Kategoria: kirjallisuus

Kaksi päivää neljästä

· 2 kommenttia ·

Panokseni tämän vuotisilla Helsingin kirjamessuilla oli suhteellisen vähäinen, vaikka jalat kyllä ovat eri mieltä jouduttuaan kannattelemaan kehoa lauantain ja sunnuntain päämäärättömän vaeltelun ja lauantaisen kaksituntisen SKTL:n osastolla päivystäjänä seisoskelun ajan. Koivet kestävät kyllä oikein sujuvasti kymmenen kilometrin reippaan kävelylenkin (ja hyvässä lykyssä parin kilsan uimisen siihen päälle), mutta seisoskelu ja hidas lumpustelu ovat tietenkin paljon raskaampia lajeja.

Pääosin puheissa kanssani ollut porukka tuntui tapahtumaan vallan tyytyväiseltä. Kauppa oli käynyt, järjestöjen kojuilla oli käynyt mukavasti väkeä – ne oli sijoiteltu aikaisempia vuosia huomattavasti paremmille paikoille – eikä tunnelma ollut runsaasta väkimäärästä huolimatta niin tukahduttavan ahdistavan tungokseinen kuin joskus aikaisemmin.

En voi väittää ettenkö olisi ollut lainkaan mustasukkainen kun salissa vaellellessani tuntui että jokaisella sivuuttamallani lavalla istui joku tuttu tai puolituttu kollega haastateltavana uudesta kirjastaan – Hei, oletteko huomanneet että minulta ilmestyi muutama kuukausi sitten uusi, vallan mainio romaani??!! – mutta toisaalta tiedän hyvin, miten hankalaa kaikkia uusia julkaisijoita on saada mahdutettua lavojen tai edes kustantamojen osastojen ohjelmaan. Kirjoja ilmestyy niin paljon* ja messut kestävät vain neljä päivää. Minun kohdallani paras markkinointimenetelmä tuntuu joka tapauksessa olevan vanha kunnon viidakkorumpu, esiintymiset tai edes kirja-arvostelut (tai niiden puuttuminen) eivät vaikuta juuri mihinkään.

Enkä minä itsekään jää pahemmin katselemaan kenenkään kirjamessuesiintymisiä, puhumattakaaan siitä että tekisin ostopäätöksiä niiden perusteella.

En myöskään osaa pahoittaa mieltäni Suomen kuvalehden messujen aikana ilmestyneen numeron suurta paheksuntaa herättäneestä kansijutusta suomalaisen kirjallisuuden kriisistä, jonka ansiosta (SK:ta julkaisevan) Otavan toimitusjohtaja määräsi lehden poistettavaksi kustantamon osastolta. Yhden lukaisun perusteella olisin melkein valmis ennustamaan, että niiden muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jolloin tämän hetken suomalaisen kirjallisuuden tilaa voidaan mitenkään mielekkäästi arvioida, jutun kirjoittajat ja haastateltavat muistetaan (jos ylipäänsä muistetaan) lähinnä siitä, miten huonosti ja pinnallisesti he suomalaista kirjallisuutta ja sen tilaa ovat tunteneet.

Voin tietysti olla väärässäkin. Yleisesti ottaen olen kyllä sinnikkäästi sitä mieltä, että ”nykyään ei kirjoiteta sellaista kirjallisuutta, mistä minä olen aikaisemmin ollut innoissani” on yhtä pöljää ajattelua kuin ”ennen listapoppikin oli parempaa”. Tai ylipäänsä henkilökohtaisten mieltymysten nostaminen absoluuttisiksi laatukriteereiksi.

Enemmän löysin literääriä hengenheimolaisuuttani haastateltavastani Hugh Howiesta. Minullahan on ollut taipumusta väittää, että scifi (tai fantasia, tai spekulatiivinen fiktio ylipäänsä) on ennen kaikkea oman aikansa peili, ja sellaisena monasti rehellisempi ja paljastavampi kuin niin sanottu realistinen kirjallisuus. Yllätyin silti, kun Howie mainitsi sunnuntaiaamun bloggaritapaamisessa ajattelevansa Siiloa (myös) satiirina omasta ajastamme ja kulttuuristamme. Ihan noin pitkälle en ollut itse kirjaa lukiessani ajatellut tai tulkinnut, mutta… miksipäs ei.

