Kategoria: kirjallisuus

Ohi con on

·

Palasin tänään Jyväskylästä uupuneena ja yhä flunssaisena, mutta tyytyväisenä. Vuoden 2014 Finncon oli jälleen, innostuneen vapaaehtoisporukan ansiosta, loistava tapahtuma. Monessa mielessä Finnconeista tulee mieleen Messilän kirjailijakokous: molemmissa keskustellaan leppoisan hyvässä hengessä pienistä detaljeista ja puolen maailmankaikkeuden suuruisista kysymyksistä vain muutaman hengenvedon välissä ja otetaan muutenkin rennosti erinomaisessa seurassa. Siinä missä Messilän kokous on (tavallaan) kirjailijoiden keskinäistä kivaa ja kansainvälistä sillanrakennusta suhteellisen ammattimaisen taustaryhmän avustuksella, Finnconiin kokoontuvat suomalaisen (ja osin kansainvälisen) sf:n* harrastajat ja ammattilaiset, innokkaat lukijat ja kriitikot, aloittelijat ja kokeneet tekijät tasaveroisina ja -arvoisina.

Finnconin henki on, ymmärtääkseni, aika ainutlaatuinen maailman lukuisten conien joukossa. Siksi tänne on niin helppo saada tulemaan isojakin kirjailijanimiä: sana hyvästä tunnelmasta sekä suomalaisharrastajien vieraanvaraisuudesta ja kielitaidosta on levinnyt laajalle.

Tällä kertaa en sosialiseerannut kunniavieraiden kanssa yhtä paljon kuin viimeksi, eikä tieten ollut tarkoituskaan, kun en itse ollut kunniavieraana. Hannu Rajaniemen ja moderaattori Markku Soikkelin kanssa puhuimme kyllä mainion keskustelun. Otsikko ”Avaruusscifin tulevaisuus” laajeni kyllä paljolti myös avaruustutkimuksen ja -matkailun tulevaisuuteen, ja mikäs siinä, sillä liittyväthän kaikki tiiviisti toisiinsa, monellakin tavalla (vaikka olen edelleenkin sitä mieltä, että tieteen ja tekniikan kehityksen ennustaminen on tieteiskirjallisuuden tehtävistä vähäisimpiä).

Lopulta ääriään myöten täyttynyt salillinen sai kuulla minun kannaltani varsin nautinnollista vuorovetoa: Hannun tieteellisen täsmällisyyden sekä hyvän nimi- ja lähdeteosmuistin ansiosta minä saatoin spekuloida laajoin kaarin ja rennosti leijuen, kun Hannu taustoitti ja täsmensi asioita tutkijan varmuudella.

Muutenkin olen tyytyväinen niihin paneeleihin, joissa olin mukana. Kesäflunssatoipilaana pelkäsin etukäteen ääneni kantavuutta, mutta sain kyllä sanottua asiani leonardcohenmaisen matalalla äänellä silloinkin, kun salissa ei käytetty äänentoistoa. Ja ilmeisesti yleisö sentään kuuli jotakin puheestani, koska muutaman kerran kuului naurua juuri oikeissa kohdissa. Flunssaisuus teki minusta myös aikaisen kotiinlähtijän bileistä: ei vain jaksanut heilua kovin myöhään.

(Flunssan lisäksi oli toinenkin hengitystieongelma: ehdin nukkua hotellissa erittäin huonosti puolitoista vuorokautta ennen kuin yöllä taas kerran herättyäni satuin tunnustelemaan tyynyäni vähän tarkemmin. Se oli täytetty höyhenillä. Vein tyynyn kaappiin ja taittelin turhasta täkistä päänalusen, jolloin unenlaatu parani kertaheitolla. Seuraavana päivänä sain hotelliväeltä paremman tyynyn, mutta flunssaisuuteen allergeenin poisto ei valitettavasti vaikuttanut.)

Festarityyliin conissa jää aina näkemättä vähintään puolet niistä asioista mitä olisi halunnut nähdä, koska juuri silloin sattuu olemaan jossakin muualla (tai yksinkertaisesti nukuttaa). Tällä kertaa missasin muun muassa Petri Hiltusen vihoviimeisen Definitiivisen paneelin. Aikaisemmat ovat olleet hillittömän hauskaa meininkiä, mutta kun satuin olemaan samaan aikaan toisessa salissa puhumassa täydelle salille kääntämisestä.

