaikka, jostakin käsittämättömästä syystä, tuon laulun säveltäjä Elmore James ei ole koskaan erityisemmin kolissut.) Ja The Blues Bandin omakustanne-esikoislevystä The Official Blues Band Bootleg Album tuli ensimmäinen levy, jota olen hakemalla hakenut. Kävin läpi varmaankin kaikki silloiset Helsingin levykaupat (kävin monessa niistä ensi kertaa) ennen kuin jostakin löytyi yksi kappale. Sillä tiellä ollaan edelleenkin, vaikka nettilevykaupat ja itunesit ovat helpottaneet harvinaisten äänitteiden jahtaamista ns. erittäin paljon.
The Blues Band esiintyi (muistaakseni) seuraavana kesänä Kaivopuistossa, ja oli juuri niin huikea kuin olin odottanutkin. Sittemmin bändi tuli nähtyä myös Kulttuuritalolla ja, toistakymmentä vuotta myöhemmin ja jo vähän harmaantuneena, Tavastia-klubilla. Hienoja keikkoja nekin.
Kaikilla niillä kuultiin myös tämä, noiden aikojen monien muidenkin ei-oikeistolaisten brittimuusikoiden suosikkicoverversio Bob Dylanilta.
Tuolloisesta nuorteahkosta olemuksestaan huolimatta The Blues Bandin kaverit eivät olleet mitään aloittelijoita. He olivat lähtöisin samoista porukoista joista sikisivät sittemmin sellaiset nuoret englantilaiset r&b-bändit kuin The Yardbirds ja The Rolling Stones. Laulaja-harpisti Paul Jones toimi 1960-luvulla Manfred Mannin yhtyeen laulusolistina (”Pretty Flamingo” jnpp.) ennen teatteri- ja elokuvauraa. Rumpali Hughie Flintin diskografiasta löytyy mm. sellainen länsimaisen musiikin kulmakivi kuin John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton.
Ja laulu on, tietenkin, omistettu Margaret Thatcherille, tuolle oman aikansa Robert Mugabelle ja Mahmud Ahmadinežadille. Hänkin tiesi olevansa – ja olleensa – aina oikeassa. Sellaiset ihmiset ovat hengenvaarallisia.
Ystävän tasavuosijuhlien vuoksi on tullut keräiltyä, digitoitua ja kuunneltua melkoisen paljon 1980-luvun musiikkia, suurelta osin ns. uutta aaltoa. Siltä pohjalta pistetään tällä kertaa peliin ruotsalainen näkemys aiheesta.
Joakim Thåströmin vetämä Ebba Grön oli kiistatta ajan suuria nimiä, ja syystä: upeita biisejä, vimmaista energiaa ja voimaa. Tässä Thåström esiintyy tosin toisen ajan ruotsalaissuuruuden, Eldkvarnin kanssa. Ebba Grönin hajottua hän perusti yhtä lailla arvostetun yhtyeen nimeltä Imperiet, ja on viimeiset parikymmentä vuotta esiintynyt ja levyttänyt pelkällä Thåström-nimellä. Viime vuonna julkaistiin näköjään uuden Sällskapet-yhtyeen levy, jota en ole kuullut.
Hmm, siskolla lienee edelleen tallessa tuolta komealta Kaivari-keikalta kahdella ääni-kaitafilmikameralla kuvaamamme filmi.