Howie vaikutti muutenkin fiksulta ja sanavalmiilta tyypiltä sekä haastateltavana että lauantai-illan päivällisseurana likeläisten ja muutamien muiden Like-kirjailijoiden porukassa. Yksi meistä – kokenut, monelle kielelle käännetty, myyvä ja arvostettu kirjailija – oli tosin jossain määrin hämmästynyt Howien ”kaupallisesta” asenteesta julkaisutaajuuteen†, mutta muuten he(kin) tuntuivat tulevan juttuun oikein hyvin. Sunnuntainen haastattelumme meni myös hyvin, huolimatta siitä että jännitin itse etukäteen tilannetta melkoisesti: en ole koskaan ennen simultaanitulkannut haastatteluja saman tien kieleltä toiselle olin melkoisen peloissani, miten aivoparka koettelemuksesta selviää. Taikakirjainten Raijan mielestä haastattelumme spoilasi joitakin kirjan alkupuolen tapahtumia, mistä vilpittömät pahoittelut. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, ettei hyvä kirja menetä yleensä lainkaan tenhoaan tai nautittavuuttaan, vaikka sen juonen osaisi ulkoa. Olisi joka tapauksensa pitänyt olla varovaisempi kysymyksissä. Toisaalta kirjasta on vaikeaa puhua, jos kirjan tapahtumista ei voi puhua.

___
* Ei, en liity edelleenkään siihen kuoroon jonka mielestä kirjoja julkaistaan ”liikaa”.
† Kirja vähintään kerran vuodessa, kolme parhaassa. Ja huolellinen taustatutkimustyö siihen päälle. Eri kirjailijoilla on perin erilaiset työrytmit.

Messuamassa

·

En ole Helsingin kirjamessuilla puhumassa omasta kirjastani millään lavalla, mutta haastattelen kyllä Hugh ”Siilo” Howeyta Kirjakahvilassa sunnuntaina 27.10. kello 12–12:30. Sen lisäksi minut tapaa ainakin Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton osastolla 7c69 lauantaina 26.10. kello 14–16. Sinnekin voi tulla juttelemaan. Samoin jos satun kävelemään muuten vain vastaan.

Turvassa maan povessa

·

Ihmiskunta asuu syvälle maanpinnan alapuolelle ulottuvassa siilossa. On aina asunut, eikä muu olisi mahdollistakaan: siilon paineovien ulkopuolella planeetan ilma on myrkyllistä. Ne, jotka tuomitaan puhdistamaan ympäristöä tarkkailevien kameroiden linssit, menehtyvät huippuluokan suojapuvuistaan huolimatta hyvin nopeasti hyväonnisempien ja lainkuuliaisempien kansalaisten seuratessa tapahtumia seinänkokoisilta videonäytöiltä.

Hugh Howeyn vastasuomennetun romaanin Siilo (Wool, suom. Einari Aaltonen, Like 2013) lukija tietysti tajuaa, etteivät asiat ole näin aina olleet ja alkaa pohtia miten tähän on päädytty. Kirjan päähenkilöt eivät asiaa niinkään pohdi, heitä kiinnostavat eniten siilon lähihistorian kummalliset aukot ja asiat, joista ääneen puhuminen johtaa tappavaan puhdistuspestiin.

Siilon tarina on kiinnostava. Kirjakaupan osapäiväinen työntekijä Howey oli kirjoittanut pienkustantajalle romaanin (Half Way Home, 2010), jonka suhteen ei tapahtunut mitään.  Pettyneenä hän päätti kokeilla e-kirjaomakustannetta ja kirjoitti Wool-nimisen pienoisromaanin, jonka Amazon otti Kindle-levitykseensä. Ilman mainontaa, viidakkorumpumenetelmällä tarina alkoi myydä yhä paremmin ja paremmin. Howeylta pyydettiin lisää tarinoita, ja hän vastasi haasteeseen. Viisi Wool-tarinaa julkaistiin sittemmin myös yksissä kansissa ja sarja jatkui kolmella prequel-tarinalla (jotka on koottu Shift-romaaniksi) ja ”trilogian” viimeisellä osalla Dust. Elokuvista on olemassa aiesopimuksia.