Muutospaineita on muutenkin. Paneelien määrä saattaa jatkossa vähentyä, jos tilalle saadaan toisenlaista ohjelmaa. Muutos on sekin, että ensi kesänä Finnconia ei järjestetä lainkaan, sillä pohjoismaisen fandomin voimat keskitetään Maarianhaminan uuteen Archipelaconiin. Seuraava Finncon on vasta 2016 Tampereella. Ja sitä seuraavana kesänä, toivottavasti, Worldcon 2017 Helsingissä. Tämän hankkeen edistämistä voi meistä itse kukin auttaa juuri nyt.

 


 
Samaan aikaan pidetyillä Jyväskylän asuntomessuilla oli myös jonkin verran yleisöä.

 

___
* Mitä sf-termillä sitten tarkoitetaankaan. Istuin sunnuntaina kuuntelemassa tietokirjailija ja bibliografi Jari Koposen esitelmää siitä, mitä scifi-termillä oikein pitäisi tarkoittaa. Tässä maailman lokeroinnissa eivät juurikaan saaneet armoa sellaiset kirjalliset luokittelut kuin ”spekulatiivinen fiktio”, ”maaginen realismi” tai ”reaalifantasia”.
Mieleni teki muutaman kerran pompata ylös ja selittää omaa näkemystäni ao. termeistä, mutta luovuin ajatuksesta (osittain siksi että halusin säästää jo valmiiksi riekaleina olevaa ääntäni viimeiseen omaan paneelikeskusteluuni).

Lähitulevaisuusaiheinen ennustuksenpoikanen

·

Puoliksi purettu matkalaukku on odottanut työhuoneen lattialla Vienan Karjalasta paluun jälkeen uutta pakkauskierrosta vähän vajaata viikkoa myöhemmin. Tie vie tuotapikaa kohti Suomen Ateenaa ja tämänvuotista Finnconia. Tänä viikonloppuna on tiedossa taas kerran loistavia tyyppejä ja monia ajatuksia herättäviä keskusteluja sekä ohjelmanumeroissa että niiden ulkopuolella. Olen jo hyvän aikaa sitten oppinut, ettei coniohjelmia kannata mennä seuraamaan ilman minkäänlaisia muistiinpanovälineitä: moni sittemmin kirjoihin päätynyt idea on saanut alkuitunsa yleisön joukossa kuunnellessa.

Ja kuinkas ollakaan, tänä vuonna pääsen oikein paneelikeskusteluun puhumaan (muistakin) innoitukseni lähteistä. Oma virallinen ohjelmani nimittäin näyttää seuraavanlaiselta:

Lauantai 12. heinäkuuta

12:00 Inspiraation lähteet

L302, 12:00 – 13:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Kirjoittaminen, Taiteilijuus
Katri Alatalo, Marisha Rasi-Koskinen, J.Pekka Mäkelä, Mikael Brygger

Miten valokuvaaminen, musiikki, pelit ja luonto inspiroivat taiteen tekemiseen Mistä taide ammentaa voimansa?

15:00 Avaruusscifin tulevaisuus

L304, 15:00 – 16:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Avaruusscifi, Guests
J. Pekka Mäkelä, Hannu Rajaniemi, Markku Soikkeli

Ihmiskunnan unelmat avaruuden valloituksesta ovat muuttuneet varovaiseksi realismiksi. Miten epäusko tähtimatkailun mahdollisuuksista näkyy scifissä, esimerkiksi ”Gravity”-elokuvassa? Miten käy avaruusoopperan, jos emme pääsekään omaa aurinkokuntaa kauemmaksi? Mukana keskustelussa ovat kirjailija-suomentaja J. Pekka Mäkelä, kirjailja Hannu Rajaniemi ja kirjailija-kriitikko Markku Soikkeli.

Sunnuntai 13. heinäkuuta

15:00 Se on pora! Käännöspaneeli.

L209, 15:00 – 16:00
Äänet: +0 / -0
Tägit: Kääntäminen, Kirjallisuus
Sarianna Silvonen, Johanna Vainikainen-Uusitalo, J. Pekka Mäkelä, Teemu Manninen

Scifi- ja fantasiakirjallisuuden kääntäjät keskustelevat työstään. Minkälainen on tyypillinen kääntäjän työpäivä? Miten käännösprosessi etenee? Mitä erikoispiirteitä on spefikirjallisuuden kääntämisessä verrattuna muunlaiseen käännöstyöhön?