Romaanin historia sarjana pienoisromaaneja (tai pitkänovelleja) selittää osaltaan kirjan rakennetta, joka taustaa tietämättä saattaa yllättää lukijan useampaan kertaan, kun henkilögallerian asetelmalta putoaa lukijan sille hahmottelema pohja. Normikertomuksesta poikkeaa myös naisten vahva asema paitsi pää- myös sivuhenkilöinä. Tarinoiden sarja toimii kyllä myös yksittäisenä romaanina, joskin kirjan historian tunteva huomaa kyllä missä vaiheessa Howey on lakannut ajattelemasta Siiloa pienoisromaanisarjana ja alkanut kirjoittaa useammassa osassa julkaistavaa yhtenäistä tarinaa. Kirjan loppu jättää myös paljon asioita auki pedaten siten tilaa sekä prequelille että jatkolle. Mutta se on toimiva, kulkeva ja hyvin sommiteltu romaani sekä kiinnostava muunnelma vanhasta dystopia-ideasta.

Haastattelen Hugh Howeyta Helsingin kirjamessujen Kirjakahvilassa sunnuntaina 27.10. kello 12–12.30. Lisäksi Howie on lauantaina 26.10. Otavan osastolla Nora Varjaman haastateltavana kello 11.30–12.

Läheltä pintaa

·

Queenin musiikin diggailu on ollut yksi niitä epäkoleita asioita joihin olen syyllistynyt koko ikäni, sen jälkeen kun innostuin bändistä joskus 1970-luvun puolivälissä. Uuden aallon myötä bändin musiikki alkoi tuntua vähän mahtipontisen naurettavalta silloiselle vakavamieliselle minälleni, joka ei välttämättä oikein kyennyt hahmottamaan kaiken sen mahtipontisuuden takana piilevää tarkoituksellista huumoria. Pohjimmiltaan bändi oli eräänlaista velmua jatkumoa vanhalle music hall -perinteelle enemmän kuin puhdasoppista hard rockia tai puhdasoppista sitä tai tätä. Vaikuttava varttituntinen suorana katsellussa Live Aidissa hätkäytti – ”jumaliste, täähän on ihan oikeasti kova bändi” – mutta seuraavan kerran tuli asiaa levykauppaan vasta Innuendon myötä, kun yltiö-överiksi vedetty nimibiisi oli radiosta kuultuna paljastanut itseironisen velmuutensa. Pian sen jälkeen kuuluikin suru-uutisia.

En ole aikaisemmin tainnut lukea yhtäkään historiikkia yhtyeestä. 70-luvulla niitä ei ollut tai ainakaan niitä ei olisi saanut Suomesta. Sittemmin niitä on julkaistu, mutta eipä ole tarttunut hihaan, ennen kuin kirjaston palautettujen korissa pisti silmään Peter ”Phoebe” Freestonen (David Evansin muistiinmerkitsemänä) kirjoittama Freddie Mercury (Omnibus Press, 1998).

Oopperan puvustajana työskennellyt Freestone palkattiin ensin vuonna 1979 Queenin kiertueelle esiintymisvaatteiden hoitajaksi ja sittemmin Mercuryn kotiin majoitetuksi, täysipäiväiseksi (kirjaimellisesti) ”henkilökohtaiseksi avustajaksi”. Siinä hommassa hän jatkoi aina isäntänsä kuolemaan asti vuonna 1991. Asetelma vaikuttaa jossain määrin viktoriaaniselta ja sitä se ilmeisesti olikin. Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara oli syntynyt vauraaseen Brittiläisen Kansainyhteisön parsilaiseen virkamiesperheeseen ja tottunut sekä kotona Sansibarissa että sittemmin sisäoppilaitoksessa Intiassa siihen että talossa on palvelijoita. Viktoriaanisuudesta elämä poikkesi kuitenkin monessa suhteessa. Mercury oli työntekijöilleen myös lojaali ystävä (ainakin niin kauan kuin hänelle oltiin lojaaleja) ja katsoi heidät myös erinomaiseksi biletysseuraksi.