Näkee minua paikalla muutenkin: yleisön joukossa eri ohjelmanumeroissa, käytävillä, pihamaalla, iltabileissä ja luultavasti jossakin vaiheessa perinteisellä Sohwin terassilla. Juttelemaan sopii toki tulla silloinkin. Toivottavasti tämänhetkinen pikkuinen flunssanpoikanen hellittää: ääni on juuri nyt perin seksikkään matala.

Mutta ei Finnconiin kannata matkustaa pelkästään minun vuokseni. Kiinnostavaa ohjelmaa ja kiinnostavia ihmisiä on tarjolla runsaasti.

Mä Töölönlahden rantaan lähdin skulaan

·

Minulla oli Villa Kiven eilisessä Helsinki-päivän tapahtumassa kaksois- tai kolmoirooli: esiintyjä, ääniteknikko, vähän valokuvaajakin. Siinä on puolensa: Tekemistä riittää koko tapahtuman ajaksi. Toisaalta oman esityksensä ajan väistämättä kuuntelee ainakin puolella korvalla, onko balanssi kohdallaan, kuuluuko kaikki, ei kai mikään ole liian kovalla…

(Vastaavan ilmiön huomasin muinoin nauhoittaessani omaa lauluani: laulaessa ei pidä nähdä äänityslaitteen tasomittareita.)

Illan ohjelmakattaus oli mukava yhdistelmä tekstiä ja musiikillisempaa ääntä. Risto Oikarinen luki omia runojaan ja lomitti niitä napakoilla saksofoni-improvisaatioilla.

Ilpo Tiihosen ”Pormestari Hessu Hasa ja Hassu Hesa” -setissä hänellä oli tukenaan harmonikkataiteilija Merja Ikkelä. Sävykäs tausta tuki mainiosti lasten ja lapsenmielensä säilyttäneiden aikuisten runoja.

Välillä Ikkelä otti lavan yksin haltuunsa.

(Kävin itse harmonikkatunneilla joskus kansakouluikäisenä. En kovin kauaa: vaahtosammuttimen kokoisen oli hankala raahata isoa ja painavaa soitinta Helsingin keskustaan asti. Sen jälkeen harmonikka toimi lähinnä kaverien kanssa leikkiessä avaruusaluksen kojelautana, kunnes se myytiin. Hyvä soittaja onnistuu aina yllättämään minut sillä miten voimallisen rytmistä musiikkia soittimesta saa irti.)

Omassa setissäni minulla oli ensi kertaa kokeilussa viime kesän Finnconin ohjelmalehtiseen kirjoitettu novelli ”Me olemme oikeassa” sille rakenneltuine äänimaisemineen. En ole ihan varma sen toimivuudesta tällä tavalla esitettynä (itse novellista kyllä tykkään itse edelleenkin), ja etenkin Tiihosen ja Ikkelän rennonriemukkaan setin jälkeen tarina tuntui aika tummasävyiseltä. Niin kuin ehkä muutkin lukemani tarinat, ja pari laulua… toisaalta oli harmaa sadepäivä. Ja heitinhän minä setin loppukevennykseksi ”Onkimiehen bluesin”, jota on Villa Kivessä mukava soittaa sikälikin, että laulussa mainittu Töölönlahden ranta on parin–kolmen metrin päässä.

Sateinen sää verotti yleisöä, mutta kyllä väkeä sitten lopulta oli ihan kohtuullisesti. Ja ohjelma sai kiitoksia. Kun äänitekniikkakin toimi kohtuullisen hyvin, ei minulla ole valittamista. Tällaiset live-pläjäykset silloin tällöin tekevät hyvää kotityöhuoneessa nyhjäävälle erakkoartistille.