Kirja ei ole minkään kronologinen elämäkerta, vaan Freestone kertoo kahdestatoista vuodestaan Mercuryn hommissa löysän temaattisin luvuin: ensin Queenin kiertueista, sitten levytyksistä ja niin edelleen, kunnes lopulta päästään viimeisiin kuukausiin, jolloin Mercury luopui muista paitsi kipulääkkeistä päästäkseen lopultakin eroon parantumattomasta sairaudestaan. Freestone on aina valmis antamaan jutun vaellella luvun varsinaisesta aiheesta jonnekin muualle. Suurin osa kirjasta onkin varsin löysää ja pinnallista jutustelua. Lukujen varsinaisia aiheita käsitellään miltei pintapuolisemmin kuin vaikkapa Freddien kotitalojen kalustuksen yksityiskohtia. Lukija oppii, ettei kirjan sankari juuri lukenut muuta kuin huutokauppaluetteloita, viihtyi koti-iltoinaan verkkareissa telkkarin ääressä, bailasi ankarasti (kunnes sairastui) ja piti seksisuhteet jotakuinkin erillään ystävyys- ja (jopa) rakkaussuhteista (jos hänellä sellaisia loppujen lopuksi oli), mutta kovin lähelle sisintään hän ei tunnu päästäneen edes ystäviään. Muutama viittaus lapsuuteen ja nuoruuteen hyvin konservatiivisessa (joskin rakastavassa) perheessä ja parsilaisessa yhteisössä on selittävinään tätä ainaista etäisyyden pitoa. Taitavan ja monipuolisen musiikintekijän työskentelyprosesseista ei juurikaan puhuta ja parisenkymmentä vuotta samalla kokoonpanolla toimineen bändinkin muut kolme (yhtä lailla osaavaa ja lahjakasta) jäsentä jäävät sivuhenkilöiksi. Mihinkään ei syvennytä juuri sivua–kahta kauemmaksi ajaksi ja useimmiten jutustelu jää ”sattuipa hassusti matkalla klubista” -pinnallisuuksiin. Valokuvaliitteen kuvakokoelmakin on ikävystyttäviä, turistikuvamaisia näpsälaukaisuja viiksekkäistä miehistä tuolla tai täällä.

(Tässä ”viiksekäs mies” ei ole mikään eufemismi mistään, vaan tarkoittaa miespuolista henkilöä, jonka ylähuulessa on karvoitusta.)

Kirja olettaa, että lukija tuntee Queenin ja Mercuryn tarinan pääpiirteet ennestään (ja sen tapahtumathan joka tapauksessa alkavat vasta bändin kenties luovimpien aikojen jälkeen). Bändistä, sen musiikista ja jäsenistä lieneekin kirjoitettu paljon laadukkaampia, valaisevampia ja antoisampia kirjoja kuin tämä. Ainakin niin voi toivoa.

Uutta ”tuhlatun” tilalle

·

Helsingin Sanomien julkaiseman Teema-aikakauslehden numero 3/13 tuli postilaatikkoon ilmaisena näytenumerona. Sepä olikin sopivaa, käsitteleehän numero kirjoittamista monessa mielissä, romaaneista facebookpäivityksiin. Tunnetuilta kirjoittajilta keräiltyjä ohjeita on peräti yhdeksänkymmentäyhdeksän, parin rivin heitoista useampisivuisiin esseisiin.

Viehättävintä ohjeissa on niiden keskinäinen ristiriitaisuus. Kattaus ulottuu Suvi Aholan taannoisen kuukausipalkkalaisneuvon ”Älä tuhlaa sanojasi”* kaltaisista korniuksista tylsän latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja mainioihin pikku oivallisuuksiin. Kyllä näistä teksteistä voisi kuvitella saavansa pientä rohkaisua, ehkä ideoitakin.

Samaan tähtää taannoin British Museumin kirjakaupasta hihaan tarttunut Jason Rekulakin The Writer’s Block – 786 ideas to jump-start your imagination (Running Press, 2001). Kirjan kuutiomainen muoto on tietysti pitkälti nimen sanaleikkiin liittyvä gimmick, mutta on sillä tarkoituskin: se ohjaa automaattisesti olemaan lukematta kirjaa alusta loppuun, vaan käyttämään sitä vähän Oblique Strategies -hengessä menemällä satunnaiselle sivulle katsomaan, olisiko siellä esitetystä iloa juuri nyt. Muutamilla aukeamilla on vain ”spark word” ja valokuva (esimerkiksi adoption ja valokuva mietteliäästä pikkutytöstä), toisilla vähän pidempi ehdotus (”kirjoita tapauksesta joka saattaisi aiheuttaa sinulle ongelmia jos ikinä olisit ehdokkaana vaaleissa”) tai kuvaus ongelmista joihin monet muut kirjoittajat ovat joutuneet (ja miten he ovat ne ratkaisseet).

Muodon ansiosta kirja on myös hauska sormeiltava silloinkin kun sen apua ei tarvitse. (Muodon ansiosta se on myös hankala sijoitettava kirjahyllyyn.) Ehkä silloinkin tulee sieltä joku ajatus poimittua ja ehkäpä siitä on iloa joskus myöhemmin. Ehkä.

* * *

Ai niin, pitipä puhumani eräästä omasta ideointimenetelmästäni, josta olen kyllä puhunut ennenkin, joskin ehkä vähän epätäsmällisesti: nukkumisesta. Se on tärkeä työväline ideoinnissani, ja Alasta kirjoittaessani käytin sitä paljonkin, osittain kirjan kimurantin rakenteen vuoksi: ”Hmm, nyt pitäisi keksiä tälle tyypille mielekästä tekemistä vähäksi aikaa jotta hän olisi sitten seuraavassa luvussa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, eiköhän asia aamuun mennessä selviä.” Samaa metodia olen käyttänyt usein myös käännöstöissä kohdalle tulleisiin ongelmiin.

Ei, kyse ei ole unista. Olen minä niitäkin hyödyntänyt aina kun kohdalle on tullut sopiva uni jonka olen muistanut vielä siinä vaiheessa kun olen kyennyt kirjoittamaan asioita muistiin.

Kyse on itse asiassa valveen ja nukkumisen välisestä tilasta. Silloin kykenee vielä tietoisesti pohtimaan ongelmaa, mutta osa mielestä seikkailee myös unimaisten odottamattomien ja toisinaan täysin tolkuttomien assosiaatioiden maailmassa. Tässä välitilassa on usein myös mahdollista painaa asioita mieleensä niin että ne ovat mielessä vielä herättyäkin. Parasta tässä mielessä on tietysti hidas herääminen aamulla, joko viikonloppumainen vuoteessa viivyttely tai sitten arkipäivien roikkuminen (vaimon kelloradion) torkkuherätysten varassa. Tällöin juolahtaneita ideoita on helpointa muistaa, mutta olen huomannut muistavani nykyään aika hyvin myös illalla nukahtaessa tai satunnaisten yövalvomisten aikana keksittyjä asioita. Ehkäpä olen onnistunut parantamaan taitojani harjoittelemalla? Pidän kyllä muistikirjaa ja kynää yöpöydällä, varmuuden vuoksi, mutta yleensä kirjaan asioita vasta heräämisen jälkeen. Yöllä viitsin harvoin sytytellä yövaloa, ettei toisen uni häiriinny, ja pimeässä kirjoittamastani käsialasta en saa itsekään kovin hyvin selvää.

Tällaisessa(kin) ideoinnissa on takana varmaankin useimmille tuttu ongelma: liiallinen itsekritiikki estää tarttumasta älyttömiin päähänpälkähdyksiin ja työstämästä niitä edelleen. Unen rajamailla syntyvät ideat eivät välttämättä ole yhtään seen sekopäisempiä kuin täysin valveilla syntyvätkään, mutta unen rajamailla niitä ei tule torpattua saman tien. Jotkut käyttävät samasta syystä erilaisia päänsekoittimia, mutta puoliuni on terveellisempi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia aiheuttava menetelmä.