Helsinki-päivä ja Tähtivaeltaja päivä tällä viikolla

·

Ensi torstai, 12. kesäkuuta, on Helsinki-päivä. Sen kunniaksi kirjailijatalo Villa Kivi (Linnunlauluntie 7) on auki kello 15–20, jolloin on mahdollista tutustua kirjailijoiden työhuoneisiin ja Linnunlaulun vanhaa huvilakaupunginosaa käsittelevään valokuvanäyttelyyn. Talon juhlasalissa, siellä kellarikerroksessa, on sielläkin ohjelmaa, kolme tekstin ja äänen täyteistä esitystä, joista minä itse vihoviimeisenä:

17.30-18.00 Risto Oikarisen Runofoni.
– Runoilija-saksofonisti lausuu runojaan ja riitelee ja rakastelee niiden kanssa saksofoni-improvisaatioillaan.
kesto n. 30 min, juhlatila

18.00 – 18.30 Pormestari hessu hasa ja muuta hassua hesasta
– Runoilija Ilpo Tiihonen ja harmonikkataiteilija Merja Ikkelä ovat yhdessä duo ’Runo & Haitari’. Runot ovat Ilpo Tiihosen teoksesta ’Ei-Kaj Plumps eli hyppyjä Helsinkiin’ ja musiikin runoihin on säveltänyt Merja Ikkelä. Ohjelmassa mm. Pormestari Hessu Hasa, Stadissa sataa, Karhunkaataja Martti Citynen, Klesa Hesa ja Neiti Helsinki. 
kesto n. 30 min, juhlatila

19.-19.30 Äänimaisemoitua proosaa ja lauluja
– J. Pekka Mäkelä
kesto n. 30 min, juhlatila

Lisää ohjelmasta Villa Kiven sivuilla.

Eikä tämä juhlaviikko siihen lopu. Lauantaina 14. kesäkuuta järjestetään jo perinteinen Tähtivaeltaja-päivä Dubrovnik Lounge & Lobbyssa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Itse en ole tällä kertaa mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa (ainakaan tällä tietoa), mutta olen kyllä paikalla hengailemassa, perinteiseen tapaan. Nähdään siellä(kin)!

Dubrovnik Lounge & Lobby
Eerikinkatu 11

Minkä kustantamoon jättää, sen pöydältään löytää

·

Olen viime päivinä – viikkoina, itse asiassa – palannut jälleen Sarah Lotzin Kolmen maailmaan. Käännös valmistui tammikuussa, mutta kustannustoimittaja kerkesi käydä käsikirjoitukseni läpi vasta nyt, vajaata kahta kuukautta ennen kuin kirjan pitäisi ilmestyä. Ja kun olimme saaneet käsikirjoituksen korjattua, kesti vain muutamia päiviä ennen kuin iteljooni oli oven takana odottamassa taittovedosten kanssa.

(Lähtiessään iteljooni onnistui rysäyttämään päin taloyhtiön postilaatikkorivistöä ja rikkoi sen. Yhtiön herrojen pitäisi olla huomenissa tulossa korjaamaan kehnon ajajan jälkiä.)

Taittovedoksina teksti näyttää enemmän kirjalta ja vähemmän joltakin jota olen itse tehnyt. Tästä syystä teen omistakin kirjoistani yleensä pikaisen taiton ennen kuin näytän tekstiä kenellekään – erilaisen näköisenä tekstistä pistävät silmään aivan eri asiat ja ongelmakohdat.

Kolmen tapauksessa teksti näytti tällä hieman ulkopuolisemmalla silmällä katsottuna ilahduttavan hyvältä. Lotz kertoo monille puolille maailmaa kiemurtavaa tarinaansa lukuisten kertojien kautta – kirja on itse asiassa rakennettu eräänlaiseksi haastattelukirjaksi, muka-dokumentiksi neljän toisistaan riippumattoman lento-onnettomuuden päivästä ja sen seurauksista – ja tällaisessa kirjassa täytyy aina yrittää pysyä tarkkana siitä, että saa kunkin (taustaltaan, kotimaaltaan, sosiaaliryhmältään ja murrealueeltaan) kertojan kuulostamaan itseltään. Periaatteessa tämäntyyppisen tekstin voisi hyvin suomentaa niin että käy kirjasta läpi kunkin toistuvan kertojan osuudet läpi putkeen ja siirtyy sitten seuraavaan kertojaan.* Ainakin tällä kertaa tein kirjaa kuitenkin lineaarisessa järjestyksessä, alusta loppuun. Mikäli eteen tulee vastaavalla tavalla rakennettuja käännöshankkeita, saatan kokeilla toisenlaisia tekniikoita. Kirjallisuuden tuottamiseen alusta alkaen rakennetulla Scrivenerillä tällainen operaatio on itse asiassa vähän helpompi hallita kuin perinteisillä tekstinkäsittelyohjelmilla.

* * *

Monen kertojan ongelmaa joudun pohtimaan (jälleen kerran) myös omassa Hunan-romaaniprojektissani, samoin kuin sitä miten tehdään toimiva ja tyylikäs romaani, joka perustuu oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, dokumentteihin ja henkilöihin. Siksipä Riikka Pelon Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) on kuulunut tiukasti ”tuo oikeastaan pitäisi lukea” -listalle.

Pelolla on ollut siinä suhteessa helpompaa, että hän ei ole koskaan tuntenut Marina Tsvetajevaa (1892–1941) tai hänen tytärtään Ariadna Efronia (1912–1975). Toisaalta 1900-luvun tärkeimpiin venäläisrunoilijoihin kuulunut Tsvetajeva ja äitinsä elämäkerran kirjoittanut Efron – sekä heidän tuttavansa ja lähipiirinsä – ovat kertoneet toisisistaan ja elämästään paljon yksityiskohtaisemmin ja intiimimmin kuin mitä minulla olevat tekstit kertovat tulevasta päähenkilöstäni. Silti sekä Pelolla että minulla on monessa kohtaa sama ongelma: kirjoittaa ihmisestä, joka tekee elämässään äärimmäisen radikaaleja suunnanmuutoksia, ja löytää näille ratkaisuille uskottavat motiivit – eikä pelkästään sellaisia motiiveja, jotka henkilö suostuisi koskaan kertomaan kenellekään ulkopuoliselle – paperille kirjoittamisesta puhumattakaan – vaan valaista niitä ajatuksia, asiaan liittyviä tai asiattomia, jotka ovat olleet päätösten taustalla, vaikuttamassa silloinkin kun ihminen itse ei välttämättä koskaan edes tajua, että nämä mitenkään liittyvät… mihinkään.

Riikka Pelo on sukeltanut suoraan Tsvetajevan ja Efronin päiden sisään. Pääosa romaanista lomittaa kahta elokuuta: vuonna 1923 rutiköyhä, mutta kirjallisen uransa nousuvaihetta elävä Tsvetajeva elää yksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa maanpakolaisena Tšekkoslovakiassa. Hänen Sergei-miehensä on ollut mukana neuvostovallankumousta vastustamaan nousseessa ”valkoisessa” armeijassa, joten kotimaahan ei ole menemistä. Vuonna 1939 perheen jäsenet ovat kuitenkin palanneet, yksi kerrallaan ja omia teitään, takaisin Moskovaan: kaikki ovat toimineet maanpakovuosien aikana salaisen palvelun Tšekan vakoojina, mikä on ostanut heille vapautuksen vanhoista synneistä – ainakin hetkeksi. Uhka leijuu kuitenkin koko ajan ilmassa. Näissä Ariadnan, ”Aljan”, kertomissa jaksoissa hänelle on aivan normaalia, että työtovereista ja tuttavista katoaa silloin tällöin joku, jonka sitten huhutaan päätyneen vankileirille tai kuolleen epäselvissä oloissa. Sellaista elämä nyt vain on, ja tasa-arvoisen uuden neuvostoyhteiskunnan rakentaminen nyt vain vaatii sen, että pidetään huolta etteivät vastavallankumoukselliset tai trotskilaiset pääse soluttautumaan yhteiskuntaan. Maailmaa nähneen journalistin Aljan naiivius ympäristönsä suhteen onnistuu kuitenkin näyttämään aivan uskottavalta. Äiti-Marina on vähän kyynisempi ja epäluuloisempi, mutta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä peittyvät koko ajan ärsyttävän ja itsekeskeisen draamakuningattaren pinnan alle. Sitten käy niin kuin käy.

Kirjan loppujakso sijoittuu Marinan elämän viimeiseen päivään pari vuotta myöhemmin ja lomittaa Aljan samanaikaisia ajatuksia ja tunnelmia parintuhannen kilometrin päässä komilaisella vankileirillä.