Olen usein sanonut, että luovuus on jotakin pakkomielteen ja päähänpinttymän väliltä: ei mitään synnynnäistä tai perinnöllistä lahjakkuutta (en oikein usko sellaisen olemassaoloon**), ainoastaan osittain opittua ja treenattua taitoa, ennen kaikkea sitä että tulee säännöllisesti ja joskus jopa pakonomaisesti tarttuneeksi älyttömiltäkin tuntuviin päähänpälkähdyksiin ja suhtautuu niihin vakavasti edes pienen hetken ajan. Ajatellaan nyt esimerkiksi jotakin sellaista tolkuttomuutta kuin ”entäs jos alienit olisivat napanneet neandertalilaisia talteen ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon, ja entäs jos ne sitten tulisivat takaisin Maapallolle?” Eihän tuossa ole mitään järkeä, eihän? Samaa mieltä oli parikin kriitikkoa. Mutta kehuivat sitten moiselle tolkuttomuudelle rakennetun romaanin.

___
* Kuukausipalkkalaisneuvon tästä tekee Aholan kyvyttömyys ymmärtää, etteivät ei-kuukausipalkkaiset ammattikirjoittajat kykene elämään niillä tuhannen–kahdentuhannen euron vuosituloilla, joita kirjojen kirjoittamisesta yleensä saa. On tehtävä muitakin töitä, ja esimerkiksi lehtikolumnointi mahdollistaa sen että osan työaikaa voi käyttää myös Aholan hyväksymän kaltaiseen kirjoitteluun. Työkalukin – kyky tuottaa tekstiä – pysyy paremmassa kunnossa. (Itselleni on suomentamisesta sama hyöty.) Ahola viittaa kirjoituksessaan Juhani Karilan kolumniin – en löydä tähän hätään linkkiä – jossa tämä varoittelee puolihuolimattomien twiittausten, kolumnien ja fb-päivitysten syövän kirjailijan imagoa syvällisenä ja perusteellisesti harkitsevana ajattelijana. Jos jollakulla on tuollainen käsitys kirjailijoista, on ehkä hyväkin että sitä horjutetaan.
** Meillä on vain muutama miljoona geeniä, joista niistäkin suurin osa kuluu esimerkiksi sisäelimien toiminnan kartoittamiseen. Ei siinä mitättömän lyhkäisessä koodinpätkässä ole kertakaikkiaan tilaa esimerkiksi kirjallisen ”nerouden” kaltaisille myöhäissyntyisille monimutkaisille taidoille.

Turkuun!

·

Turun kirjamessut ovat alkamaisillaan, ja sieltä löytää minutkin ainakin perjantaina ja lauantaina. Varmimmat bongaustilaisuudet ovat seuraavat:

Fiore-lava perjantaina 13.50
Scifiä ja fantasiaa! Keskustelemassa J. Pekka Mäkelä: Alas (Like): Viisi ihmistä joutuu keskelle kaaosta ja kuolemaa, kun planeetan pinnan ja kiertoradan välistä liikennettä hoitava avaruushissi tuhoutuu sekä Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos): Monella eri todellisuustasolla samaan aikaan tapahtuva tarina hajanaisesta kuningaskunnasta, vallasta, vääryydestä ja vastuuntunnosta. Haastattelijana Johanna Sinisalo.

Kaffeeklatsch scifiseurojen osastolla lauantaina 14.30–15.15:
J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo.
Osasto kirppiksineen, badgemyyntilaareineen ja kahvipöytineen löytyy nyt aiemmista vuosista poiketen A-ja B-salien välissä olevan Auditorio 1:n yhteydestä. Osasto löytyy (ainakin kartan mukaan) helpoiten kun kääntyy heti vaatesäilytyksen jälkeen oikealle, ennen A-halliin johtavia ovia.

Lienen myös ainakin joissakin perjantain iltabileissä, mutta missä ja milloin on vaikeaa vielä sanoa. Tyrkyllä on useita tarjokkaita.

Näin jatketaan

·

Tein toisin kuin moni on suositellut: luin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan (suom. Antti Autio, 2013) kertaamatta ensin Kvanttivarasta. Ajattelin, että kertaan koko trilogian sitten kun koko trilogia on käsillä.

Kertauksesta olisi ehkä ollut hyötyä. Mestarivaras Jean le Flambeurin uudet seikkailut Aurinkokunnassa ja runnellussa Maassa nojaavat Kvanttivarkaan tapahtumiin, mutta toisaalta tässä kakkososassa lukijan niskaan ryöpytetään aivan uusia käsitteitä, ilmiöitä ja maailmoja samaa tahtia kuin ykkösosassa, joten kertaaminen ei välttämättä olisi auttanut niin paljoa kuin mitä alkuun vaikutti.