Pelo maalaa sekä Aljasta että Marinasta omien elämiensä omiin napoihinsa tuijottavia kuningattaria. Perheen muut jäsenet – isä Sergei, pikkuveli Mur ja lapsena kuollut pikkusisko Irina – jäävät kahden päätähden statisteiksi tässä täysin toimimattomien ihmis- ja perhesuhteiden pelissä. Alja ei pidä heistä kenestäkään, Marinasta on välillä vaikea sanoa pitääkö hänkään. Toisin kuin takakansi väittää, Stalinin terrori ei tuhoa tätä perhettä. Se on itse tuhonnut itsensä jo kauan sitten. Ei, en usko että spoilaan kirjaa keneltäkään: tämä ei ole siinä mielessä juonivetoinen kertomus, enkä itsekään tullut spoilaantuneeksi kun tulin katselleeksi Wikipediasta päähenkilöiden (historiallisten vastineiden) elämäkertatietoja. Tämän kirjan tarkoitukset, tehot ja sisältö ovat toisaalla.

Pelo kirjoittaa miltei tajunnanvirtamaisen ryöppyävää, mutta yhtä kaikki luistavaa ja elävää tekstiä. Kirjaa lukee mielellään. Muutamassa kohtaa jäi häiritsemään jokunen kovin anakronistiselta vaikuttava kohta: käytettiinkö vuonna 1939 sanaa alkuperäiskansa? En oikein usko. (Alkuasukas tai villiheimo kuulostaisivat todennäköisemmiltä, silloinkin kun on kyse Neuvostoliiton alueella asuvista etnisistä ryhmistä.) Oliko vuonna 1923 pienillä tšekkiläisillä rautatieasemilla junien lähtöaikoja ilmoittavia tauluja, joissa oli sellaiset (automaattisesti?) kääntyvät läp-läp-läp-kirjaimet? En tiedä, eikä tällaisiin tietenkään kannata vaivan arvoista lukukokemustaan töksäyttää.

___
* Osittain tämä johtui siitäkin, että muutama toistuva kertoja oli tyyppinä niin ärsyttävä (tai kerronnallinen jakso niin rasittavaa työstettävää, syystä tai toisesta) että oli aina helpotus siirtyä seuraavaan jaksoon. Jos ne ärsyt jaksot olisi joutunut tekemään kerralla putkeen olisi voinut mennä hermo muutamaan kertaan… vaikka tietysti sitten olisi ollut paljon mukavampi tunne, kun kaikki kurjat kohdat on jo tehty ja jäljellä vain niitä hyviä. Jos olisi saanut aikaiseksi tehdä homman siinä järjestyksessä, siis.

Drohobytšin kummalliset kadut

·

”Voisi tosin toivoa, että Schulzia suomennettaisiin uudelleen suoraan alkukielestä”, kirjoitin vähän yli kolme vuotta sitten bloggauksessani Bruno Schulzin Krokotiilikujasta, jonka Aarno Peromies suomensi saksankielisestä laitoksesta 1960-luvulla, jolloin Schulzin maine oli lähtenyt uuteen nousuun parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Gestapon upseeri Karl Günther oli ampunut kirjailijan tämän kotikaupungin Drohobytšin kadulle.

Ei ehtinyt kulua kolmeakaan vuotta, ennen kuin toive toteutui. Schulzin koko säilynyt tuotanto ilmestyi viime vuoden lopulla Basamin klassikkosarjassa Tapani Kärkkäisen suoraan alkukielestä puolasta suomentamana ja alunperin nimenomaan taidegraafikkona tunnetun Schulzin muutamilla piirroksilla kuvitettuna. Nelisataasivuisen kirjan nimi on Kanelipuodit ja muita kertomuksia.

Kärkkäisen suomennos toimii Peromiehen välikielikäännöstä paljon paremmin. Alkutekstiä noudatteleva väliin yletönkin vanhahtavien sivistyssanojen käyttö tuo tekstiin mukavaa epookin tuntua, mutta toisinaan se tuntuu nykylukijan silmään ehkä vähän itsetarkoitukselliseltakin briljeeraamiselta.

Hieronim-eno ja Dodo elivät tässä ahtaassa asunnossa ikään kuin tyystin erillään, kahdessa eri dimensionissa, jotka ristesivät mutta eivät tangeeranneet.