Fraktaaliruhtinasta on pidetty fantasiakirjamaisempana kuin selkeämmin scifimäistä Kvanttivarasta, vaikka moni Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkisen Sirrin kaupungin kovin itämaistaruinen ilmiö mainitaan kirjan myöhemmissä vaiheissa nanoteknologiaksi tai joksikin sensuuntaiseksi: niistä vain käytetään kovin fantasiamaista termistöä. Rajaniemi ei tälläkään kertaa infodumppaa yhtään mitään, vaan lukija saa sinnitellä mukana ja odottaa mahdollisia myöhemmin tulevia selityksiä asioille ja ilmiöille. Monille selitys tulee, sitten lopulta, ja viimeiset satakunta sivua sisältävätkin monta ahaa-tuokiota.

Hämmästyttävintä kirjassa on oikeastaan, miten hyvin ainakin tämä lukija jaksoi roikkua mukana selittämättömien käsitteiden ja ilmiöiden ryöpytyksessä ja kiinnostua tapahtumien kulusta ja Kvanttivarasta paljon mielenkiintoisemmin ja samaistuttavammin piirretyissä hahmoissa, vaikka ei varsinaisesti tajuaisikaan, mitä tässä on oikein meneillään – etenkin kun Sirriin sijoittuva Tawadduddin tarina sisältää (Tuhannen tyylisten) sisäkkäisten kertomusten lomassa kohtuullisen perinteisen whodunnit-murhajuonen. Kirjailijaminän virtuaalilakki nousee päästä Rajaniemen taitavuudelle, suomentajaminän virtuaalilakki Aution taitavuudelle.

Lopullisesta trilogiasta on kahden ensimmäisen osan perusteella vielä paha sanoa juuta tai jaata, sillä jännitys säilyy: Onko tämä sittenkin pohjimmiltaan vain pikkunäppärää pyörittelyä, käsite- ja termileikittelyä, vai onnistuuko trilogiakokonaisuus nousemaan taitavan pintaryöpytyksen ja nokkelien käänteiden yli oikeasti tajuntaaräjäyttäväksi kokemukseksi? Vielä on liian aikaista sanoa. Varaan oikeuden sekä plääh– että vau-johtopäätökseen.

Usko, toivo ja perinne

·

Olen viettänyt viikonloppua jälleen kerran Muusikoiden.netin mainion porukan kanssa Keski-Suomessa. Pari päivää soittoa, laulua, jutustelua, kupinottoa ja loistavaa seuraa palauttaa kummasti uskon ihmisyyteen. Ja musiikkiin. Ja hetkittäin jopa omaan soittotaitoon. Tällä kertaa tulin – vapaamuotoisen jammailun ohessa – soittaneeksi bassoa The Metersissä, Rolling Stonesissa ja Spiders from Marsissa, kitaroineeksi Freessä ja laulaneeksi Pertti Kurikan nimipäivissä. Toisin sanoen lyhyissä varttitunnin mittaisissa tribuutti- eli kunnianosoitusesityksissä. Koska en ole vieläkään saanut koottua itselleni vakituista bändiä, jokavuotinen miitinalusviikko kuluu stressailun ja epätoivoisen treenailun merkeissä. (Tällä kertaa lisästressiä tuli vielä edellisen torstain Taiteiden yö -paneelikeskustelun vetämisestä, joka sujui vallan mainiosti.) Onneksi stressi katosi jo ensimmäiseen onnistuneeseen settiin, ja lopputapahtuman ajan pystyin nauttimaan täpöllä myös itse soittamisesta.

Kirja oli mukana matkalukemisena, mutta lukemiselle riitti aikaa vasta kotiin palattua. Tapasin Kader Abdolahin Messilän kirjailijakokouksessa. Tyylikäs, mietteliäs ja rauhallinen herrasmies muuttui oman alustuksensa myötä riemukkaaksi esiintyjäksi kertoessaan hersyvän humoristisesti pohjimmiltaan aika traagisesta mutta myös tulevaisuudenuskon täyteisestä elämästään. Teinivuosinaan hän kehitti oman viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa, mutta joutui jättämään sekä perheensä että kotimaansa 1980-luvun lopulla oltuaan ensin mukana šhaahin korruptoituneen hallinnon vastaisessa toiminnassa ja sitten Ruhollah Khomeinin islamistisen vallankumouksen vastaisessa toiminnassa. Hän päätyi Hollantiin, mutta halusi päästä Yhdysvaltoihin. Kolme väärillä papereilla yritettyä maahanmuuttoa epäonnistuivat, ja hän päätti jäädä Hollantiin ja ruveta kuuluisaksi hollantilaiseksi kirjailijaksi. Hän opetteli kirjoittamaan hollantia muutamassa vuodessa ja onnistui tavoitteessaan. Nykyään hollantilaiset laskevat hänet yhdeksi maansa suurista nykykirjailijoista ja Talo moskeijan vieressä (Het huis van de moskee, 2005, suom. Sanna van Leeuwen 2011) on äänestetty hänen nykyisessä kotimaassaan kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi hollantilaiseksi romaaniksi.

Abdolahin taustasta jotain tietäen on houkuttelevaa lukea kirjaa omaelämäkerrallisempana kuin se luultavasti onkaan, ja olettaa että kirjan (kolmannessa persoonassa kerrotun) tarinan muistiinmerkitsijäksi kerrottu vastarintaliikehahmo Šahbal olisi kirjailija itse. Tuskin on, ja luultavasti lopun muutamat yhtäläisyysviittaukset kirjailijan omaan elämätarinaan ovat tahallista harhaanjohtamista. Kenties.

Talo moskeijan vieressä on ennen kaikkea tarina mattokauppias Agha Džanista, oman talonsa ja sen vieressä olevan moskeijan perinnetietoisesta patriarkasta, siitä miten hänen elämänsä, uskonsa ja maailmankatsomuksensa joutuu kerran toisensa jälkeen koetteille ensin šhaahi Reza Pahlavin korruptoituneen ja amerikkalaisia nöyristelevän yksinvallan aikana ja sen jälkeen islamistisen vallankumouksen väkivaltaisissa pyörteissä. Agha Džhan on tottunut tekemään itse omia ja perheensä asioita (sekä moskeijaa koskevat) päätökset ja saamaan kunnioitusta ympäristöltään. Vähitellen ympäristö riistää häneltä vallan, arvovallan, perheen ja jopa itsekunnioituksen vähän kerrallaan. Perinteisiin arvoihin ja islamilaisten lakien kunnioittamiseen uskova Agha Džan saa huomata, että uudet islamistit eivät kunnioita hänen perinteistä uskonnollista katsantoaan tai hänelle perinteisesti moskeijan suojelijana kuulunutta arvoa. Liikekumppanit ja sukulaiset muuttuvat tuntemattomiksi, unohtavat vanhat palvelukset – tai katoavat, joko hirmuvaltiaiden teloittamina tai maasta paenneina. Vanhan talon seesteinen ja selkeä elämänrytmi katoaa, huoneista tulee hiljaisia, viimeisistä asukkaista pelokkaita. Tarina ei sittenkään pääty synkkyyteen ja kuolemaan, vaikkei Iranin poliittista tilannetta voi vieläkään, vuosikymmeniä kirjan tapahtumisen päättymisen jälkeen, pitää erityisen lohdullisena.

Talo moskeijan vieressä on selkeästi kerrottu tarina Agha Džanista ja hänen perheestään, Iranin lähihistoriasta ja fiktiivisestä Senedžanin pikkukaupungista. Kerrontatyyli on arkista, toteavaa, mutta sujuvaa: tätä romaania voisi positiivisessa mielessä kutsua lukuromaaniksi. Se on helppoa luettavaa, mutta samalla aukaisee lukijan silmiä Iranin lähihistorialle kulmista, jotka lehtiuutisten varassa jäisivät luultavasti huomaamatta. En ehkä laskisi Taloa lukemieni romaanien kaikkien aikojen parhaimmistoon, mutta kyllä sitä kelpaa suositella kenen tahansa kouraan.