Kokoelman novelleista suurin osa sijoittuu nimettömään puolalaiseen pikkukaupunkiin, joka on hyvinkin selkeästi Schulzin kotikaupunki Drohobytš; kirjailijan syntyessä kaupunki oli osa Itävalta-Unkarin Galitsiaa, maailmansotien välissä Puolaa ja nykyään Ukrainaa. Schulzin isä oli varakas kangaskauppias, joka vähitellen menetti omaisuutensa ja terveytensä huonosti harkittujen afäärien vuoksi. Monen novellin keskipisteenä toimiva talo torin laidassa on sekin kiistattomasti kirjailijan lapsuudenkoti. Myös kirjan mielenmaisema ja maagisrealistinen maailma peilaa lapsen elämänpiiriä: koti ja lähikadut ovat (ainakin osan aikaa) tuttuja ja arkisia, mutta mitä kauemmaksi kertoja kotoaan etäytyy, sitä merkillisemmäksi, unenomaisemmaksi maailma muuttuu. Kotonakin voi kadota toisenlaisiin maailmoihin esimerkiksi syventymällä postimerkkialbumiin. Niin minäkin tein ison osan lapsuuttani, ja monessa mielessä teen yhä edelleen.

Krokotiilikuja-bloggauksessani Schulzin kertomusten päähenkilöksi nousi perheen isä, lukuisine erilaisine kuihtumisineen ja hiipumisineen sekä monine, keskenään ristiriitaisine kuolemis- tai katoamistapoineen. Kanelipuotien laajemmassa, koosteessa kodin hallitsevaksi hahmoksi kohoaa kuitenkin omalla, enimmäkseen sivussa pysyttelevällä tavallaan perheen sisäkkö Adela, joka tekee tyhjäksi perheenisän kummalliset haihatteluprojektit ja eikä tunnu saavan vastuuta perheenäidistäkään. Novellien kertojalle nuori Adela on vielä lisäksi (yksi) vielä enimmäkseen tiedostamattoman seksuaalisen heräämisen kohteista.

Tämänkin kirjan lukemisen jälkeen olen kärkäs pitämään Schulzia eräänlaisena eurooppalaisena maagisena realistina. Drohobytš ei kuitenkaan ole mikään Galitsian vastine Macondolle, sillä Schultz ei nosta kertomustensa päähenkilöksi kaupunkia eikä edes sukua. Hänen näkökulmansa pysyttelee nuorukaiseksi varttuvan lapsen ajattelussa, elämässä ja maailmankuvassa. Yhtä kaikki, kyse on spekulatiivisen fiktion klassikosta ja siinä suhteessa Kanelipuotien saama Tähtifantasia-palkintoehdokkus on aivan perusteltu. Tämä on selvästi myös niitä kirjoja jotka eivät tyhjene yhdellä tai kahdellakaan lukemisella, vaan se kannattaa hommata omaan hyllyyn ja palata sen pariin silloin tällöin – joskus kokonaan lukien, joskus muutaman novellin sieltä täältä poimien.

Altaan päätyyn

·

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.

Kirjakroolaamaan!

·

Olen parin kuukauden ajan ollut – Helsingin kirjailijoiden hallituksen jäsenen ominaisuudessa – suunnittelemassa ensi viikon lauantaina 17. toukokuuta järjestettävää kirjallisuustapahtumaa. Tänään siitä voi lopultakin kertoa:

Kirjakrooli on siis suomalainen versio Yhdysvalloissa ja Lontoossa jo hyvän aikaa järjestetyistä Lit Crawl -tapahtumista, joissa kirjailijat tulevat ravintoloihin, kirjastoihin ja moniin muihin paikkoihin lukemaan tekstejään ja juttelemaan yleisön kanssa. Helsingissä tätä kokeillaan nyt ensi kertaa, mutta toivottavasti ei viimeistä: tarkoituksena on saada aikaan jokavuotinen perinne.

Itse olen isännöimässä tapahtuman Rymy-Eetu-osuutta, jossa esiintyvät muun muassa Sirpa Kähkönen, Matti Rönkä ja Jari Tammi. Juontamisen ja järjestelemisen lisäksi minulla on mukanani kitara ja pedaalilauta, joten paikalle saapuneet saavat kuulla äänimaisemien säestämiä tarinoita paristakin kirjastani ja yhden suomentamani Ursula LeGuinin pienoisnovellin.

Mutta ohjelmassa on paljon muutakin. Kirjakrooli on festivaali siinäkin mielessä, ettei kaikkea ehdi millään näkemään ja kokemaan.